Minulla on ollut näköjään  perinteenä unohtaa blogini synttärit, ja niin kävi myös tänäkin vuonna. Blogi nimittäin täytti viime viikon lauantaina huimat seitsemän vuotta!

Perustin tämän blogin tammikuun alussa, seitsemän vuotta sitten omaan tarpeeseen. Olin reilun vuoden ikäisen pojan äiti ja haaveilin toisesta lapsesta. Minulla oli asiaa äitiydestä ja ihan tavallisesta arjesta ylipäätään, mutta ei sopivaa foorumia tämän kaiken julistamiseen. Blogit eivät olleet tuohon aikaan itselleni kovin tuttuja, etenkään perheaihaiset blogit, mutta hetken mielijoteesta ajattelin sellaisen perustaa.

Olenkin aiemmin kertonut blogin nimeni tulevan sen hetkisesta elämänvaiheesta. Olin selvinnyt esikoiseni kanssa vauvavuoden yli, pikkuhiljaa taas omat jutut alkoivat kiinnostamaan, mutta toki se lapsi-arki oli vahvasti kaikessa tekemisessä läsnä. Olin hoitovapaalla ja päivisin usein liikuimme paljon kaupungilla muita äitikavereita tapaamassa tai harrastuksissa. Tuntuikin luontevalta että blogissa oli perätysten taaperon astiat-testissä-postaus, postaus torstai-illan tyylistäni Oopperassa sekä höpöttelöä siitä kun pyykinpesukone meni rikki. Ja sama linja jatkuu edelleen näin seitsemän vuoden jälkeen.

Tykkään blogistani siinä että se on juuri minun näköinen ja että voin kirjoittaa tänne kaikkea minua kiinnostavaa. Suurista kävijämiiristä huolimatta olen uskaltanut pitää blogini aitona, vaikka toki jotain yksityiselämän juttuja on pakko rajata pois. Kirjoittaminen, antaminen ja vuorovaikutus lukijoiden kanssa antaa myös minulle paljon.

Seitsemään vuoteen on mahtunut kaikenlaista. Sain toisen lapseni, erosin, sain paljon uusia ystäviä, muutin (nyt yhteensä kolme kertaa), lapset aloittivat päiväkodin, koulun, aloin itse opsikelemaan, olin monta vuotta sinkkuna, rakastuin, menin naimisiin ja vaikka mitä kaikkea muuta. Blogista tuli pikkuhiljaa itselleni myös ammatti ja kokopäiväinen työ.

Muutaman kerran olen myös miettinyt blogin lopettamista, mutta tullut aika pian siihen tulokseen ettei voisi elää ilman tätä. Porskutetaan siis eteenpäin yhtä suurella innolla kun seitsemänkin vuotta sitten. Ja vaikka elämää ei voi kauheasti käsikirjoittaa tai ennustaa, niin sanottakoon kun kuitenkin tämä klisee, että kivoja juttuja ja uusia tuulia on tulossa tänä vuonna!

Marraskuussa
– Olin maailman stressaantunein
– Olin puolentoistatunnin kookosöljyhieronnassa rannalla
– Olin hyvin rentoutunut
– Katsoin vihdoin Stranger Thingsin kakkoskauden (yhdessä pötkössä)
– Annoin henkilökohtaisen haastattelun koskien rintojenpienennysleikkaustani
– Oli paljon paljon huolta ja murhetta
– Matkustin lasten kanssa Thaimaahan
– Olin yötä tiputuksessa
– Seikkailin viidakossa
– Seikkailin merellä
– Seikkailin suurkaupungissa
– Seikkailin eksyneenä kylänraitilla
– Oksensin taksissa moottoritiellä
– Näin elämäni isoimman etanan
– Vietin 80% ajasta ilman rintsikoita
– Muutuin vahingossa aamuvirkuksi
– Tuijotin pitkään vihaisesti takaisin kun huomasin ihmisten pyörittelevän silmiään tatuoinneilleni
– Näytin sen jälkeen näille samoille ihmisille että olen tosi kiva ja hyvä tyyppi, jotta heille tulisi vielä entistä huonompi-omatunto ulkonäön perusteella arvioimisesta
– Sain jonkun kamalan yskä-räkä-keuhkot-irtoaa-taudin
– Vietin pikkujouluja
– Unohdin syödä juustokakkua pikkujouluissa ja se harmittaa edelleen

