MISSÄ PAO ON?

4/03/2016

espanjanvesikoira 11OLYMPUS DIGITAL CAMERAespanjanvesikoira 1espanjanvesikoira 2Processed with VSCOcam with x1 presetespanjanvesikoira 3espanjanvesikoira 4OLYMPUS DIGITAL CAMERAProcessed with VSCOcam with x1 presetOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAProcessed with VSCOcam with 5 presetespanjanvesikoira 17espanjanvesikoira 18espanjanvesikoira 19OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En muista milloin viimeksi olisi tuntunut yhtä surulliselta kirjoittaa mitään postausta. Siksi varmaan olenkin lykännyt sitä muutaman viikon. Vaikka asia on käsitelty mielessä jo moneen kertaan, näistä kuvista kumpuavat muistot ja tunteet kouraisevat kyllä syvältä. Meillä ei ole enää omaa koiraa.

Kuten olenkin kertonut, koiran ottamista mietin useamman vuoden. Viimeiset kaksi ihan tosi tosissaan. Kaipuu koirakaveria kohtaan oli niin kova, että kokoajan tuntui siltä kun elämästä puuttuisi jotain. Muuten kaikki oli mallillaan, arki rullasi kivasti ja pikkuhiljaa alkoi tuntumaan siltä että lapset ovat niin isoja, että voisimme koiran ottaa. Saimme naapurin koiraa lainaan, muttei se riittänyt. Halusin ihan oman koiran, pennun jonka kanssa voisi muodostaa läheisen suhteen. Ajatus siitä, mitä kaikkea tulisimmekaan yhdessä noin 15 vuoden aikana kokemaan tuntui tosi ihanalta. Koko kevään, kesän ja alkusyksyn vertailin rotuja, tutkin kenneleitä ja luin loputtomiin kokemuksia koiranpennun ottamisesta. Lopulta päädyin hakemaan uuden perheenjäsenemme Espanjasta.

Pieni suklaanruskea, nallekarhulta näyttävä, pentu sai nimekseen Paola. Pao oli ehkä suloisin koira mitä olin ikinä nähnyt. Ja niin pieni! Alku oli kuitenkin hankalaa. Keräsin heti alkuun itselleni kauheat univelat. Olin myös odottanut rakastuvani pentuun, kuten olin rakastunut omiin lapsiini heti näiden syntymän jälkeen. Niin ei kuitenkaan käynyt ja koin jonkinlaista puppy bluesia. Pikkuhiljaa kiintyminen kuitenkin tapahtui ja Paosta tuli rakas ja tärkeä perheenjäsen. Silti kokoajan tuntui siltä, etten pystykkään tähän. Se oli hirveä tunne.

Olin halunnut koiraa niin paljon, että välillä minua sattui fyysisesti. Olin vähintään 500 prosenttisen varma, että yksin kahden lapsen kanssa pystyisin kyllä hoitamaan kaiken. Osa ystävistä ja kavereista varoitteli ja osa taas tsemppasi ja oli kanssani myös ihan varma. Kuitenkin nopeasti huomasin, että hommaan olisi tarvinnut toisen aikuisen lisää.

Toiset espanjanvesikoiran omistajat lohduttelivat, että kyllä koira rauhoittuu 2-4 vuotiaana. Sitten kaikki helpottaa. Minulla ei nimittäin ollut kovin helppoa. Tietenkään minkään pennun kanssa ei ole helppoa. Sisäsiistiksi opettaminen on todella raskasta. Pidemmän päälle on aika hajottavaa herätä joka yö kakan hajuun. Marras-joulukuun aikana kuitenkin tämäkin alkoi helpottamaan ja Pao alkoi oppimaan sisäsiistiksi. Hän oli myös todella aktiivinen. Siis t o d e l l a aktiivinen. Tiesin sen toki liittyvän myös rotuun, mutta kun kahden ja puolen tunnin hikilenkin ja koirapuistossa riehumisen jälkeen hän kotiin päästyään alkoi vielä juoksemaan asuntoa ympäri ja halusi leikkiä olin vähän neuvoton. Ihmisten pureminen naskalihampaiden vaihduttua vaihtui huonekalujen pureskeluun. Perushommia pennun kanssa, tiedän. Kova paimennusvietti alkoi myös nostaa päätään. Emme oikeastaan voineet ulkoilla yhdessä (ainakaan niin että se olisi miellyttävää) Paon ja poikien kanssa, sillä hän paimensi heitä niin kovasti. Kotona hän ei kauheasti haukkunut, mutta ulkona sitäkin enemmän. Kaikille ja kaikelle. En voinut enää myöskään ottaa häntä mukaan aamuisin ja iltapäivisin poikien päiväkoti ja eskarimatkoille. Hän haukkui niin paljon että muut lapset pelkäsivät. Eli ensin vein koiran aamulla pikapissalle, sitten parin kilsan kävelyn poikien hoitopaikkoihin ja sitten kotiin hakemaan koira erikseen lenkille. Iltapäivällä sama homma. Iltalenkit jäivät useasti onnettoman lyhyiksi, sillä pojat eivät jaksaneet lähteä mukaan, muttei heitä voinut jättääkkään kovin pitkäksi aikaa kahdestaan kotiin. Kun olin influenssassa, enkä vain pystynyt nousemaan sängystä, en tietenkään pystynyt viemään koiraakaan ulos. Aktiivinen koira olisi tarvinnut jotain ihan päinvastaista.

