– päiväkoti ja koulu alkoi
– mini täytti 3 vuotta
– otin toisen koronarokotteen
– mini kävi koronatestissä
– ostin discopallon sekä ihanan vanhan lastensängyn ja pienen tuolin
– kävin elämäni ekaa(?) kertaa kasvititeellisessä puutarhassa
– haaveilin muutosta ja kävin katsomassa yhtä asuntoakin
– kävin myös kurkkimassa yhden ihanan taloyhtiön pihalla
– löysin Triplasta kaksi tosi hyvää lounaspaikkaa
– googlailin montaa iltaa uutta mattoa ja diy ohjeita kaakelipöytään
– ärsytti ja itketti tuntemattomat turhista asioista huomauttelevat ihmiset, esim pyöräillessä
– kävin hammaslääkärissa paikkaamassa reiän, jota ei sitten ollutkaan
– isot lapset aloittivat uudet harrastukset
– lapsen puhelin hajosi (ja saatiin korjattua)
– käytiin koko perhe Linnanmäellä ja menin kirnuun ja kiljuin paljon
– satoi paljon ja meidän kotitiellä tulvi
– kävin järkyttävän huonossa ja ällössä jalkahoidossa ja geelilakkauksessa
– tehtiin 300 palan palapeli minin päikkäreiden aikana
– söin paljon kesäkurpitsapaspaghettia
– taisin lirauttaa vähän housuun hoplopissa
– mentiin bussilla yksi pysäkki kaatosateen takia
– olin jatkuvasti ihan hukassa, että mitä pukea ulos päälle
– aloin suunnitella kivoja synttäreitä ja syksyn festareita
– kuuntelin Bechin ääkirjaana ja teki mieli itkeä kun se loppui
– rusketus haalistui
– melkein itkettää, että kesä oli taas siinä

Minulla on ollut tapana antaa tyttärelle lahjaksi vanhoja korujani, jotka sitten ollaan vain syntymäpäivisin kaivettu esiin. Korut ovat tallessa pienessä rasiassa, mutta jo pitkään olen miettinyt, että haluaisin löytää niille soman soivan korurasian.

Itseasiassa aloin etsimään vanhaa rasiaa käytettynä jo viime jouluksi, mutta etsinnäistä huolimatta sellaista ei osunut kohdalle. Nyt syntymäpäivien lähestyessä muistin asian uudestaan ja päädyin ostamaan söpön Bambi-korurasian uutena. Ihana kun löytyi juuri mieluinen.

Koruja lapsi on saanut antamieni vanhojeni lisäksi myös paljon lahjaksi muita, kuten kummeilta. Koska itse en käytä juuri koruja ollenkaan, omistaa kolmevuotias jo nyt enemmän erilaisia riipuksia ja muita aarteita kun minä itse.

Aina syntymäpäivisin meillä on ollut tapana laittaa antamani korut lapselle päälle hetkeksi juhlien ajaksi. Nyt kolmevuotiaana hän oli niistä hurjan haltioitunut ja osasi pitää koruja varovasti. Haltioitunut hän oli myös lahjasta, eli soivasta rasiasta. Voi, olisittepa nähneet sen ilmeen, kun hän nosti rasian kannen ja sen alta alta ilmestyi musiikin tahtiin pyörivä bambi. Pakahduttavan liikuttavaa.

Koruja ei tosin olla päädytty tässä vieläkään säilyttämään, sillä rasiasta tuli niin rakas, että sitä pitää saada ihailla pitkin päivää ja iltaisin laittaa sängyn viereen soimaan. Korut kun eivät saisi olla siellä tallessa, vaan toki niitä pitäisi saada käyttää ja ihailla. Ei ihan vielä.

Syntymäpäivälahjatoive lapsella oli muuten hyvin tarkka, hän halusi vaalenpunaisen tai liilan numero 3 ilmapallon – jollaisen kummitäti toimittikin oven taakse. Isovanhemmilta toivottiin piirustusvihkoa sekä sisätossuja päiväkotiin, isomummilta tilattiin itse kudottu villapaita talveksi.

Viikonloppuni alkoi hieman koomisesti, kun lähdin perjantai-iltapävänä hammaslääkäriin paikkaamaan alkuvuodesta yksityisellä hammaslääkäriasemalla löydettyä reikää. Tällä kertaa ihan julkiselle puolelle. Tuleva puudutus -ja poraamistoimenpide jännitti niin kovasti, että olin jo hermoillut asiaa etukäteen monta päivää.

Yritin vielä ennen lähtöä soittaa hammaslääkäriin, jotta olisin voinut vielä kysyä mahdollisuutta saada rauhoittava esilääkitys. Kun en saanut ketään kiinni, yritin rohkaistua ja päätin, että kyllä mä kestän ja lähdin pyöräilemään 4 kilometrin matkan hammaslääkäriin.

