Aloin odottamaan esikoistani ollessani 22-vuotias, eli yhdeksän vuotta sitten. Aika hassua muuten, jos tuleva vauva noudattaa samaa kaavaa kun edelliset ja syntyy suht lähellä laskettua-aikaa, tulee kaikilla lapsillani olemaan synttärit aikalailla tasan kuukauden välein. Elokuussa, syyskuussa ja lokakuussa.

Yhdeksän vuotta sitten olin täysin valmis äidiksi. Vauvakuume ja kaipuu omasta lapsesta tuntui välillä fyysisenä kipuna rinnassa. Olin aina ajatellut että haluan perustaa perheen nuorena ja minusta vähän reilu kaksikymppinen olisi täysin hyvä ikä.

Kaikkiin raskauksiin liittyy erilaisia ajatuksia ja tunteita. Vaikka lapsi olisi kuinka haluttu, myös negatiivisia tai epävarmat tunteet ovat täysin normaaleita. Mitä nyt muistan siitä yhdeksän vuoden takaisesta, niin myös ajatukset ovat osittain nyt aika erilaisiakin. Toki myös homma muuttuu vähän tutummaksi, mitä enemmän tätä tekee, eikä samoista asioista tule enää murhehdittua, mutta joka kerta sitä on jotain mielenpäällä.

Silloin kaksikymppisenä raskaanaollessa sitä tuli mietittyä sellaisia asioita kuten, miten sitä vauvaa käsitellään, miten me osataan, miten meillä riittää rahat ja tuleeko meistä tarpeeksi hyviä vanhempia. Sain myös todella paljon paheksuvia katseita, minut tuomittiin pelkän naaman perusteella teiniäidiksi, joka on tullut vahingossa raskaaksi eikä tuskin osaisi huolehtia lapsestaan nuoren ikänsä vuoksi.

Ensimmäisessä raskaudessa tuli myös pelättyä paljon, sillä kaikki olivat ihan uutta. Kävin useasti vatsakipujen, verenvuodon ja vähän likkuuvan vauvan vuoksi lääkärissä, kun nyt taas tiedän että kokemani kipu on normaalia kohdun kasvukipua, niukka tiputteluvuoto alussa ihan vaaratonta ja että vauvaankin saa actionia lasillisella mehua. Tiedän paremmin asioita, olen itsevarmempi ja osaan kuunnella kehoani paremmin. Kaikkea ei tarvitse enää kysyä neuvolasta tai mennä täysin niiden ohjeiden mukaan.

Nyt kolmekymppisenä olo on kaikinpuolin ja kaiken suhteen varmempi. Enää en huolehdi siitä miten vauvaa hoidetaan, osaanko minä tai miten meillä riittävät rahat. Sen sijaan pelkään oman ajan katoamista ja oikeastaan koko sen elämäntyylin, johon olen tottunut, loppumista. Minua jännittää se, jos jotekin kadototan tai unohdan itseni ja uppoudun liiaksi vauvakuplaan ja muutun joksikin muuksi kun en saa tarpeeksi aikaa itselleni.

Kaksikymppisenä en pelännyt mitään tällaista, sillä ”tiesin” ettei lapsen saaminen tulisi muuttamaan minua. Hengailin kavereiden kanssa ihan niinkuin ennenkin, olin mukana illanistujaisissa, jopa useamman kerran mukana baarissa. Nyt minua ei saisi pakottamallakaan minnekään iltarientoihin. Pelkkä ratikassa matkustaminen perjantai-alkuillasta on minulle ihan liikaa. Haluan vain äkkiä kotiin jotta saan vedettyä villasukat jalkaan ja mennä ajoissa nukkumaan.

Myös vauvan kanssa oli silloin kova tarve todistella itselleen, että elämä jatkuu ihan ennallaan ja olla lähes kokoajan jossain menossa tai tuntea syyllisyytä siitä, jos ei ollut. Nyt taas ymmärrän että tottakai se vauvan tulo muuttaa normaalia ja on ihan ok jäädä välillä kotiin haahuilemaan koko päiväksi yökkärissä. On toki kiva jatkaa sosiaalista elämää ja käydä silloin tällöin kaverin kanssa vaikka kahvilla tai kävelyllä, mutta joka päivä ei tarvitse olla menossa.

