Viime viikon arkikuvan myötä pääsen samalla esittelemään äitienpäivälahjaksi saamiani kenkiä. Vaikka olin ”hienovaraisesti” kertonut haluavani kyseiset kengät, oli niiden saaminen lahaksi silti ihana yllätys. Varsinkin kun mukana oli myös kokoa 20 olevat samanlaiset kengät Myylle.

Jotenkin hyvin äitienpäivän teemaan sopivasti sainkin huomata, ettei kengänkokoni ole enää sama kun ennen viimeisintä raskauttani. Piti siis käydä vaihtamassa ne isompaan kokoon. Nyt kolmen raskauden myötä kengänkokoni on siis kasvanut yhteensä kaksi numeroa.

Olimme varanneet viime lauantaiksi ajan poliisiasemalle passin hakuun – vauva saa ensimmäisen passinsa! Viikonlopuksi oli luvattu lämmintä ja aurinkoista säätä ja minä olin etukäteen mielessäni kuvitellut ihanan seesteisen ja kiireettömän viikonloppukävelyn yhdessä keskuspuiston läpi poliisiasemalle. Todellisuus oli kuitenkin vähän toista.

Ensinnäkin, meille tuli kauhea kiire ja aluksi jopa näytti siltä, että saisin lähteä koko reissuun yksinäni. Kiireen vuoksi meidän piti todellakin mennä kiireellä. Siinä ei ehtinyt (tai pystynyt) paljoakaan puuskutukseltaan mitään jutella tai kaunista metsää ihailla. Muutenkin minä kipitin lyhyillä jaloillani kokoajan oikeastaan vähintään muutaman metrin perässä.

Oli todella kuuma ja mikä parasta, olin kasvatellut säärikarvojani jo tovin epilointia varten. Ne näyttivät niin törkeiltä valkoista ihoani vasten, että päätin vetää niiden peitoksi paksut polvisukat. Lisäksi sukat olivat vähän isot ja ne yhdistettynä ensimmäistä kertaa jalassa oleviin kenkiin sain tietysti vielä rakkulat molempiin kantapäihini että pikkuvarpaisiini.

Kotimatkalla meinasin hypätä yksin ratikkaan kipeiden rakkuloideni kanssa, mutta takaraivossa jyskytti unelma ihanasta lauantai-iltapäivän perhekävelystä. Ja niin minä linkutin ja nautin joka hetkestä. Ja sain jopa otettua tämän ihanan kuvan (vaikkakin kuvien ottamisen jälkeen huomasin olevani ihan yksin metsässä, kesti kai liian kauan).

Viime viikon arkikuva unohtui melkein kokonaan, eikä ihme, viime viikko oli JUST SELLAINEN viikko.

Nimittäin:

– Aikaistetut karatetreenit
– Ensimmäinen harmaa kulmakarva löydetty
– Synttärikortin tekoa
– Ekaluokkalaisen uhmaa
– Kaapon luokkajuhlat ja teatterikerhon leffan ensi-ilta
– Viemiset luokkajuhlien nyyttäripöytään
– Sosialisointi puolituntemattomien ihmisten kanssa
– Uuden ripsivärin, kuivashampoon, kulmavärin, hiuspannan ja mekon ostaminen
– Lounastreffit bestiksen kanssa
– Elviksen kanssa kauppalistan teko ja kaupassa käynti
– Lompakon unohtaminen kotiin ja sen huomaaminen kaupan kassalla
– Oman polven napsahtaminen ja yhden illan liikuntakyvyttömyys
– Fyssarilta polvituen hankkiminen
– Tunnollisen kolmasluokkalaisen myöhästyminen kahdesta ratikasta ja siitä syntynyt poru
– Vauvan hakeminen pois takasta 87832623087389328729829 kertaa
– Pikainen kampaaja lähikampaamossa ja sen jälkeinen pettynyt hiusten itse uudelleenmuotoilu
– Myy ekaa kertaa hoidossa (yön yli!)
– Poikien pakkaaminen ja lähettäminen viikonlopuksi ”maalle” (unohdin kumisaappaat)
– Blogikuvaukset nälkäisenä ja väsyneenä
– Tyhmä riita ja sen sopiminen
– Synttäribileet
– Puoli päivää sängyssä, pizzaa ja kaksi jaksoa GOT:ia
– Pienessä krapulassa kaatosateessa kaupassa käynti huutavan vauvan kanssa
– Äitienpäivä