Koiran hankkimista miettiessä näin myös todella hyväksi jutuksi sen, että teen töitä kotona. Näinollen hänen ei tarvitsisi juuri koskaan olla yksin kotona. Paon kohdalla se kuitenkin tarkoitti sitä, että hän oli todella turhautunut. Hän ei voinut tietenkään ymmärtää, miksi hän ei saanut huomiota minulta ja miksi en kokoajan voisi leikkiä hänen kanssaan. Turhautuneena hän alkoi tehdä tuhoja – mitä hän ei ikinä yksin ollessaan tehnyt. Lisäksi hän haukkui minulle ja ”hyökkäili kimppuuni” sekä alkoi protestiksi pissailemaan ympäri asuntoa. Kaikki sanoivat että kyllä se sitten helpottaa vuoden parin päästä. Minusta tuntui että menetän järkeni tai saan sydänkohtauksen stressin takia hetkenä minä hyvänä. Koira oli ihana ja rakas, mutta pelkäsin sen muuttuvan ongelmatapaukseksi jos asioihin ei tulisi pian muutosta.

Olin kokoajan todella jännittyneessä stressitilassa. Kaikki asiat jäivät kesken. En muistanut mitä olin tehnyt kaksi minuttia aiemmin. Hartiani olivat aivan lukossa ja päätä särki kokoajan. Hermostuin lapsille todella helposti. Minulla oli paha olla, en jaksanut, en pystynyt. Samalla tunsin aivan järjettömän kovaa huonoa-omaatuntoa siitä etten pystynyt tarjota koiralle sellaista aktiivista elämää ja tarpeeksi huomiota, mitä se olisi ansainnut ja tarvinnut. Yksi tärkeimmistä asioista minusta on, että jos ottaa lemmikin, sille pitää tarjota paras mahdollinen elämä. Minä en pystynytkään sitä antamaan, vaikka olin ihan varma että olisin sen voinut tehdä. Pelkkä haluaminen ei riittänyt.

Ajatus uuden kodin etsimisestä tuntui todella pahalta, mutta samalla oikealta ratkaisulta. Ajatus pyöri päässä viikkokaupalla, muutaman kuukauden ainakin. Lopulta se oli ainut ratkaisu. Siitä ratkaisusta oli itsekkyys kaukana. Halusin koiralle parhaan mahdollisen kodin, minusta tuntui etten pystyisi sitä antamaan. Kodin vaihto olisi parempi tehdä nyt kun koira oli vielä pentu. Kuuden kuukauden ja yhden päivän ikäisenä Pao muutti uuteen kotiinsa.

Muutama lukija onkin kysellyt viime viikon aikana, että missä Pao on? Hän asuu nyt uuden perheensä kanssa meistä parinkymmenen kilometrin päässä. Perheeseen kuuluu äidin ja isän lisäksi myös saman ikäiset pojat kun omani. Perheellä on paljon kokemusta koirista, iso omakotitalo, jättimäinen piha ja hyvät lenkkimaastot. Heillä on paljon paremmin aikaa ja mahdollisuus harrastaa ja tehdä koiran kanssa. Sillä on todella iso merkitys, että onko perheessä yksi vai kaksi aikuista jakamassa vastuun. Kaikki on mennyt uudessa kodissa hyvin ja Pao on sopeutunut hienosti.

