Moikka paratiisista. Takana oli 36 tuntia putkeen valvomista ja kotoa määränpäähän kaikkineen 19 tuntia reissaamista. Mutta voin sanoa, oli sen arvoista. Ja ehkä vähän vielä enmmänkin.

Tänään oli vähän pilvisempi päivä, mutta etenkin lasten kannalta se on oikein hyvä juttu. Ehtii siis vähän totutella kuumuuteen, jota varjossakin on vähintään reilu 30 astetta. Lisäksi ei tarvitse olla ihan niin hysteerisenä aurungolta suojautumisesta ja rasvaamisesta. Vaikka kyllä se väri tuntuu pilviharsonkin läpi tarttuvan. Ja kun se aurinko aina välillä pilven raosta kurkkaa, tuntee kun iho kärtsääntyy heti. Tuo sumuinen sää myös tuo ihan oman tunnelmansa, jotenkin niin perithaimaalainen fiilis tulee kun näkee vuoret ja saaret vain utuisesti jossain kaukaa. Auringossa taas kaikki vain hohtaa turkoosina.

Meidän hotelli sijaitsee ei keskellä mitään, Khao Lakin keskustaan on 15 kilsaa ja aivan hotellin edustalla kimaltelee vitivalkoista hiekkaa ja turkoosia merta silmän kantamattomiin. Todella rauhallinen paikka, ainoastaan heinäsirkat alkavat sirkuttamaan illalla pimeän tullen ja ainut jännitys on palmusta putoavat kookospähkinät. Tai no, yhdenkään en ole vielä nähnyt putoavan. Tämä on aivan täydellinen kohde lapsiperheille tai lemmenlomaa viettäville pareille.

Tämä kyseinen Khao Lakhan tuhoutui oikeastaan täysin 10 vuotta sitten tsunamissa. Tuolloin tässä rannalla oli vielä koralliniemi, mutta nyt kaikki on mennyttä. Pohja on kuitenkin aivan täydellisen silkkistä hiekkaa nyt, ja laskuveden aikaan voi kävellä todella todella pitkälle merelle.

Suunnitteilla on reissumme aikana käydä päiväretkellä snorkailemassa erään lähisaaren upeilla koralleilla, lisäksi aluetta ympäröi luonnonsuojelualueilta joista löytyy vesiputouksia. Niihin olisi ihana pulahtaa uimaan. Norsujakin täällä on kuulemma paljon, pitää vähän selvittää millaisissa oloissa ne elävät, pojat nimittäin tykkäisivät käydä niitä rapsuttelemassa. Huomenna illalla ajateltiin suunnata keskustaan vähän enemmän paikallista menoa ihmettelemään. Muuten nautitaan vaan tuosta ihanasta rannasta ja hotellin altaasta.

Tänään myös Kaapo oppi uimaan ilman kellukkeita. Sata sydäntä!!!!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tänään se jotenkin iski, matkajännitys. Siinä samalla meinasi tulla myös matkastressi. Tajusin että tässä on enää kaksi arkipäivää hoitaa asioita. Kaapon uusi passi on kai kadonnut postissa, liian kalliilla tilaamani lippikset jumissa tullissa ja siinä samassa hötäkässä näitä selvittäessäni jouduinkin lähtemään pankkiin hakemaan uusia verkkopankkitunnuksia kadonneiden tilalle. Jännätään vielä että ehtiikö vedenalainen kamera tulla ennen lähtöä, tai tilaamani joululahjat, jotka pitäisi saada eteenpäin vielä ennen matkaa. Ja vaikka mitä muuta. Ja pitikö sinne pakatakkin vielä jotain? Että ei tästä ihan täysin stressitön joulu sitten tullukkaan.

Nopeasti sain onneksi käännettyä postiitivisemman moodin päälle (tätä saattoi edesauttaa iso kulhollinen ranskalaisia sekä lasi viiniä ystävän kanssa). Meille tulee varmasti aivan ihana loma, oli lippiksiä tai ei, kulmat ja ripset värjäämättä tai just niitä tietyn pinkin värisiä bikineitä. Passi-asiakin varmasti selviää vielä jotenkin.

On ihana nähdä myös kuinka paljon pojat reissua odottavat. Maapallon toiselle puolelle matkaaminen nimittäin jännitti aluksi aikalailla. Ollaan lennetty ja matkustettu paljon, pääosin isäni luona Espanjassa. Siellä onkin kaikki jo tuttua ja turvallista, mutta kun tuli puhetta sademetsistä, erilaisista eläimistä sekä vedenalaisen maailman tutkimisesta, meni lapsilla pupu pöksyyn. Onko siellä haita? Mitä jos sellainen hyökkää? Ovatko muut kalat ilkeitä, voiko merimakkara purra, entäs jos merisiili pistää? Äiti, et voi sukeltaa sinä kuolet – he sanoivat.

Nyt puheet ovat jo ihan toiset. Kaapo suunnittelee valvovansa koko yön lentokoneessa pelaten ja sitten vain uida, Elviskin aikoo heti perille päästyään mennä veden alle. Itse toivon että 12 tuntisen lennon aikana kaikki nukkuisivat kuitenkin mahdollisimman paljon, mutta sen takaan kun perille vihdoin päästään ei merestä tai altaasta nousta kun korkeintaan syömään.

Pitkä lento ei hermostusta yhtään. Tiedän että minulla on parhaat reissuseuralaiset. Olen ihan tyytyväinen että meillä on ollut mahdollisuus matkustaa, vaikka kieltämättä silloin ne ensimmäiset lennot muutama vuosi sitten yksin kahden uhmiksen kanssa olivat aikamoisia… Nyt minulla on vielä äitini ja veljeni apukäsinä, joten ainut murhe on, että miten MINÄ jaksan odottaa perille pääsyä.

Ehdottomasti päivittelen sitten matkakuulumisia myös sieltä Khao Lakin paratiisirannoilta, jos nettiyhteys vaan pelaa. Ja postausideoita reissusta saa ihmeessä esittää, olisiko teillä jotain tiettyä aihe-aluetta josta olisi kiinnostavaa lukea?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.