Minulla on ollut värjätyt hiukset niin kauan kun muistan. Äitini on kampaaja ja monen vuoden kinumisen jälkeen sain ensimmäisen kerran värjätä hiukseni punaisella kevytvärillä kolmasluokkalaisena. Siitä saakka minulla on ollut jos jokinkin moista hiusväriä ja tyyliä. Minulle on sopinut tosi monenlaiset leikkaukset ja värit, paitsi blondina en ole ikinä nähnyt itseäni. Kunnes sitäkin testasin sitten viime keväänä.

Lähes mustien hiusten moninkertainen vaalennus kuitenkin vahingoitti huksiani niin paljon, että olen loppukesästä saakka kasvatellut omaa hiusväriäni takaisin. Olisin todella paljon viihtynyt blondina, mutta vaalennuksen myötä huomasin oman värinikin olevan ihan kiva.

Olen nimittäin vuosikaudet kuvitellut olevani ihan harmaavarpunen. Moni onkin luullut minua aina paljon tummemmaksi, mutta totuus on ollut se, että värjäsin tyvikasvua aina vaan tummemmaksi ja tummemmaksi. Toki silloin oma väri näytti hailakalta sen rinnalla. Nyt kuitenkin vaalean värin rinnalla tajusin sen olevan vähän tummempi ja ruskeampi mitä olin vuosikaudet ajatellut.

Kuten sanoin, atkaisin mielelläni myös blondina, mutta hiukseni ovat nyt niin katkeilleet, etten viitsi rasittaa niitä enää yhtään enempää. Lisäksi olen utelias näkemään saanko vietyä tämän prosessin loppuun saakka ja jos saan, miltä hiukseni näyttävät ihan luonnollisessa tilassa.

Välillä usko on meinannut loppua ja tekisi mieli marssia kampaajalle. Toisaalta olen myös miettinyt ihan lyhyen tukan leikkaamista. Viimeksi eilen kuitenkin päätin että annan tämän nyt olla vielä ainakin pari kuukautta näin. Toisina päivinä hiukset näyttävät ihan kauheilta ja toisina päivinä taas ihan kivoilta.

Ensimmäiset harmaat hiuksetkin muuten bongasin syyskuun alussa. Yhtäkkiä jakaukseni kohdalle oli ilmestynyt kaksi täysin harmaata jouhea. En tiedä oliko kyseessä vain sattuma, mutta luin stressin, äkillisen shokin tai kovan kivun voivan vaikuttavan niin, että hiukset tai osa hiuksista muutuu ihan hetkessä harmaiksi. Minulle oltiin juuri muutamaa päivää aiemmin tehty iso leikkaus, ja mietin, että voisiko kyse olla tosiaan tästä? Voin vannoa että ne kaksi harmaata hiusta vain ilmestyivät yhdessä yössä siihen!

Hiuksiini on siis viimeksi elokuun puolessa välissä laitettu muutamia vaaleita raitoja ja tämä taitaakin olla nyt ennätysaika vuosiin, kun en ole hiuksia värjännyt. Minulla on aina ollut karheat ja pörröiset hiukset, mutta nyt värjäämätön kasvava hius tuntuu todella pehmeältä ja sileältä, mielenkiintoista siis nähdä minkälaiset hiukset minulla vaikka keväällä sitten on!

Onkos täällä muita jotka ovat kasvattaneet oman värin? Vinkkejä, ajatuksia, kokemuksia olisi tosi kiva kuulla!

