Siinä on jotain erityisen selkeää kun uusi kuukausi alkaa maanantaina. Näen kuukaudet mielessäni samalla tavalla miten ne on ruudukkona kalenterissa, joten kuukauden ekan päivän osuminen maanantaille hemmottelee pikkutarkaa neitsyt-mieltäni. Tai ehkä sitä järjestystä oli vain pakolla keskittävä jostain, olo ei nimittäin ollut ainakaan mikään raikkain tänä aamuna. Lähdin nimittäin lauantaina, illan juhlimisen jälkeen, extempore yöksi kaverilleni ja viivyinkin sitten sillä reissulla tähän aamuun saakka.

On jotenkin ihan uskomatonta että on elokuu. Juurihan toukokuu vaihtui kesäkuuksi. Tai oikeaskaan, juurihan oli elokuu, miten siitä voi muka olla vuosi. Oikeastaan odotan vasta vielä tämän kesän alkamista ja on hirvittävää tajuta, että sehän on oikeastaan jo loppumassa. Rupesin kuitenkin miettimään, että mitä kaikkia kesäjuttuja tässä onkaan ehtinyt tekemään. Sitten muistin myös, etten ole pitkään aikaan tehnyt listoja. Joten tässä olisi:

Kesällä 2016

– Olin 3 viikkoa matkoilla
– Sain viettää paljon aikaa rakkaiden ihmisten kanssa
– Olen pyöräillyt paljon
– Olen lukenut lapsille paljon
– Olen ollut kaksilla festareilla
– Olen rapsutellut ja syöttänyt lampaita
– Olen lakannut varpaankynsiä rannalla
– Olen käynyt saman ihmisen kanssa kolme kertaa treffeillä viikon sisällä (se oli siinä)
– Olen metsästänyt 43 erilaista Pokemonia
– Olen hävittänyt pankkikorttini
– Olen kävellyt pitkospuita pitkin saareen
– Olen valvonut koko yön jatkoilla ja mennyt aamulla laualamaan karaokea
– Olen tehnyt edellisen ihmisten kanssa, joihin tutustuin tuona samana iltana
– Olen ollut tosi laiska
– Olen melkein riidellyt parhaiden kavereideni kanssa
– Olen jäänyt koukkuun näkkileipä-sulatejuusto yhdistelmään
– Olen googlaillut ja haaveillut liian kalliista asioista
– Otin pikkuletit
– Otin uusia tatuointeja
– Tein itselleni tatuointeja
– Lopetin poikaystävän ”etsimisen”
– Lopetin oikeastaan koko mieshommat kokonaan
– Olen luistanut kahdesta edellisestä vain muutaman kerran
– Olen sanonut tosi suoraan asioita
– Olen päättänyt odottaa rauhassa tiettyjen asioiden kehittymistä (joo joo, puhun taas miehistä)
– Olen ollut tosi iloinen
– Olen kokeillut uusia asioita
– Olen nauttinut elämästä ja elänyt hetkessä
– Olen nolannut itseni ja vain nauranut asialle
– Ostin uuden puhelimen
– Suutuin niin, että paiskasin puhelimen maahan
– Olen kulkenut tosi lyhyissä shortseissa ja hameissa, välittämättä mitä muut ajattelevat
– Olen lukenut radiossa avaruussään
– Kätellyt yhtenä iltana niin paljon uusia ihmisiä, että käteen tuli mustelma
– Katsonut auringonnousua sateenkaaren alta
– Olen ostanut skumppapullon itseni kunniaksi

Mitä haluaisin vielä tehdä

– Telttailla
– Käydä marjassa ja sienessä
– Uida järvessä
– Saada kämpän remontti valmiiksi
– Saada lisää pisamia

Mitä en ole tehnyt, enkä haluaisikaan (kop kop)

– Kaatunut pahasti pyörällä
– Joutunut ampiaisen pistämäksi
– Pessyt pyykkiä
– Vastannut tyhmiin kysymyksiin Tinderissä

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Saavuttiin eilen reilun kolmen viikon reissusta kotiin. Pitkältä reissulta on aina jotenkin jännä palata kotiin. Jännittää onko vaikka pakastin hajonnut, käynyt murtovarkaita tai hylly romahtanut seinältä.