Nuorempana en osannut edes kuvitella minkälaista se ensimmäisten vuosien univaje ja väsymys voisikaan olla. Nyt kolmekymppisenä nukun jo valmiiksi huonosti ja odotan kauhulla sitä miten väsyneitä me molemmat tulemme olemaan. Nuorena sitä jaksoi paljon paremmin. Muutenkin tuntuu että jo nyt selkä prakaa eikä virtsarakko kestä mitään, joten fyysisestikin silloin aiemmin oli helpompaa.

Nyt vähän kokeneempana tiedän sen ettei moneenkaan asiaan voi vaikuttaa etukäteen ja kaikki menevät sitten omalla painollaan. Kuten vaikkapa synnytys, imetyksen onnistuminen tai vauvan luonne ovat sellaisia asioita. En usko että siihen varmuuteen liittyy kuitenkaan ikä. Jos nyt saisin ensimmäisen lapseni olisin varmaan ihan hysteerinen, vielä enemmän kun sillon parikymmpisenä. Lasten saaminen on opettanut minut olemaan stressaamatta turhaan asioista.

On itseasiassa tosi ihanaa saada lapsi kaikella tällä kokemuksella. Koska ikäero vanhempiin lapsiin on niin suuri, ja he ovat paljon myös koulussa, kavereillaan sekä tietysti joka toinen viikko isällään, on tämä melkein kun saisi esikoisensa. Mutta ilman sitä tuoreen vanhemman epävarmuutta.

Kaiken kaikkiaan olen tosi iloinen että itse päädyin saamaan esikoiseni jo niin nuorena ja toisenkin siitä heti parin vuoden perään. En ollut silloin vielä niin tottunut mihinkään tietynlaiseen elämään tai elintasoon, eikä minusta myöskään tuntunut että olisin menettänyt mitään – päinvastoin.

En nyt toki vieläkään ole mikään kovin vanha, vaan ihan normaalin ensisynnyttäjän ikäinen. Kaveripiirissäni ei edelleenkään ole kuin muutama muu melko tuore vanhempi, vaikka saman ikäisiä ovatkin. En itse tekisi missään nimessä mitään toisin ja niinhän se onkin, että jokainen ikä on varmasti hyvä tulla vanhemmaksi. Jokaiseen ikään liittyy silti varmasti kysymyksiä ja muuta pohdintaa tai pelkoja.

On kuitenkin hauska huomata miten erilaista on olla raskaana lähes kymmenen vuoden erolla. Onko siellä muita samassa tilanteessa olevia, että äitiyttä on kestänyt jo pidempään ja tällaisia eroavaisuuksia on huomattavissa eri raskauksien välillä?

pssst. Jos et vielä huomannut, blogini on ehdolla Inspiration Blog Awardseissa Arjen Sankari-kategoriassa, saa käydä äänestämässä! 🙂

Muovista on puhuttu viime aikoina paljon, mikä on hyvä. Meremme täyttyvät muovista, se päätyy myös eläinten vatsoihin ja viimeisimpänä mikromuovia on myös löydetty pullovedestä. Tämä on hyvin hyvin huolestuttavaa. Muovipakkauksia valmistetaan vuodessa 80 miljoona tonnia ja valitettavasti siitä 30 % päätyy luontoon. Se tarkoittaa yhtä jäteautollista joka minuutti. On arvioitu, että vuoteen 2050 mennessä meressä on enemmän muovia kun kaloja.

Muoviton maaliskuu on saanut hyvin näkyvyyttä ja se on toivottavasti saanut monet miettimään kulutustottumuksiaan. Minut se on saanut entistä enemmän ihmettelemään sitä, että miksi kotoamme löytyy jo valmiiksi niin paljon muovia. Se että olen vaihtanut kaiken kosmetiikkani luonnonmukaisiin tuotteisiin, silti muutamaa hassua lasipunukkaa lukuunottamatta ne kaikki ovat pakattuna muoviin. Jos esimerkiksi kasvovoide säilyy avaamattomana muutaman vuoden ja avattuna toiset kaksi, miksi sen pakkauksen pitää kestää viisituhattamiljoonaaziljoona vuotta?