Vauva-arki on aika paljon sellaista vuorotellen tekemistä: toinen nukkuu ja toinen valvoo, kun toinen menee vauvan kanssa ulos niin toinen imuroi kotona, toinen tekee ruokaa ja toinen kylvettää vauvan, toinen syö ja toinen syöttää vauvaa, viikonloppuna molemmat saavat nukkua vuorotellen pitkään – ja niin edelleen. Ja niin sitä kannattaakin tehdä. On ihan turhaa, että molemmat vanhemmat heräävät öisin tai että toinen ei nuku päikkäreitä jos kumpikaan ei voi. Kaikki pyörii tärkeimmän, eli nukkumisen ja syömisen ympärillä.

Tehokkuudesta ja järkeilystä huolimatta välillä tulee sellainen fiilis, että haluaa tehdä jotain yhdessä. Silloin jätetään esimerkiksi joku kotityö tekemättä  ja mennään yhdessä vaikka lounaalle tai kävelylle (tai molemmille jos ihan villeiksi satutaan!) Joskus pelkät päikkärit yhdessä tuntuvat ihan luksukselta laatuajalta.

Ja tässä elämäntilateessa se on ihan fine (vaikka välillä sitä joutuu itselleen muistuttamaankin). Sellaista ihan kahdekeskistä aikaa meillä ei juurikaan ole ollut, enkä sitä ole oikeastaan ihan hirveästi kun vasta viime aikoina kaivannutkaan. Myy ei ole vielä kertaakaan ollut hoidossa, mutta sekin on pian muuttumassa.

Parasta on kuitenkin, että kaiken keskistä aikaa on kaikille sopivasti, yhdessä, erikseen ja yksinkin. Pitää muistaa, että lapset ovat pieniä vain hetken ja kohta meillä ei taas muuta aikaa olekaan kun kaksistaan. Etenkin kun joka toinen viikko olemme kasassa isona perheenä ja joka toinen viikko vain kolmistaan.

Tässä harvinainen, ihan keskustassa saakka otettu kuva meistä kolmesta. Käytiin vappuna pikaisesti Kauppatorin laitamilla -ja sitten äkkiä kotiin.

Tällä viikolla Facebook on tuntunut muistuttelevan erityisen paljon menneistä vuosista. Kuten kuuden vuoden takaisesta ressuistamme ensi kertaa Espanjaan. Kuusi vuotta sitten Elvis oli reilun vuoden ikäinen ja Kaapo kolme. Eli jo ihan isoja pikkupoikia – tai ainakin se silloin tuntui silloin siltä. Nyt kun vanhoja videoita tai kuvia katselee, ihan parinkin vuoden takaa, he ovat molemmat vielä ihan vauvoja niissä.

Tässä arjen tiimellyksessä sitä kasvua ja isommaksi muuttumista ei huomaa enää samalla tavalla, tässä iässä lapset kasvavat salaa, hitaasti ja tasaisesti. Vasta kun katselee aika taaksepäin, sitä oikeasti havahtuu muutokseen.

Toki aina välillä tulee niitä herättäviä hetkiä, kuten kun lapsen voi lähettää kauppaan ostamaan unohtunutta voita tai kun ekaluokkalinen soittaa että, ”osaan mä tulla itekkin kotiin, kävelen tästä vaan tota Manskua pitkin”. Okei, joskus jään hetkeksi tuijottamaan, että ovatko nuo jättikourat todella lapseni, mutta sitten taas joku toinen huutaa, että ”äitiiiiii, missä mun karate-reppu on?”  tai vauva konttaa takkaan ja jättikoura-asia unohtuu.

