Olin herännyt normaalia aiemmin ja lueskelin sängyssäni. Olimme matkustaneet edellispäivänä pieneltä Langawin saarelta hieman suurempaan Penangiin, Malesiaan – lähelle Thaimaan rajaa. Takana oli viikko lomailua ja edessä vielä muutama lisää. Penangissa majoitumme huoneistossa, kerrostalokompleksissa, vähän kauempana turistien valtaamista rantahotelleista. Olin saanut oman huoneen, 11 -ja 15 vuotiaat veljeni nukkuivat toisessa ja äitini miehensä kanssa kolmannessa makuuhuoneessa.
Olin syventynyt kirjaan, kun yhtäkkiä sänky alkoi tärisemään. Se tuntui todella oudolta, aivan kun koko talo olisi heilunut. Muistan miettineeni, että onko Malesiassa muka maanjäristyksiä, mutta naurahtaen ajattelin päässä heittävän vain edellispäivän matkustamisen ja venereissun takia. Kukaan ei voinut aavistaa mitä neljän tunnin päästä tästä tulisi tapahtumaan.
Pikkuhiljaa muutkin alkoivat heräilemään. Söimme aamupalaa ja aloimme suunnittelemaan tulevaa päivää. Osa halusi rannalle, osa temppelikierrokselle ja osa jotain muuta. Jostain syystä saimme äitini kanssa pienen riidan aikaan ja suutuspäissäni olinkin lähdössä jo yksin rannalle. Olin edellispäivänä nähnyt vähän kauempana paikallisten suosiman rannanpätkän. Jyrkän kallion alapuolella. Mietin meneväni sinne, pistäväni korvalapuista musat täysille ja ottavani pienet torkut. Juuri ennen lähtöäni sai äitini kuitenkin suostuteltua minut mukaansa ja lähdimme kolmistaan nuorimman veljeni kanssa lähirantaan, jonkun hotellin edustalle.
Oli laskuvesi ja meri pitkällä. Viikon lähes autiolla rannalla vietetyn ajan jälkeen oli oikeastaan aika hauskaa että rannalla oli muitakin ihmisiä ja turisteille suunnattuja aktiviteetteja. Kävimmekin veljeni kanssa ajamassa vesiskootterilla jonka jälkeen hän oli jo valjaat päällä menossa riippuliitämään veneen perään, kun paikalliset huomasivat meressä jotakin outoa. Ja todentotta, meri näyttikin aivan epärealistiselta. Vesi oli vetäytynyt vielä kauemmas, mutta samalla se oli kauempaa horisontista jotenkin kummallisen korkea. Tuli puhetta aamuisesta maanjäristyksestä, muutkin olivat tunteneet sen.
Paikalliset lähtivät vesiskoottereillaan merelle katsomaan että mistä on kyse. Hetken päästä he ajoivat hurjaa vauhtia takaisin: everybody get out from the beach, big wave is coming. Tsunami.
Kukaan meistä ei edeleenkään ymmärtänyt miten vakavasta asiasta on kyse. Kaikki jäivät rannalle lähestyvää jättiaaltoa ihmettelemään. Otimme kuvia poseeraaten meri taustalla. Tällöin aalto oli jo pyyhkäissyt Thaimaan yli, eikä tosiaankaan ollut enää yhtä iso. Silti pystyimme seuraamaan sitä 20 minuutin ajan ennen kun se iskeytyi rantaan.
Aallon ollessa vasta hyvin lähellä lähdimme juoksujalkaa karkuun rannalla olleen hotellin pihalle. Katsoin taakseni, rannalla lenkkeili mies, korvalappustereot korvilla. Hän ei kuullut tai nähnyt mitään. Aalto heitti veneen suoraan hänen päälleen.
Kaikki oli hetkessä ohi. Hotellin piha ja uima-altaat olivat täynnä mutaista vettä. Valkoiset muovituolit ja aurinkovarjot olivat kaatuneet ja lilluivat vedessä pitkin pihaa. Ihmiset olivat vähän ihmeissään, eikä edelleenkään kukaan tiennyt minkälaista tuhoa hyökyaalto oli hetkeä aiemmin aiheuttanut.
Me lähdimme takaisin huoneistollemme ja jatkoimme päivää lähtemällä koko porukalla muutamaa temppeliä katsomaan. Hyppäsimme taksiin, taksikuskikaan ei tiennyt mistä oli kyse. Hetken ajettuamme tulimme kallion rinteelle, rannalle johonkin minäkin olin ajatellut aamulla mennä. Paikalla oli ambulansseja, maassa makasi mies joka itki mattoihin käärityn perheensä luona. Pienet kuolleen lapsen jalat pilkistivät maton sisältä. Hiljaiseksi veti. Sama lohdotun näky jatkui kunnes saavuimme laakeammalle alueelle alas mäkeä. Siellä muutenkin heppoisesti rakennetut kodit olivat sortuneet, pihalle oltiin kannettu telkkareita.
