Jos olisi pakko päättää, niin lempivuodenaikani olisi kesä. Kaikista ihanimpia ovat kuitenkin suloisen aurinkoiset päivät, jolloin kaikki tuntuu rauhalliselta. Niitä on paljon myös keväisin ja sykyisin. Kylmyys, tuuli, viima ja kaikki märkä ja liukas taas saavat minun nyrpistämään nenääni. Olen todella mukavuudenhaluinen, enkä voi väittää ettenkö mielummin olisi kotona viltiin kääriytyneenä kun menisi vaikka sateella ulos.

Kuitenkin näissä vuodenaikojen vaihtumisen taitteissa on jotakin hauskaa. Kaikki on niin ennalta-arvaamatonta. Yhtenä hetkenä linnut visertävät ja aurinko lämmittää, seuraavaksi naamaan lentää kissan kokoisia lumirättejä. Ja sitten taas paistaa. Kaikki neljä vuodenaikaa yhtenä päivänä. Kuten tänään.

Satuimme juuri oikeaan aikaan ulos ja pääsimme ihastelemaan elokuvamaista maisemaa, kun hetken aikaa ilman täyttivät isot muodottomat hiutaleet. Kamerakin sattui olemaan mukana. Aluksi melkein juoksin suorinta tietä kotiin, mutta onneksi pysädyin katsomaan taakseni elävää instafiltteriä. Muutaman minuutin jahtasimme hiutaleita kielet ulkona. Sisälle kotiin päästyämme lumisade oli lakannut.

Tänään myös aurinko paistoi pitkään ja viimeiset säteet hehkuivat horistontissa vielä iltapala-aikaan. Viime päivinä tuntuneen keväisen kutkutuksen lisäksi ilta-aurinko muistutti siitä, että kesäkin on pian täällä. Uskomatonta kyllä, sieltä se vaan saapuu kuten joka ikinen muukin vuosi. Miten ihanaa.

Arki mielletään yleensä tavalliseksi, tylsäksi. Mielestäni se ei ole kumpaakaan. Tai ehkä tavallista omalla tavallaan, mutta se ei ei missään nimessä tarkoita tylsää. Joka aamuisista herätyksistä, hampaidenpsuista, aamupaloista ja kouluun sekä eskariin kiirehtimisestä huolimatta jokainen päivä on omanlaisensa.

Jokaisessa päivässä, jokaisessa arkisessa voi nähdä jotain kaunista. Milloin nouseva aurinko värjää kaiken vaaleanpunaiseksi, milloin taas kasvoja päin piiskaava loska muistuttaa siitä miten sisukas sitä onkaan. Aamun ensimmäinen hörppy kahvista tai lapsen unenpöpperöiset kasvot ja pystyssä oleva tukka saattavat tuntua sillä hetkellä maailman parhaalta asialta. Tiskialtaassa lojuvat likaiset astiat saattavat näyttää kaikessa kaaottisuudessaan kuin taideteokselta ja lapsen kadoksissa olevan hanskan etsiminen humoristiselta näytökseltä.

Rakastan arkea ja rakastan juhlaa. Mutta parhaimpia asioita lopulta ovat aivan tavalliset asiat. Rakkaan vierestä herääminen, lasten puheensorina, kalapuikot ja iltasatu.

Ihania hetkiä ovat myös ihan tavalliset viikonloput. Silloin kun ei ole kiire minnekään. Kuten viime lauantaina. Olimme vain kolmisteen kotona ja pojat heräsivät vähän liian aikaisin. Minä kuuntelin sängyssä kun he pelasivat ”salaa” kännykällä. Aamupalaksi sulatettiin pakkasesta leipää ja laitettiin päälle sitä mitä kaapista löytyi, juustoa, kurkkua, tomaattia ja syötiin väliaikaisen pöydän ääressä ulos katsellen. Radiosta tuli lempiohjelmani. Sitten vain oltiin. Kiireettömästi. Leikittiin, luettiin, köllöteltiin ja piirreltiin. Kunnes pojat lähtivät isälleen. Parhaita hetkiä.