Omasta lemmikistä luopuminen ei ollut helppoa. Ainoastaan se, että tiesin sen olevan ainut ratkaisu sai minut tekemään sen. Lasten kanssa juteltiin asiasta myös paljon etukäteen. Etenkin Kaapo oli tottakai myös aluksi asiasta tosi huonona. En ole eläessäni nähnyt yhtä eläinrakasta lasta. Rakkaus näiden kahden välillä oli jotain niin ihanaa katsottavaa. Kaapo kuitenkin myös fiksuna poikana tajusi sen, että Pao tarvitsee enemmän mitä me pystymme hänelle antamaan. Paon lähdettyä uuteen kotiin ja minun korjatessani ruokakuppeja pois (eli istuen keskellä keittiön lattiaa itkien) Kaapo lohdutti minua, äiti tämä oli ainut ja oikea ratkaisu.

Vaikka tuntuu pahalta, ratkaisu todella oli oikea. Tunsin kuinka monta sataa kiloa painoa katosi harteilta. Tunsin kuinka koko kroppa oli ollut jännitystilassa monta kuukautta. Sain langat takaisin käsiin. Kaaoksen hallintaan.

Me jäimme Paon kummeiksi. Vaihdamme kuulumisia säännöllisesti ja aina välillä saamme Paon myös meille kylään päiväksi pariksi. Tämä järjestely tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä myös tietää että nyt kaikki voivat elää vähän tasapainoisempaa elämää. Edelleen olisi ihana jos meillä voisi olla koira. Mutta näillä spekseillä se ei valitettavasti tule onnistumaan. Kahden pienen lapsen ja hurjan työmäärän kanssa ihan yksin ei se olisi kenellekkään kivaa. Valitettavasti koiran omistamiseen ei riittänyt pelkkä halu ja rakkaus. Toisen aikuisen kanssa homma olisi ollut täysin toinen.

Olen käsitellyt asiaa paljon mielessäni. Ennen ja jälkeen päätöksen. Olen ollut todella surullinen, vihanen ja pettynyt itseeni. En voi kuitenkaan soimata itseäni tästä. En osannut odottaa tällaista. Ja tein päätökset ajatellessani kaikkien parasta. Kaikilla on nyt hyvä, se on pääasia.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

JOKA PÄIVÄ EI VOI OLLA HYVÄ PÄIVÄ

5/10/2015

Processed with VSCOcam with 5 preset

Purskahdin tänään itkuun keskellä katua. Vaikka tuo koira on ihana, niin on se myös t-o-d-e-l-l-a rasittava. Jostain syystä ulkoilut menee nykyään vain leikkimiseen ja riehumiseen ja hän tekee pääosan tarpeistaan sisälle. Alku kun oli niin lupaava. Pimeän tullen on turha luulo, että hän pissaisi ulos. Ja aamulla saan sitten siivoilla lammikoita oikein urakalla. Mutta myös pitkin aamupäivää. Ulkona hän haluaisi lähteä myös kaikkien muiden, paitsi minun mukaani. Yöt ovat olleet todella rikkonaisia, kun pissavahinkoja on sattunut myös muillekkin kun koiralle. Väsymyksen lisäksi hermoja raastaa ihan vain myös siksi että, no tiedätte kyllä, ****** pms.