Kyneleet jo valmiksi silmiin kohoten kerroin hammaslääkärille ja hoitajalle minua vaivaavasta toimenpidepelosta ja edellsiistä huonoista kokemuksista jotka ovat tähän pelkoon johtaneet. Onneksi he olivat ymmärtäväisiä, lempeitä ja rauhallisia. Suutani tutkaillessa hammaslääkäri kuitenkin yllätten totesi, ettei suussa ole mitään paikattavaa.

Siis häh! Ei kuulemma vaan ollut, tai oli pienenpieni alkava reikä kiilteessä, mutta ei missään nimessä mitään sellaista jota pitäisi paikata. Olin kummissani, miksi edellinen hammaslääkäri sanoi että pitää paikata ja tämä toinen että edelleen vain hyvä suun hoito riittää sen pitämään pysähtyneenä.

Noh, kummastumista enemmän olin kuitenkin helpottunut. Tunsin oikein miten jännitys laukesi, pistin musat soimaan, aurinko paistoi ja pyöräilin toiset 4km takaisin kotiin, jossa koulusta tulleet pojat jo odottelivatkin.

Siitä alkoi aika kiva viikonloppu, johon mahtui koko kodin suursiivous, jättimäinen sade jolloin meillä oli just menoa ja jouduttiin lähtemään kaatosateessa pyöräilemään, aamupala ihanassa ranskalaisessa kahvilassa, HopLopissa käynti, ehkä elämäni seesteisin kauppareissu kolmen lapsen kanssa (parin tunnin temmeltäminen  taisi viedä mehut) pyöäräilyä raikkaassa keskuspuistossa, hepan rapsuttelua, löhöämistä sohvalla ja 3-vuotiaan minipienet kakkukahvit muutamalle sukulaiselle.

Eilinen menikin sitten kaiken sen touhuamisen jälkeen ihan sumussa, koska siis mitä, onko nyt jo tiistai?

Jo kolme vuotta ollaan saatu sinut osaksi meidän perhettä, mikä on tarkoittanut paljon naurua, ympäristön ja elämän ihmettelyä, hurjasti kysymyksiä (miksi -vaihe alkoi jo yli vuosi sitten), pusuja ja haleja, oivalluksia, hyvää huumoria sekä vähän tahtojen taisteluakin.

Joka päivä jaksaa ihmetyttää miten fiksu, ymmärtäväinen, tarkkaavainen, hauska, mielikuvituksellinen, taitava, kaunis ja osaava olet. Mikä maailmankaikkeuden suurin tuuri meille kävikään.

Sinun äitinäsi on ollut kiva olla, siis oikeasti hauskaa Niin että vatsalihaksiin joskus sattuu kaikki se nauraminen. Olemme samalla aaltopituudella, kanssasi on helppo olla ja yhdessä on ihana viettää aikaa eri asioita tehden. On onnellista ajatella, että kahdenkymmenenkin vuoden päästä (toivottavasti) teemme samoja asioita edelleen yhdessä, kuten loikoilemme rannalla, käymme kahvilassa tai vain istumme vierekkäin jutellen tai lukien.

Paljon onnea ihana kolmevuotias!

Meidän oli tarkoitus aloittaa päiväkodin harjoittelu tällä viikolla, mutta nuha iski ja jouduimme tottakai lykkäämään aloitusta. Omien työkuvioidemme takia järjestely ei kuitenkaan sekoittanut suunnitelmia sen kummemmin, vaan oikeastaan oli aika ihanaa viettää vielä muutama kesäpäivä yhdessä kotona.

Harjoittelu meidän oli tarkoitus toteuttaa päiväkodin toiveesta hyvin pikkuhiljaa, ensimmäisinä päivinä aamu-ulkoilua ryhmän kanssa vanhempi mukana, sitten vasta sisälle menolo ja lunaalle asti oloa. Myöhemmin vasta ilman vanhempaa ja päikkäreille jääntiä. Reippaan luonteensa vuoksi uskon, että voidaan kuitenkin melkein heti hypätä ihan normaaliin rytmiin, toki lyhyemmillä päivillä.

Lähestyvä päiväkodin aloitus on herättänyt monenlaisia tunteita, samaan aikaan ollaan jo odotettu sitä ja samalla muutamaa viikkoa vaille kolme vuotta kotihoidossa olleen lapsen päiväkodin aloittaminen on myös tosi haikeaa ja tuntuu luopumiselta jostain ihanasta ja tärkeästä.

Ehkä myös siksi nämä viimeiset kotihoitopäivät ovat olleen eritysen ihania. Sitä on ollut itsekin ihan kunnolla läsnä, halunnut tehdä kaiken mahdollisen yhdessä, olla lähellä, rauhassa ja kiireettömästi. Ennen kun yhteinen arki yhtäkkiä muuttuu ihan toisenlaiseksi kun tähän asti.