Kun sain lapsia huomasin että minulla on heikkous – lastenkirjoihin! Monet niistä ovat kiinnostavia jopa aikuselle ja kuvitukset vielä sitäkin hienompia. Tykkään lukea lapsilleni paljon, mutta silloin kirjan on oltava oikeasti hyvin kirjoitettu. Kirjat ovat mielestäni myös kiva sistustuselementti lastenhuoneessa, niinpä niitä on tässä vuosien varrella kerääntynyt meille varsinkin kirppiksiltä aikamoiset pinot.

Kirjainnostukseni on myös tarttunut lapsiin, jo ennen kun he osasivat itse lukea. Nyt Elviksin oppi hiljattain lukemaan ja kirjojen lisäksi he ovat kovin innostuneita myös sarjakuvista. Lisäksi kirjastoon pitäisi päästä myös usein, koska eihän meillä satu justiinsa olemaan sitä suomen historista kertovaa kirjaa, joka sillä hetkellä kiinnostaisi ihan hirveästi. Koulun ja eskarin kanssa pojat pääsvätkin lähes joka viikko lainailemaan myös siltä kirjoja.

Tästä syystä kirjoja on siis paljon! Vanhassa kodissamme meillä oli ihan hauskan näköinen, mutta ei niin käytännöllinen ratkaisu kirjojen säilytykseen. Ne olivat nimittäin kahdessa pinossa piippuhormien syvennyksessä. Tällöin niitä ihan alimmaisia kirjoja oli tosi hankala ottaa ja siksi niistä moni jäikin lukematta.

Nyt muuton yhteydessä karsin yli puolet kirjoista pois jolloin jokosta paljastui paljon sellaisia kirjoija, noidenka olemassaolon olon olin jo melkein unohtanut. Yksi niistä kirjoista on tämä Vuokko Hurmeen kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama Pikkurillin Käsikirja.

Tämä hauska lasten tietokirja kertoo kaiken oleellisen lapsista. Miten ne syntyvät, kasvavat ja kehuttyvät. Millaista lasten elämä on ollut aikoja sitten ja miten maailman lapset eroavat toisistaan vaikkapa aamupalamieltymysten mukaan.

Kirja tukee hienosti sitä, mitä minäkin olen kasvatuksessa omien lasten kanssa pyrkinyt tekemään – eli kertomaan asiat niinkuin ne ovat. Lapsen ikätasoon suhteutettuna toki. Meillä on, joskus ehkä vähän kiusallisiin, ”mistä vauvat tulevat?”-tyyppisiin kysymyksiin vastattu aina rehellisesti. Emme ole satuilleet haikaroista tai muista, vaan perhmeän laskun kautta selvitetty asiaa aina vähän tarkemmin lasten kasvaessa. Myös tässä kirjassa asiat kerrotaan ihanan rehellisesti, selkeästi ja yksinkertaisesti. Mutta niin, ettei se ole järkytys lapselle.

Etenkin juuri tuo vauvan kehitys soluista alkioksi ja sikiöksi, vauvan aika vatsassa ja syntymä sekä sen jälkeinen pikkuvauva-aika on meidän perheessämme hyvin ajankohtaisia asioita. Pojista on ollut tosi mielenkiintoista katsoa kuvien kautta mitä on jo tapahtunut ja mitä on vielä tulossa. Ja samaan aikaan ”muistella” omaa aikaansa vastassa ja vauvana.

Yhteisten lukuhetkien lisäksi tämä kirja antaakin myös paljon aiheita yhteiseen pohdiskeluun ja menneiden muisteluun. Iloisten kuvitusten avulla lasten on lisäksi helpompi käsittä ehkä vähän oudolta tai jopa pelottavilta tuntuvia asioita turvallisesti ja hauskalla tavalla. Ainoastan kutituksessa minua jäi vähän kaivelemaan, että miksi tässä ei ole ruskeita lapsia, vaan tummat hahmot on piirretty sinisiksi. Se on hölmö juttu muuten ihanasti kuvitetuun ja värikkääseen kirjassa. Mutta muuten, kaikinpuolin ihan tosi ihana kirja, suosittelen kaikille!

