Ollaan poikien isän kanssa asuttu erillään jo reippaasti yli pari vuotta. Ja kaikki on mennyt hienosti. Meillä on yhteishuoltajuus, mutta poikien virallinen osoite on siis täällä minun luonani. Ekat kaksi vuotta pojat olivat aina jomman kumman luona menojen mukaan. Minun luonani ehkä ihan pikkaisen enemmän. Järjestely kuitenkin toimi hienosti, sillä meillä molemmilla on hyvin epäsäännölliset menot. On ollut onni ettei välillämme ole suurempaa kitkaa ja että molemmat ovat halukkaita joustamaan ja auttamaan tarvittaessa.
Keväällä kuitenkin päätimme aloitaa vuoroviikot. Rehellisesti, olin itse aluksi sitä vähän vastaan. Edellinen jörjestely toimi mielestäni hyvin enkä nähnyt syytä vaihtaa tuttua ja turvallista tapaa. Poikien isä oli sitä kuitenkin jo pidemmän aikaa pyytänyt, joten lupasin testata. Viikko-viikko kuulosti silti mielestäni jotenkin liialta. Mietin että pojat ovat vielä liian nuoria olemaan erossa toisesta vanhemmastaan niin kauan, samoin minä heistä. Myönnän, että mietin myös omaa jaksamistani. Samaan aikaan pojat aloittivit päiväkodissa tekemään myös kokonaista viikkoa, kolmen päivän sijasta – joten viikkorytmityksenkin takia tämä järjestely kuitenkin tuntui fiksummalta.
Muutamaa poikkeusta ja Espanjan matkaamme lukuunottamatta järjestely onkin toiminut sovitun mukaisesti. Kiva että tarvittaessa voidaan silti joustaa. Minun mielenrauhani vuoksi sovimme aloittavamme pehmeällä laskulla, viisi päivää – viisi päivää systeemillä. Ja se on ollut hyvä. Mutta nyt tässä viime viikkoina itseasiassa se viikkokin on välillä tullut täyteen. Aikamoista on ollut sitten myös melkein viikko ilman lapsia. Vaikka ollaan me toki puhelimessa puhuttu ja nopeasti nähtykkin sinä aikana.
Yhteishuoltajuus ja asumiskuviot siis rullaavat hyvin. Mutta entäs kun vanhempina on välillä ehkä hieman hajamieliset tyypit… Tai kun lasten hoitopaikat ovat nykyään eri paikoissa. No, ketään ei onneksi ole (vielä, kop kop) unohdettu hoidosta hakea. Mutta tavarat ovat jatkuvasti hukassa ja väärässä paikassa. Ei esimerkiksi paljoa hyödytä jos lapsella on kolmet kumpparit, jos niistä yhdetkään eivät ole päiväkodilla tai siellä kodissa missä pitäisi. Kuten tänään. Ja näitähän sattuu, eikä ne onneksi ole vaarallisia. Mutta kahden kodin väliä seilatessa saa useasti roudata kassin jos toisenkin tavaraa, vaikka perjaatteessa molempien luona samat tavarat olisivatkin. Mutta esimerkisi harrastusväleineitä on ihan älytön ostaa tuplamäärä. Etenkin jos ne silti unohtuvat. Ei sentään asuta vaikkapa eri paikkakunnilla, onneksi!
On siis onni että olemme sulassa sovussa saaneet kaikki asiat sovittua ja hoidettua. Jos jotkut unohtuneet kumpparit tai sadetakki on suurin murheemme, niin voi sanoa että aika hyvin menee. Lapsethan ovat alusta alkaen sopeutuneet tähän systeemin tosi hyvin. Sen puolesta ei onneksi ole myöskään mitään huolta.
Vuoden päästä alkava koulu kuitenkin on alkanut vähän mietityttämään. Isän koti on niin suurten ristysten että ratikkamatkankin päässä tulevasta koulusta. Kaapo ei varmasti pariin ekaan vuoteen voi sinne yksin luota kulkea. Yksi vaihtoehto olisi koulukyyti. Mutta kun pojat eivät voi asua virallisesti kun vain yhdessä osoitteessa, ei sekään onnistu. Viime aikoina mediassa on huomioni kiinnittynyt useasti tähän aiheeseen. Kahdessa kodissa asuminen yleistyy jatkuvasti, mutta lainsäädäntö ei silti tunnista tätä. Ruotisissa aiheessa ollaan puhuttu jo pitkään ja ilmeiesti tähän olisi nyt tulossa muutos. Suurella mielenkiinnolla jään odottomaan lisää uutisia aiheesta.
Mitäs te olette mieltä aiheesta, pitäisikö systeemiä muuttaa niin, että kahdessa kodissa asuvat lapset voisivat asua molemmissa virallisesti? Onko muille asia ollut ajankohtainen tai miten muilla mahdolliset yhteis -tai yksinhuoltajuudet ja tapaamiset ja niiden sopimiset ovat menneet? Ja olisiko antaa konkreettisia vinkkejä tähän vuoroviikoin puolen omaisuuden liikkuteluun?
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