Olin aluksi ajatellut ottaa vuokralaisia reissun ajaksi, mutten lopulta jaksanut alkaa järkkkäilemään tavaroita niin, että viitsisin sinne ketään tuntemattomia päästää. Jätin vara-avaimet veljelleni ja pyysin myös lisäksi, jos pari kaveria voisi välillä käydä katsomassa että kaikki on kunnossa ja kukat vielä hengissä. Lopulta kuitenkin vain seinänaapurimme piti oveamme silmällä.

Kaikki oli kuitenkin kunnossa. Isoa postivuorta ja tunkkaista hajua lukuunottamatta kaikki oli niinkuin jätettiinkin. Tai no, matkaevääksi tarkoitetut karjalanpiirakat olivat unohtuneet tiskipöydälle. Kivat homeet!

Reissussa haaveilin myös, että tilaisin kotisiivousken niin, että siivoojaa käy meillä juuri ennen reissua. En sitä ikinä kuitenkaan toteuttanut, mutta onneksi tällä oli siistimpää kun olin muistanut.

Oman kodin näkee taas jotenkin selkeämmin, tavallaan kuten ehkä vieraan silmin. Täällä asuessa tottuu niin keskeneräisiin juttuihin, mutta nyt paljaat silmät oikein pompsahtivat silmille. Jos ei sataisi kaatamalla, lähtisin varmaan nyt heti rautakaupaan ja tekisin olkkarin kesken jääneen seinärempan loppuun. Samalla myös huomasin, että onpas meillä kiva koti. Ei meillä täydellistä tai kauhean hienoa ole, mutta just meille sopivaa, kotoisaa.

Lapset lähtivät hetki sitten isälleen ja tarkoituksenani olisi pistää nyt hihat heilumaan. Kuten oli tarkoitus jo eilen illalla. Tuli lomailtua nimittäin vähän aiottua rennommin ja nyt to do-lista sekä vastaamattomien sähköpostien jono on niin pitkä etten uskalla edes katsoa.

Sen sijaan olen eilen ja tänään metsästänyt uusia Pokemoneja, katsonut OITNB:ta, etsinyt istelleni täydellistä koululaukkuja ja jäänyt koukkuun YouTubesta löytyviin videoihin, joissa näitä laukkuja esitellään. Siis kuinka käteviä!

Kaikkien rästitöiden sijaan, olenkin tässä nyt päivän pähkäillyt että voisiko ostaa itselleni jonkun vähän hienomman laukun kouluunpääsyn ja lähestyvien kolmekymppisten kunniaksi. Alan tulla siihen tulokseen, että kyllä. Ja sitten haluan tehdä samanlaisen videon.

Kiva olla kotona taas. Ja ikävöidä samalla takaisin Espanjaan. Perus.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Viikko sitten sain uutisen, jonka alan tajuamaan oikeastaan vasta nyt. Silti edelleen koko ajatus tuntuu jotenkin oudolta. Minä pääsin kouluun. Minusta tulee opiskelija. Ja ennenkaikkea, minusta tulee journalisti. Tai jotain sellaista.

Jatko-opiskelut ovat lykkääntyneet oikeastaan parista syystä. Ensinnäkin, blogin kanssa on ollut niin hyvä meininki ja töitä sen puolesta riittänyt enemmän kun tarpeeksi. Mielessä on ollut myös pari isoa projektia, jotka olisivat tarvinneet paaaljon aikaa ja töitä toteutuakseen. Ja viimeiseksi, ehkä se suurin syy, en ole ollut ihan varma, että mihin sitä sitten loppujen lopuksi tahtoisin edes opiskelemaan. Onko muka kolmekymppisenä jo pakko tietää, että miksi isona tahtoo?

No, oikeastaan en tiedä sitä vieläkään, mutta suunnilleen kuitenkin. Journalismin opiskelua aloin itseasiassa miettimään vasta viime talvena. Sitä ennen olin muutaman vuoden pyöritellyt mielessä muunmuassa visuaalista markkinointia ja kulttuurintuotantoa. Luulen, että se, etten ollut kuitenkaan ihan varma näistä, vaikutti alitajuisesti minuun siten, että muunmuassa unohdin vuosi sitten hakea näihin kouluihin ajoissa. Silloin se toki vähän harmitti, mutta nyt ymmärrän että se oli onni. Näin sen kuuluikin mennä.