Onnistuneen loman merkki taitaa olla ainakin se, ettei ole mitään käsitystä että mikä päivä on tai kuinka monta päivää on reissussa ylipäätään ollut. Pää on niin pumpulia, etten vaan mitenkään keksinyt edes otsikkoa tälle postaukselle. สวรรค์ tarkoittaa google-kääntäjän mukaan ”paratiisi tai paratiisissa”.

Me saavuimme tänne paratiisiin sunnuntai-itapäivällä, 26 tunnin matkustamisen jälkeen. Vaikka reissu oli pitkä ja rankka, suoritettiin se kunnialla, ilman minkäänlaisia hermoromahduksia. Pojat ovat mitä mahtavinta matkaseuraa. On ollut muutekin ihana seurata poikien iloa ja innostusta ihan kaikesta täällä. Meidän majoituspaikka on ihan mieletön, ranta on ihan mieletön ja tämä tropiikki ympärillämme sekin ihan mieletön.

Olenkin kuvaillut meidän päiviä ig-storysin puolelle, kuvia on jostain syystä tullut räpsittyä vähemmän. Tässä jotain ekojen päivien kännykkäkuvia. Kannattaa siis ottaa storysit seurantaan, mutta pyrin kyllä myöhemmin kirjoittelemaan lisää reissustamme myös tänne blogiinkin.

Meidän päivät ovat kuluneet lähinnä rannalla ja altaalla, ollaan käyty vähän myös tuolla pääkadulla ja äsken tehtiin vähän pidempi reissu tuonne kylän keskustaan. Todella leippoisaa menoa siis. Perjantaina lähdetään päiväksi kiertelemään saaria ja vaihdetaan majapaikkaa. Tämä nykyinen on ollut niin ihana etten kyllä haluaisi lähteä!

Varasin nimitäin majoituksen kahdesta eri paikasta, sillä ajattelin että saatettaisiin kyllästyä muuten. Toivottavasti myös toinen paikka ylittää odotukset, kuten tämän paikan kanssa kävi. Reissun viimeiset kolme päivää ajateltiin viettää Bangkokissa, mutta tekee kyllä tiukkaa jättää tämä paratiisi. Katsotaan nyt mihin ratkaisuun sitä lopulta päädymme!

Noh, millaista on olla naimisissa? on kysymys jota me molemmat olemme kuulleet paljon viimeisen parin kuukauden aikana. Ja vastaus siihen on: ihanaa, parasta ja ihan mielettömän siistiä. Elän elämäni onnellisinta aikaa ja olen myös todella onnellinen päätöksestä mennä naimisiin umpirakastuneena alkuhuumassa. On mieletöntä huomata miten rakkaus vain kasvaa ja syvenee päivä päivältä, vaikka joka päivä luulee ettei se tästä vahvemmaksi voisi enää mennä.

Jokainen pari tekee heille sopivimmat ratkaisut ja kun me kuukauden yhdessäolon ja kahden viikon ns. virallisen seurustelun jälkeen päätimme mennä naimisiin, mahdollisimman pian, oli se meille juuri se paras ratkaisu. On ihanaa olla niin tosissaan ja ihana kun saa rakasta toista ihan täysillä. Naimisiinmeno ei ole mikään toisen rengastus, vaan lupaus siitä että haluaa tehdä töitä liiton eteen myös vaikeina aikoina. Tietysti niin voi luvata myös ilman naimisiinmenoa, mutta me tahdoimme ehdottomasti naimisiin. Vaikka meillä on vasta lyhyt taival takanamme, koen että naimisiinmeno toi suhteeseen ihan uuden, syvemmän tason.

On maailman ihaninta tulla kutsutuksi vaimoksi ja kertoa olevansa vaimo. Tunnen suurta ylpeyttä siitä kertoessani ja meinaan pakahtua onnesta sen kuullessani. Vatsanpohjassa kutkuttaa kun katson Oskua vaikkapa laittamassa ruokaa ja mietin että olen naimisissa tuon miehen kanssa. Siinä se kokkailee – minun mieheni! Kaikki mitä teemme yhdessä tuntuu astetta erityisemmältä tehdessämme sen avioparina.