Kävin eilen itselleni ensimmäistä kertaa Luonnonkaunis-luonnonkosmetiikkamessuilla. Siellä oli nimittäin yksi vetonaula josta halusin kuulla lisää, täysin biohajoava kosmetiikalle tai elintarvikkeille suuniteltu pakkaus – Sulapac. Juuri tällaisia innovaatioita tarvitsemme kipeästi muovin tilalle.

Sulapac on kahden Suomalaisnaisen keksintö muutaman vuoden takaa. Se syntyi juurikin tarpeesta saada jokin toinen, järkevämpi ja luontoystävällinen vaihtoehto muoville. Puuhakkeesta valmistetut ja suomalaista huippudesigniä sisältävät pakkaukset ollaan noteeraattu jo maailmallakin isojen tomijoitsen tahoilta, joten täytyy toivoa että tässä olisi vihdoin tuote joka syrjäyttää muovin.

Sulapacin pakkaukset siis valmistetaan eko-sertfioidusta pohjoismaisesta uusiutuvasta ja kestävän kehityksen puuhakkeesta, aivan samalla tavalla kun muovipakkauksetkin, muottiin puristamalla, ruiskuvalutekniikalla. Näin ollen uusia tuotantolaitoksia ei tarvise perustaa, vaan pakkauksia voidaan valmistaa massatuotantomenetelmällä perjaatteessa missä tahansa valmiissa tehtaassa ympäri maailman.

Kuluttajille Sulapacin purkunkoita on jo saatavilla muutamilta merkeiltä, niihin on pakattu esimerkiksi kuvissa näkyvät Ekopharman marjabalmit. Tuotteita uudistetuilla pakkauksissa tulee sitä mukaan kun niitä saadaan testattua. Sulapac kestää vettä, rasvaa eivätkä ne läpäise happea. Silti jokainen tuote täytyy ensin asianmukaisesti testata, ettei pakkaus ala hajoamaan ennenaikaisesti.

Kylpyhuoneen kaapissa pakkaus siis säilyy niin kauan kun on tarvis, mutta tyhjän purkin voi heittää biojätteeseen ja se maatuu teollisessakompostissa noin kahdessakymmennessä yhdessä päivässä! Pakkaus on siis ihan täysin luonnontuote ja se maatuu ihan sataprosenttisesti. Kotikompostissa, Suomen kylmissä oloissa, maatuminen on hitaampaa, mutta tapahtuu kyllä myös lopulta. Päätyipä pakkaus minne tahansa, hajoaa se lopulta ja on paljon parempi kun muovi.

Paljon erilaisia pakkauksia on myös tuotannon ja testauksen alla. Niitä suunittelemassa ovat olleet muunmuassa tunnetut muotoilijat Harri Koski sekä Eero Aarnio. Värinsä purkit ovat saneet Suomen luonnosta ja ensimmäisiä versioita värjäiltiin muunmuassa mustikalla. Kosmetiikan lisäksi pakkauksia voitaisiin käyttää vaikkapa korurasioina tai elintarvikkeiden säilytyksessä – miksei vaikka leluinakin!

Sulapac on jo saanut jalan oven väliin kansainvälisillä markkinoillakin globaalien brändien kautta. Strategiana on tehdä Sulapac-innovaatiosta maailman pakkausmarkkinoita dominoiva materiaali ja samalla luoda täysin uusi vaatimustaso ympäristöystävällisten tuotteiden valmistukselle. Toiveena on, että se pakottaa myös öljy- ja muoviteollisuuden löytämään entistä ekologisempia pakkausmateriaalivaihtoehtoja.

Toivon samaa! Sitä odotellessa me voimme edelleen kiinnittää huomiota omaan kulutukseemme. Tehdä ekologisia valintoja, ostaa vain tarpeellista – ja muita pieniä tekoja, jotka eivät edes hankaloita arkeamme mutta mistä on toivottavasti pitkässä juoksussa apua maailman muoviongelmaan.

(Tämä ei ole mainos, mutta kuvituksessa käytetyt tuotteet saatu)

Me kaikki olemme sankareita, nimittäin arjen sankareita. Yli seitsemän vuotta kestäneen bloggaamisen aikana olen saanut jakaa arkeani aidosti teille. Minulle on ollut tärkeää näyttää arki sellaisena kun se on, kaunistelematta, silottelematta, elämänmakuisena. On ollut hienoa jos olen näin toimimalla voinut antaa jollekin vertaistukea tai tarttumapintaa. Sillä sitä vertaistukea olen näin tekemällä saanut vastineeksi sitten myös teiltä.