Nuorena haave-ammattini olivat näyttelijä, uutisankkuri ja lento-emäntä. Kun ylä-asteella tajusin, että uutistenlukijat olivat toimittajia, ei se enää kiinnostanutkaan. Mielikuvani toimittajasta kun silloin oli silmälasipäinen, muistilehtiö kädessä ja pitkä kamelinruskea trenssitakki päällä paikasta toiseen juokseva mies. Näyttelijän urakin jäi vain harrastetasolle. Päätin siis tähdätä matkailu-alalle ja valmistuinkin merkonomi-matkaliluvirkailijaksi. Lento-emännän hommat kuitenkin jäivät, kun sain vikana opiskeluvuotena vakkaripaikan hotellin respasta ja pääsin sitä kautta myös opiskelemaan töiden ohella hotelli-alan esimiehen tutkintoa. Kerran kuukausipalkalle päästyäni ei takaisin opintotuille siirtyminen enää houkutellut.

Kolme vuotta hotellielämää riitti. Parikymppisenä minulla oli burnout ja vatsahaava. Tykkäsin siitä että minulla oli vastuuta ja tiesin olevani hyvä työntekijä. En kuitenkaan tykännyt siitä bisnesmaailmasta, missä ahkeraa työntekijää ei arvostettu vaan jossa johtoporras ahnenhti vain lisää ja lisää euron kuvat silmissä. Välittämättä työntekijöiden hyvinvoinnista. Siinä työssä ei myöskään ollut mitään mahdollisuuksia olla luova tai toteuttaa itseään millään tavalla. Päätin vaihtaa suuntaa. Kuvaamataidonopettaja voisi olla kiva ammatti, ajattelin.

Niinpä hyppäsin tuntemattomaan, otin loparit ja siirryin opiskelemaan Taikin avoimeen kuvataidekasvatusta. Samaan aikaan tein sijaisuuksia koulunkäyntiavustajana sekä opettajana. Minua pyydettiin vakituisesti erääseen kouluun, jossa tein vuoden verran töitä kehitysvammaisten lasten kanssa. Se oli hyvin antoisaa ja opettavaista. Samalla se opetti minulle myös sen, ettei se maailma ollut minua varten.

Samoihin aikoihin aloin odottamaan esikoistani. Halusin siirtyä raskauden takia kevyempiin tehtäviin ja päädyin erääseen ammattikorkeaan opintoneuvojan ja sihteerin hommiin ennen äitiyslomani alkua. Kaapon ollessa reilun vuoden ikäinen aloin kirjoittamaan tätä blogia. Ja tässä sitä sitten ollaan.

Viime vuonna kävin taas muutamalla avoimen yliopiston kurssilla, jotka olivat osana visuaalisen markkinoinnin tutkintoa. Niistä yleispätevistä markkinoinnin kursseista ei kuitenkaan jäänyt mitään uutta käteen ja oikeastaan turhauduin vain lisää. Parasta mitä saatoin tehdä, oli antaa itselleni aikaa. Ja onneksi tajusin tehdä niin. Tai ainakin luulen niin. Toivottavasti en tule tosiin aatoksiin opiskelujen alkaessa.

Bloggaamisen myötä olen tutustunut yhä lähemmin toimittajan ammattiin, tutustunut journalisteihin ja luonut suhteita mediataloihin. Toimittajan työ, ja ennenkaikkea sen monipuolisuus, on auennut yhä enemmän ja alkanut siten myös kiinnostamaan kunnolla.

Vielä en tiedä tuleeko minusta perinteinen tomittaja tai missä mediassa ja miten haluan tehdä töitä. Mutta uskon, että nelivuotisen koulun aikana sekin hahmottuu. Ja hienointa olisi päästä kokeilemaan eri juttuja mahdollisimman monipuolisesti. Tällä hetkellä nimittäin kiinnostaa kaikki printtimediasta telkkariin ja radioon, uutisten toimittaminen aina politiikasta lifestyleen, kuvajournalismi, tutkiva journalismi, you name it!

Nyt kun alan pikkuhiljaa tajuamaan mihin olen ryhtymässä, on innostuksen lisäksi mielessä myös vakavempia mietteitä. Kuten, miten käy blogin, entäs jos sen tekemiseen ei riitä enää aika? Ja miten siinä tilanteessa sitten toimeentulo? Opiskelijaelämä kahden pienen lapsen kanssa yksin ei kuulosta kovin hohdokkaalta. Niin ja sitten ne todella vakavat aiheet. Kuten, että miten ihmeessä osaan olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Siis kahdeksalta aamulla pulpetin ääressä!? Viimeksi kun minulla on ollut säännölliset työajat vuonna 2008. Niin tärkein, eli pääsiköhän se yksi pääsykoikeissa ollut söpö poika myös opiskelemaan ja onkohan se sinkku.