Myöhemmin puhelimet alkoivat piippaamaan. Yhteyttä meihin ei oltu aiemmin saatu. Huolestuneet sukulaiset ja ystävät laittoivat viestejä. Saimme kuulla että tsunami oli iskenyt ja aiheuttanut paljon paljon enemmän tuhoa kun olimme osanneet aavistaa. Tuntui todella hurjalta. Vasta myöhemmin illalla vahinkojen laajuus alkoi oikeasti selkeämään meille. Malesiassa oltiin laskettu 74 kuollutta. Mikä toki oli paljon pienempi vaikkapa Indonesian lähes 125 000 kuolleeseen verrattuna. Hurja ajatella minkälainen aalto on ollut sinne iskiessään. Rannalla jossa me olimme, raportoitiin kuolleeksi yksi ihminen. Pahoin pelkään sen olleen veneen ja aallon alle jäänyt lenkkeilijä.
Meidän lomamme ja elämämme jatkui. Muutamaa päivää myöhemmin matkasimme maan pääkaupunkiin, Kuola Lumpuriin. Uuden Vuoden ohjelmat ja juhlinnat peruttiin. En osaa sanoa näkyikö muuten traaginen tapahtuma kaupungin arjessa. Alttareilla oli jatkuvasti paljon kynttilöitä. Muutama viikko tsunamin jälkeen palasimme Suomeen. Yllättäen lentokentällä meitä oli vastassa kriisiryhmä. Meidät vietiin huoneeseen jossa oli mahdollista jutella ammattilaisten kanssa tapahtuneesta. Tapahtuma ei suoranaisesti ollut vaikuttanut meihin, vaikka järkyttyneitä ja hyvin pahoillamme olimmekin. Resissussa ollessamme olimme kuitenkin säästyneet lehtien jatkuvalla uutisoinnilta aiheesta ja olemme edelleen melkoisen tietämättömiä kaikesta.
Matkustin yksin lentokenttäbussilla kotiini. Soitin matkalta parhaalle ystävälleni. Viressäni oleva mies kuuli keskustelumme ja puhelun jälkeen alkoi uteliaana kyselemään minulta kaikkea tsunamiin liittyen. Ympärillä kaikki ihmiset kiinnostuivat ja halusivat kuulla yksityiskohtaisesti kaiken. Minua alkoi ällöttämään ja ärsyttämään ihmisten kiinnostus niin kamalaa aihetta kohtaan. Se tuntui olevan heille pelkkää viihdettä. Tai siltä se silloin tuntui. Luulen että vasta käsittelin aihetta silloin ja vasta paljon myöhemmin minulle oikeasti valkeni kaikki. Miten kuitenkin täpärällä omakin elämä oli ollut. Mitäs jos olisinkin mennyt sinä aamuna yksin kalliorannalle. Olisinko minäkin päätynyt käärityksi mattoon.
Koimme tsunamin lievemmin ja tavallaan vähän kauempaa kun moni muu, mutta silti niin läheltä. Se on aihe joka saa minut vielä kymmenenkin vuoden jälkeen herkistymään, se saa ihokarvat pystyyn ja kyyneleet silmiin. Vatsasta kouraisee edelleen kuullessani ihmisten selvitysmistarinoita sekä surullisia kohtaloita. Tsunami kosketti hyvin montaa ihmistä, vaikkakin sitten jonkun läheisen tai tutun kautta.
Tapaninpäivän tsunami kymmenen vuotta sitten tappoi tai kadotti lähes 280 000 ihmistä 14 maassa ja jätti jälkeensä satoja tuhansia perheensä ja kotinsa menettäneitä ihmisiä. Thaimaan Khao Lak, jossa juuri nyt lomailemme, kärsi erityisen pahasti tuhoista. Täällä menehtyi myös eritysen paljon jouluaan viettäviä Ruotsalaisia ja Suomalaisia. Kymmenen vuoden tapahtuma näkyy täällä lähinnä rannalla olevin varoituskyltein sekä muutamalla muistomerkillä. Tämä päivä ja uhrien muistaminen liikkuttaa monia. Uhreja muistetaan pukeutumalla tumman lilaan ja sytyttämällä kynttiläitä sekä lähettämällä lyhtyjä. Thaimaan valtio järjestää muistotilaisuuden muistomerkillä, jossa mekin aattona kävimme. Ohjelmaan kuuluu runojen lukua, kynttiläkulkue ja tsunamiuhrien muistoksi tehdyn laulun julkistus. Tilaisuudessa myös lasketaan seppeleitä uhrien muistoksi ja pidetään hiljainen hetki.
Merikin tuntuu tänään käyvän eritysen voimaakkaasti ja aallot lyövät valkoisina rantaan. Tulee melkoisen pieni ja mitätön olo, kun miettii minkälaisia luonnonvoimia sitä voikin kohdata. Tätä juttua aurikotuolissa kirjoittaessani alkoi yhtäkkiä aivan hillitön rankkasade, aivan kun jotain kertoakseen.
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.