Terveisiä Tahkolta! Instagram story-seuraajat ovatkin päässet kurkistamaan meidän hiihtolomareissuamme jo muutaman päivän aijan – Ja kannattaa seurata jatkossakin, jos aurinkoiset ja lumiset maisemat, punaiset posket, hassut tanssimoovit ja ylipäätään meidän perheen yleinen hassuttelu kiinnostaa.

Lähdettiin matkaan aikaisin lauantai-aamuna ja poikettiin samalla hauskassa jääpuistossa sekä Kuopiolaisessa muikkuravintolassa. Peillä noin 500 kilometrin päässä Tahkolla oltiin 7,5 tuntia myöhemmin. Ei tuntunut yhtään niin pitkältä matkalta hyvässä seurassa. Tai sitten kolmio-matkapahoinvointilääke sai vain ajantajuni hämärtymään.

Kaapo ja Elvis eivät ole ikinä olleet suksilla, joten meitä aikuisia (ja varmaan lapsiakin) etukäteen vähän jännitti että mitähän tästä sitten tulee. Rinteeseen oli nimittäin tarkoitus mennä päivittäin.

Eilen pojat sitten saivat ekaa kertaa sukset jalkaansa ja sehän oli ihan menestys! Molemmat hiffasivat homman nopeasti ja mikä parasta, tykkäsivät siitä. Pian he jo painelivat yksin mäkeen. Molemmat ehkä omasta mielestäni jopa vähän liian pelottomasti.

Tänään heillä alkoi neljä päivää kestävä laskettelukoulu, jonne he juuri jäivät seuraavaksi kolmeksi tunniksi kuudentoista muun pikkuisen kanssa. Kaikki muut siis ovat rinteessä kun minä tulin hetkeksi mökille hörppimään kuumaa teetä ja palauttelemaan tuntoa takaisin varpaisiin.

Olen itse lasketellut ehkä kymmenen vuotta sitten, enkä nytkään uskalla mäkeen kaatumisvaaran takia. Ehkä kuitenkin murtsikkaa joku päivä! Olisi kyllä mahtavaa päästä tuonne ylös rinteen päälle, siellä on ihan järjetön määrä lunta ja varmasti ihan henkeä salpaavan hienot maisemat. Kuitenkin melko mukavuudenhaluisena ihmisenä tämä mökin ikkunasta rinteeseen katseleminen sopii itselleni myös ihan vallan mainosti. Tuolla ulkona on nimittäin KYLMÄ.

Vaikka itse tosiaan olen enemmän sellainen simailen mielummin coctailia uima-altaan reunalla-tyyppi, niin tällainen koko perheen talviurheilureissu on myös tosi kiva enkä yhtään panisi pahaksi jos tästä tulisi jokavuotinen perinne. Voin ihan hyvin istua myös viikon after skissä höppimässä kuumaa minttukaakaota 😀 Ja on tuossa joku Spakin vieressä.

Oletteko te jossain hiihtolomareissa tai mitä suunnitelmia muilla on hiihtoloman ajaksi?

Luin alkuviikosta artikkelin, jossa kerrottiin lasten pienen ikäeron jopa altentavan vanhempien elinikää. Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirchin mukaan liian lyhyet synnytysvälit kun lisäävät niin fyysisiä terveysriskejä kun lasten aiheuttamaa kuormitusta perheessä. Artikkelissa kerrotaan että maailman terveysjärjestö WHO suosittelee, että vanhemmat odottaisivat vähintään kaksi vuotta, ennen kuin he ryhtyvät yrittämään sisarusta lapselleen ja nyt Suomessakin mietitään, että alettaisiinko neuvolassa valistamaan liian tiheiden synnytysten vaaroista.