Maanantaina oltiin iltakävelyllä ja porttikonkiin paistoi kauniisti valo. Ekaluokkalainen proteistoi aluksi tuttuun tyyliinsä kuvan ottoa (KAIKKI on tällä hetkellä ei), kolmasluokkainen taas maanitteli hänelle, että tuu nyt! Nään tässä kuvassa niin paljon samaa kun niihin kuusi vuotta sitten kanssani Espanjan värikkäillä kaduilla kulkeneisiin pikkupoikiin –  ja samalla nään kaksi kunnon jäbyliä, toisella kengännumero 34 ja toisella 37 (!!!!!).

”Pikainen aamupala / kuvien muokkaus / postauksen kirjoittaminen / sähköposteihin vastaaminen / Kelalle lääkekorvauksien lähettäminen, sillä aikaa kun vauva nukkuu päikkäreitä”

Työn yhdistäminen perheeseen ja vauva-arkeen ei ole ollut helppoa. Oikeastaan se on ollut todella kuluttavaa ja stressaavaa. Yritin pitkään tehdä hommia aina vähän joka mahdollisessa raossa – viisi minuuttia siellä, puoli tuntia täällä tai illalla kun muut ovat menneet nukkumaan.

Koin jatkuvasti keskeytyksiä (ja huonoa omaatuntoa), jouduin aloittamaan useasti homman alusta, keskittyminen oli vaikeaa ja niin työ kun kotihommatkin jäivät usein kesken, kun minulla oli samanaikaisesti niin sanotusti monta rautaa tulessa. Olin stressaantunut hermoraunio – ja oikeastaan olen sitä vieläkin.

Mutta, valoa näkyy jo tunnelin päässä! Viime viikkoina olemme puhuneet Oskun kanssa paljon ajankäytöstä ja sen suunnittelusta. Olemme välillä pystyneet sopimaan etukäteen päiviä ja aikoja, jotka ovat pyhitetty minun työntekoani varten. Olin jo unohtanut miten tehokas sitä voikaan olla, kun voi rauhassa keskittyä vain siihen yhteen asiaan.

Tällä viikolla Osku ilmoitti virallisesti töihinsä, että jää hoitovapaalle kesälomansa jälkeen! Mikä tarkoittaa siis sitä, että minä ”palaan” töihin. Ei siis enää kauhealla kiireellä kirjoittettuja postauksia sillä aikaa kun vauva nukkuu, vaan pääsen kunnolla jälleen paneutumaan blogiin ja aiheisiin joista haluan kirjoittaa, mutten valitettavan usein ole ehtinyt.

Päivitystahti siis palaa syksyllä entiselleen ja ehkä minut jopa saa taas pitkästä aikaa kiinni myös sähköpostilla. Itse odotan kovasti myös sitä, että pääsen panostamaan syvällisempien postauksen lisäksi parempaan vuorovaikutukseen teidän lukioiden kanssa.

Meille oli alusta saakka selvää, että jaamme vauvan kanssa kotona vietyn ajan molempien vanhempien kesken. Taisimme vasta haaveilla raskaudesta, kun Osku jo ilmoitti, että haluaa ainakin jossain kohtaa olla lapsen kanssa kotona. Tämä järjestely sopii itselleni paremmin kun hyvin, sillä se myös tarkoittaa meille kaikille enemmän aikaa yhdessä. Enkä missään nimessä olisi laittanutkaan Myytä päiväkotiin vielä pariin vuoteen. Toki talousasiat vähän jännittävät, mutta pitää vaan toivoa, että kaikki aina järjestyy.

En jatkossa tule viilettämään kaupungilla jakkupuku päällä tapaamisesta toiseen, vaan maanläheinen arki jatkuu ja näkyy blogissa. Ja vaikka oma rauhallinen työhuone kiinnostaisikin, niin pidän toimistoa mitä todennäköisemmin lastenhuoneesta sekä lähikirjastosta käsin (ehkä joskus kahvilastakin 😀 ).