Tänään päivälenkillä Pao oli ollut taas hurjan rasittava, ei totellut yhtään, rimpuili remmissä, yritti lähteä kaikkien ohikulkevien matkaan, itki ja ulisi. Sitten tuli vastaan hevosenkakkaa. Sitä olisi pitänyt saada syödä. Minä hermot jo valmiiksi riekaleina komensin ja vedin koiraa pois – jonka suu oli jo valmiiksi sitä täynnä. No mitäs sitten tapahtuu. Ohi kävelee hyvännäköinen mies joka toteaa minulle (käytökselleni) että ”not cool. not cool at all”. Sen yhden sekunnin, kun raahaasin koiraa remmin päässä, oli kiinnittänyt tämän miehen huomion. Yritin siinä sitten sopertaa että onhan minun pakko komentaa koiraani, enkä voi antaa hänen syödä hevosenkakkaa. Mutta peli oli jo menetetty. Näin sieluni silmin, miten kohtaus olisi elokuvissa mennyt. Komea mies olisi nähnyt söpön koiranpentuni, sitten hänen ihanan ja rakastavan omistajansa. Katseet olisivat kohdanneet, koiraa rapsuteltu, hymyilty, naurettu ja puhelinnumeroita vaihdettu. Vuosisadan rakkaustarina. Mutta ei. Tämä ei ollut elokuvaa, vaan maanantai-iltapäivä Pasilassa. Sain silmien pyörittelyä ja säälivän hymyn sekä hyvän onnen toivotukset. Katselin kuinka tämä mies, maailman tyylikkäimmät snekerit jalassa, jatkoi matkaansa ja sitten aukesivat hanat. Tämä oli viimeinen niitti väsymykselleni. Yritin keräillä itseäni jossain parkkipaikalla, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli itkeä ja parkua räkä nenästä valuen. Väsymys yhdistettynä riittämättömyyden tunteeseen ja huonoon omaantuntoon on kyllä ihan kakkaa. Tulipahan kunnon fläsbäkit ekasta vauvavuodesta.

Tiedän, että kysessä oli vain hetkellinen purkaus. Joka oikeastaan teki ihan hyvää. Kyllä silti vähän kauhuissani olen, mitä seuraavat kuukaudet tulevat olemaan. Entäs sitten kun koiralla ihan oikeasti alkaa kunnon uhma? Ja kun hän saa ihan oikeasti tuhottua kaiken omaisuutemme? Sitten taas toisaalta, en minä kuitenkaan valitsisi toisin, jos nyt voisin voisin. Hermoja ja pitkiä pinnoja saa silti lähettää. Ja suklaata. Kiitos.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

OLI SIINÄ ELÄINTENRAKASTAJAT TAAS AIKA ONNESSAAN

13/05/2015

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kerroin muutama päivä sitten että kävimme siskopuoleni kanssa heppataleilla, jossa hänenkin hevosensa asuu. Hevosten, ponien ja varsojen lisäksi talleilla on koiria, kissoja, possuja, kanoja ja kukkoja. Ennen tallin lattialla viipotti myös marsuja ja viereisellä tilalla on iso vuohitarha ja toisella naapurilla taas härkiä. Näinpäs sellaisen vauvan käsivarren kokoisen heinäsirkakin… Pojat muistivat hyvin vuoden takaiselta käynniltään Amanda-ponin, jolla pääsivät ratsastamaan. Yhdestä tallista löytyi myös maailman suloisin, hiljattain syntynyt uusi vasa.

Jos jostain omassa kasvatuksessani olen erityisen ylpeä, niin siiä että olen opettanut lapset kunnioittamaan niin erilaisia ihmisiä kuin eläimiäkin. En kiellä etteivätkä he vaikka tuttuja koiria välillä käsittelisi vähän kovakouraisesti, mutta silloinkin näkee että että siinä on kovasti rakkautta ja välittämistä mukana. On ihana huomata että pojat tykkäävät tosi paljon kaikista eläimistä ja ovat kovasti kiinnostuneita niistä. Aivan mahtavaa kädsä heidän kanssaan vaikkapa juuri tuolla talleilla, mutta ihan kadulla kulkiessammekin he kyllä huomaavat jokaikisen koiran ja linnun ja kehuvat niitä söpöiksi.

Kuten olen aiemminkin kertonut, poden kovaa koirakuumetta ja oman koiran ottaminen on ollut vakavasti mielessä ainakin vuoden verran. Kuitenkin haluan tarjota parhaan mahdollisen elämän tulevalle lemmikillemme, enkä ole varma voiko vielä tässä elämäntilanteessa sellaista tarjota. Talleilla ollessamme löysimme niityltä hevosten joukosta nuoren koiranpennun. Naskalihampainen villikko vähän jännitti poikia, mutta itse olisin voinut napata sen vaikka heti mukaan (samoin kun mietin miten saisin huomaamattomasti salakuljetettua sikopuoleni koiran mukaan kotiin). Koiranpentu löysi lopulta kotiin, mutta koirakuumetta se ei totisesti helpottanut. Joku päivä vielä.

Vaikka tällaisia kaupunkilaishöpsöjä ollaankin, haluan ehdottomasti sälilyttää oman ja lasten yhteyden eläimiin ja luontoon aina. Elvis onkin ilmoittanut jo ryhtyvänsä isona eläinlääkäriksi.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.