Myös meidän molempien sormukset ovat minulle hyvin merkityksellisiä. Rakastan sormustani ja minua ottaa vatsanpohjasta joka ikinen kerta kun kosketan ja pyörittelen sitä. Se miten vahvasti tunnen tuollaista pikkuesinettä kohtaan yllätti itseni ihan totaalisesti – myös Oskun sormusta kohtaan. Hänen sormuksellaan on muutenkin hieno merkitys, sillä se on hänen isoisänsä vanha ja se pienennettiin sopivaksi niin, että siinä olevat vanhat kaiverrukset säilyivät myös. Oskun isoisä on ollut yksi hänen elämänsä tärkeimmistä henkilöistä ja arvostus häntä kohtaan näkyy edelleen. Hänen isovanhempansa olivat onnellisesti naimissa yli 50 vuotta, kunnes isoisä siirtyi muutama vuosi sitten ajassa ikuisuuteen. Tuntuu erityiseltä että nyt tuo sormus on osana myös meidän liittoamme.

Kerroin jo aiemmin omasta sormuksestani sekä siitä miksi valitsin juuri sen. Edith-niminen sormus on valmistettu Narsakan perheen pyörittämällä pajalla Hämeenlinnassa. On ihana että myös omalla sormuksellani on tarina osana Narsakan korupajan historiaa, vaikka sen tarina ei olekkaan yhtä henkilökohtainen.

Halusin kauniin ja näyttävänkin sormuksen, mutta sen piti olla kuitenkin omaan tyyliini tarpeeksi simppeli sekä käytännöllinen, sillä en ole muuten tottunut käyttämään juuri minkäänlaisia koruja. Sormus on ollut nappivalinta vaikka se onkin ehkä yllättävän romanttinen tyyliini.

Rakastan sitä miten sormus kimaltelee nimettömässäni ja sitä miten jo nyt sormessani näkyy siitä jäänyt kevyt painauma. Huomaan tekeväni asioita nykyään enemmän vasemmalla kädelläni, ihan koska vaan tahdon näyttää kaikille että olen naimisissa. Onhan se vähän hassua, mutta miksi ei ottaisi kaikkea irti tästä! Olen myös huomannut nimettömässä olevan sormuksen olevan hyvä karkoitin vaikkapa liian pitkään tuijottaville miehille – kaivan vaan nenääni oikean sijasta vasemmalla niin saan taas istua ratikassa rauhassa 😀

Naimisiinmenomme on ollut myös lapsille iso ja tärkeä juttu. Häistä kerrottiin koulussa ja eskarissa pitkään ja molemmat pojat halusivat viedä juhlista myös kuvia näytille. Uskon että naimisissa olomme tuntuu lapsista myös turvallisesta. He tietävät että perheessä on nyt yksi turvallinen aikuinen lisää, johon voi tuketua, luottaa ja joka ei ole ihan heti lähdössä minnekkään pois. Meidän molempien lapset puhuvat myös toisistaan liikkuttavasti veljinään, joka saa kyyneleen silmäkulmaan jokaikinen kerta.

Naimisissa on siis oikeasti aivan sairaan ihanaa ja välillä saatan ihan naurahtaa ääneen koska tämä on vaan niin siistiä! Kavereiden kanssa välillä vitsillaan sillä, että minusta tuli kertaheitolla minkkiturkkiin pukeutuva Rouva Storgårds. Ja samalla olen ihan hiton ylpeä siitä. Tuosta sukunimen vaihtamisesta voisi muuten kirjoittaa ihan oman postausksesna, joten ehkä sen ajatuksen vielä postausluonnoksiin…

Edith sormus saatu bloginäkyvyyttä vastaan Kultasepät Narsakalta.