Kävi miten kävi, tylsäksi tätä elämää ei voi ainakaan sanoa. Aina tulee jotain. Eikä ikinä voi tietää mitä. Välillä ihanaa ja välillä kamalaa. Parasta vaan ottaa kaikki vastaan ja katsoa että minne sitä päätyy.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Viime yönä eteisen komeroa järkkäillessä otin myös kasan kenkiä pesuun. Tää on niin tätä, mietin, kun hinkkasin harjalla lasten harmaita lenkkareita uudestaan valkoisiksi. Miten sitä omilla lapsillaan on aina enemmän ja hienompia vaatteita ja kenkiä. Ja vielä sen lisäksi, että maksaa ne vielä itse niin itse niistä saa myös pitää huolta. Kuten hinkata puhtaaksi keskellä yötä.

Toki mitä vanhemmaksi lapset ovat tulleet, sitä kuluttaa jo vähän enemmän itseensä. Mutta kyllähän se vaan on niin, että silti lapsille sitä ostaa aina ensin. Ja enemmän.

Noh, onneksi Kaapolla on jo parin vuoden päästä samankoinen jalka kun minulla. Sitten otan kyllä kaiken takaisin.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tosi hauskan ja rentouttavan viikonlopun jälkeen ei tekisi mieli kirjoittaa negatiivisesti blogiin, mutta kun yksi asia on ärsyttänyt minua jo pidemmän aikaa. Pakko purkaa se pois. Haluan tietää, että oletteko te samaa mieltä?

Kaikki sinkut tai joskus sinkkuelämää viettäneet ovat varmasti ainakin joskus kuulleet tämän lauseen: Kerro sitten IHAN KAIKKI! Raja toisen puolesta iloitsemisen tai jännittämisen ja uteliaisuuden välillä on silloin usein aika häilyvä. Kyllä minä mielelläni kerron hyvälle ystävälle miten treffit menivät, toiselle yleisemmin ja muutamalle lähimmälle ehkä yksityiskohtaisemmin. Mutta silloin kun se on kuulijalle vain viihdettä ei homma ole enää ok.

On todella ärsyttävää miten niin moni parisuhteessa oleva pitää sinkkukavereidensa elämää hyvänä viihteenä. Olen kuullut lukemattomat kerrat, että ”mun elämä on ihan tylsää, kerro hei kaikki mehukkaat yksityiskohdat sun viime viikonlopulta”. Oletetaan että meillä ei ole mitään yksityisyyttä, vaan elämämme on hauskaa tosi-tv:tä livenä.

En minäkään kysy seurustelvilta kaverilta, että hei, harrastitteko muuten seksiä sitten kun lähditte eilen kotiin sieltä tupareista? Sinkulle on ilmeiseti kuitenkin ihan ok esittää samanlainen kysymys. Koska eihän meillä ole mitään yksityisyyttä, tehtävänämme on vain viihdyttää?

On kiva vaihtaa kuulumisia, kertoa että missä mennään, nimenomaan vastavuoroisesti. Kerron IHAN KAIKEN jos siltä tuntuu, mutta jos en ole kuullut sinusta viikkokausiin ja sitäkin ennen vain pintapuolisesti perus kuulumisia, en myöskään ala kuvailemaan alusta loppuun viikonlopun deittejäni vain koska sinun parisuhde-arkesi tuntuu tylsältä.

Meillä on onneksi omien ystävien kesken hyvä ja avoin meininki, muutamat ovat kadonneet taka-alalle uusien parisuhteiden myötä, osa taas ei. Onneksi ystävyys ei kuitenkaan ole kiinni siitä kuinka usein näkee tai juttelee, vaan juurikin siitä vastavuoroisuudesta. Siitä että toisen elämä ei ole toiselle viihdettä, vaan kuulumisia kysellään ja kerrotaan koska ollaan aidosti kiinnostuneita siitä miten toisella menee. Ystävyys on jakamista, myös tässäkin asiassa.

Tiedän ettei varmasti kukaan minultakaan yksityskohtaista raporttia kysynyttä tarkoita sitä pahalla, mutta ehkä tämän kirjoituksen myötä jokainen voisi miettiä, että onko todellakin sellaisen luottamuksen ansainnut ja mitkä ovat ne omat motiivit kun haluaa tietää kaverinsa ja jonkun toisen ihmisen yhteisistä hetkistä IHAN KAIKEN.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.