Professori kertoo jutussa, että hänen mielestään yleinen tapa perheissä on että lapset tehdään asenteella ”alta pois ja mahdollisimman nopeasti”. Että vanhemmat pelkäävät lasten aiheuttamaa stressiä ja yrittävät rutistaa perheen pikkulapsiajan mahdollisimman lyhyiksi. Tämä voi ehkä olla joissain tapauksissa totta, mutta omalla kohdallani en kyllä ole kaveriperheissä törmännyt tällaiseen asenteeseen ollenkaan.

Kaveripiirissäni on paljon perheitä jossa lapset on tehty reippaasti alle kahden vuoden ikäerolla. Oma kaksi vuotta ja yksi kuukausi on tuntunut välillä jopa isolta, kun useammalla tuttavalla ikäeroa saattaa olla vain vähän reilu vuosi.

Kukaan meistä ei ole tehnyt lapsia sillä asenteella että äkkiä pois alta, vaan ajatellut enneminkin sitä miten sisaruksista olisi paremmin seuraa toisilleen kun ikäero ei kasva liian suureksi. Ja niin heistä kyllä kaikista on ollutkin. Vaikka artikkelista varoitellaan myös tästä, että lapset saattavat myös tapella keskenään paljon.

Elämä vastasyntyneen ja kaksivuotiaan kanssa oli varmasti ajoittain rankkaa, mutta enemmän muistan niiltä ajoilta pelkkiä hyviä juttuja. Olin etukäteen varautunut siihen, että vanhempi lapsi saattaa olla mustasukkainen, eikä heitä voi jättää hetkeksikään valvomatta. Kamalin juttu mitä koko vauvavuotena tapahtui oli se, kun Kaapo juoksi sitterissä köllötelleen Elviksen ohi ja nappasi häneltä sukat jaloista. Muuten selvittiin ilman mitään mustasukkaisuusdraamaa.

Kaksi tai kolmevuotiaasta ei ole juurikaan apua vauvan kanssa, mutta myöhemmin kyllä. Kun lapsilla on pieni ikäero heitä kiinnostavat myös samat leikit. Heistä on ihan uskomattoman paljon seuraa toisilleen, siinä ei vanhempana tarvitse hirveästi keksiä heille tekemistä. Riitojakin on toki välillä, mutta niitä olisi varmasti ihan millä tahansa ikäerolla.

Sisarukset ovat mieletön rikkaus. Seuran lisäksi sisaruksilta saa tukea, ikäänkun toisen liittolaisen. Sisaruus opettaa myös pienestä pitäen toisten huomioimista ja asioiden jakamista. Tässä tapauksessa sanoisinkin että pienestä ikäerosta on enemmän hyötyä kun haittaa.

Kaapo ja Elvis ovat kun paita ja peppu. Sydän sykähdellen olen seurannut heidän yhteistä matkaansa kuuden vuoden ajan. Tänä aikana heistä on kasvanut erottamaton kaksikko. Satunnaisista nahisteluista huolimatta isoveli pitää aina loppupeleissä pienemmästään huolta ja puolustaa, ja pikkuveli kunnioittaa ja ihailee isompaa. He myös kutsuvat toisiaan isoveljeksi ja pikkuveljeksi ja heidät saattaa löytää aamuisin nukkumasta samasta sängystä.

Artikkelissa kerrotaan parhaan ikäeron lapsille olevan kaksi ja puoli vuotta. Tässä ajassa äidin keho ehtii palautumaan edellisestä syynytyksestä. En toki voi sanoa tieteellistä tutkimusta vastaan, mutta mielestäni tässä pitäisi katsoa kokonaisuutta. Eikä lasten ikäeroa voi muutenkaan aina niin tarkkaan harkita, yleensä lapset tulevat kun ovat tullakseen. Tällöin mielestäni lopulta kuitenkin mikä tahansa ikäero on oikea, ja sisaruksille syntyy juuri sellainen suhde kun on syntyäkseen.