Välillä on pelottavaa paljastaa haavoittuvuutensa julkisesti. Kertoa erosta, vanhemmuuden kipuiluista, loppun palamisesta, sarasteluista, yksinäisyydestä, huolista – mistä vaan joka paljastaa etten ole superihminen ja ettei minunkaan elämä ole päivästä toiseen pelkkää valkoista hymyä ja smoothiebowleja.

Näin tehdessäni olen kuitenkin saanut tukea teiltä. Aina joku on tai on ollut samanlaisessa, ellei rankemmassakin tilanteessa. Koska minä olen uskaltanut raottaa verhoa, olen toki altistanut itseni mahdolliselle arvostetelulle ja ollut hyvinkin haavoittuvainen, mutta näin ollen myös te olette voineet elää sen kaiken kanssani. On ollut ihana huomata miten olette vuosien varrella jakaneen ilot ja surut kanssani.

Usein on hauska myös jakaa myös niitä ei niin vakavia juttuja ja saada nauraa itselleen kanssanne. Jakaa epäonnistuneet remppaprojektit (en vieläkään tajua että sain kaadettua päälleni yhdeksän litraa maalia), ne kaikki kiusalliset treffit (muistatteko sen minulla oli koko illan rucolaa hampaan välissä tai sen, kun treffikaveri joi vähän liikaa ja oksensi ympäri ravintolan lattioita) tai kaikki ne lasten kovaan ääneen kaupan kassalla laukomat nolot jutut (äitiii, miksi sulla on niin pitkät tissit?).

Se miten iloisia ja onnellisia olette olleet puolestamme löydettyäni rakkauden ja perustaessani uuden perheen on liikuttanut minua aivan valtavasti.

Minusta elämä onkin ihanaa juuri siinä rosoisuudessaan. Elämän kuuluukin olla elämänmakuista, ylä -ja alamäkiä. Muutenhan se olisi ihan tylsää. Arjen sankaruudessa ei ole sijoja, vaan kaikki ovat ykkösiä. Vaikka jonkun muun valinnat eivät aina tunnu omilta, ovat ne varmasti parhaita juuri heille. Oma elämänasenne ratkaisee. Ja minä haluan pitää sen jatkossakin, kaikista vaikeistakin asioista huolimatta, positiivisena mutta rehellisenä.

Blogini on asetettu ehdolle Inspiration Blog Awardeissa Arjen Sankari-kategoriaan. Tässä sarjassa ehdolla ovat aitoudellaan ja elämänasenteellaan hurmaavat vaikuttajat, joiden elämänmakuiset kuvaukset kutkuttavat välillä nauruhermoja, toisinaan taas kyynelkanavia. Kiitos siis paljon jo etukäteen jos tahdot käydä klikkaamassa äänen minulle <3

Ps. pahoittelut korvamadosta, mutta kun ME OLLAAN SANKAREITA KAIKKI, KUN OIKEIN SILMIIN KATSOTAAN…. 😀

Facebook muistutteli muutama päivä sitten, että olemme olleet mieheni kanssa siellä kavereita nyt tasan vuoden. Noin vuosi sitten tapasimme pikaisesti siis ekaa kertaa, mutta juttumme ei ihan vielä sielloin lähtenyt käyntiin, vaan vasta muutamaa kuukautta myöhemmin. Voisi siis oikeastaan sanoa, että ALLE vuodessa ehtii aika paljon.

Nyt olemme nimittäin naimisissa, sisustamme yhteistä kotia ja loppukesästä meille syntyy lapsi. Mitäs sitä aikailemaan kun tietää mitä tahtoo ja etenkin sen, että kenen kanssa.

Välillä tuntuu ihan järjettömältä olla tässä pisteessä. Ihan hullun rakastuneena ja onnellisena. Vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan mitään tällaista. Kumpikaan meistä ei olisi. Molemmat olimme olleet useamman vuoden sinkkuina ja päässet jo siihen pisteeseen, että yksin oli hyvä olla. Hyvin onnellisia niinkin, mutta onhan tämä ihan eri maailma verrattuna siihen.

Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, kimalteleva sormus nimettömässä, maha pystyssä, molempien astiat sulassa kaaoksessa keskenään keittiön kaapeissa ja keskellä olohuoneen lattiaa seisovat eilen ostetut vaunut. Joka toinen viikko vietämme suuruusperheen elämää ja joka toinen viikko olemme kahdestaan. Vielä hetken.

On käsittämättömän ihanaa herätä joka aamu rakkaimpansa vierestä, kun lähes viisi vuotta heräsin yksin. No toki lapset olivat usein kömpineet väliin, mutta heiltä saatava huomio ja läheisyys on toki erilaista. Mutta ehhkä myös siksi minulla oli niin hyvä yksin, ilman puolisoa. Sillä minulla oli kuitenkin rakkautta jaettavana yllinkyllin lapsilleni. Nyt rakkautta on vaan kaksin verroin enemmän.

Olen iloinen että uskalsin hypätä tähän kaikkeen, tuntea täysillä ja antaa vain sen viedä. Tuskin olisin voinut muutakaan. Olisi hirveä vanhana katua sitä, ettei uskaltanut elää täysillä ja katsoa mihin se kaikki vie. Olemme kokeneet yhdessä jo vaikka minkälaista. On ollut iloja, suruja ja meidän omat vaikeutemme. Kaikki se kuitenkin hitsaa meitä yhä enemmän kiinni toisiimme.

En kyllä ikimaailmassa olisi kuvitellut päätyväni tähän tilanteeseen vuoden päästä. Ihan naurattaakin pelkkä ajatus. Siellä tanssilattian reunalla kun juttelin tämän tyypin kanssa, jonka yhteinen kaverimme oli minulle hetkeä aiemmin esitellyt, ei olisi juolahtunut millään mieleeni, että juhlisin naimisiinmenoamme samassa paikassa vielä samana kesänä, vaikka mukavalta hän vaikuttikin.

Mutta eihän sitä totisesti voi ikinä tietää että mihin elämä vie, silti aika hullua että se vei vuodessa tähän. Ihanan hullua.

Arki mielletään yleensä tavalliseksi, tylsäksi. Mielestäni se ei ole kumpaakaan. Tai ehkä tavallista omalla tavallaan, mutta se ei ei missään nimessä tarkoita tylsää. Joka aamuisista herätyksistä, hampaidenpsuista, aamupaloista ja kouluun sekä eskariin kiirehtimisestä huolimatta jokainen päivä on omanlaisensa.

Jokaisessa päivässä, jokaisessa arkisessa voi nähdä jotain kaunista. Milloin nouseva aurinko värjää kaiken vaaleanpunaiseksi, milloin taas kasvoja päin piiskaava loska muistuttaa siitä miten sisukas sitä onkaan. Aamun ensimmäinen hörppy kahvista tai lapsen unenpöpperöiset kasvot ja pystyssä oleva tukka saattavat tuntua sillä hetkellä maailman parhaalta asialta. Tiskialtaassa lojuvat likaiset astiat saattavat näyttää kaikessa kaaottisuudessaan kuin taideteokselta ja lapsen kadoksissa olevan hanskan etsiminen humoristiselta näytökseltä.

Rakastan arkea ja rakastan juhlaa. Mutta parhaimpia asioita lopulta ovat aivan tavalliset asiat. Rakkaan vierestä herääminen, lasten puheensorina, kalapuikot ja iltasatu.

Ihania hetkiä ovat myös ihan tavalliset viikonloput. Silloin kun ei ole kiire minnekään. Kuten viime lauantaina. Olimme vain kolmisteen kotona ja pojat heräsivät vähän liian aikaisin. Minä kuuntelin sängyssä kun he pelasivat ”salaa” kännykällä. Aamupalaksi sulatettiin pakkasesta leipää ja laitettiin päälle sitä mitä kaapista löytyi, juustoa, kurkkua, tomaattia ja syötiin väliaikaisen pöydän ääressä ulos katsellen. Radiosta tuli lempiohjelmani. Sitten vain oltiin. Kiireettömästi. Leikittiin, luettiin, köllöteltiin ja piirreltiin. Kunnes pojat lähtivät isälleen. Parhaita hetkiä.