Kerroinkin pikaisesti jo meidän pienestä kesäseikkailusta muutama postaus sitten, alpakoita esitellessäni. halusimme lähteä kolmistaan vauvan kanssa muutaman päivän raodtripille – jonnekkin minne ehtii ajaa vauvan päiväunien aikana. Vaihtoehtoja meillä oli aika paljonkin ja vaihdoimme suunnitelnaammekin myös aivan viime metreillä. Päätimme ajella Saloon ja siellä paljon (ehkä vähän liian) hypeteettyyn Matildan vanhaan ruukkikylään.

Halusin ehdottomasti yöpyä jossain persoonallisessa bed & breakfast paikassa, jossa saisi mielellään olla jotain kivaa ja vaanha maalaistunnelmaa. Toki nyt kesäsesonkina kaikki paikat olivat ihan täynnä (jonka lisäksi tarjonnasta oli vaikea valita), mutta onnistuimme löytämään lyhyellä varitusajalla yhdeksi yöksi kivalta kuulostavan ja näyttävän paikan.

Toinen yö oli vielä jännittävämpi, vietimme sen nimittäin puussa olevassa teltassa! Kun kaikki majoituspaikat olivat täynnä, aloin katselemaan vaihtoehtoisia tapoja viettää yö. Aprikoimme pitkään ja hartaasti, miten yö vauvan kanssa teltassa sujuu. Peruimme jutun jo useasti, mutta lopulta päätimme todellakin seikkailla ja antaa telttailulle mahdollisuuden. Pääisishän sieltä tarvittessa sitten vaikka keskellä yötä ajamaan kotiin. Kiinnostaisiko teitä muuten kuulla tästä telttailusta enemmän ja tarkemmin?

Telttayön jälkeen meidän oli tarkoitus palata kotiin, mutta meillä oli ollut niin hauskaa, ettemme vielä malttaneet. Soitimme mökkeilemässä olleille sukulaisille ja tunnin päästä kurvasimmekin jo heidän pihaansa, söimme, sanoimme, uimme meressä ja nukuimme hyvät unet enenn kotiinlähtöä. Ihana pieni seikkailu!

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Philips Hue kanssa

Vaikka valoa riittää kesällä pitkälle iltaan asti, kyllä se pimeys näköjään koittaa taas Suomen suvessakin. Vietimme tässä eräs viikonloppu kesäiltaa grillaillen ja pihapelejä pelaillen ihan vain aikuisten kesken. Aika meni kuin siivillä ja yhtäkkiä havahduimme kellon olevan jo kaksi yöllä. Uudet pihavalot toivat ihanasti tunnelmaa ja tosiaankin mahdollistivat pihan käyttämisen vielä pitkälle, muuten pimeään yöhön saakka.

Meillä on ollut vuoden alusta kotonamme Philipsin älyvalaisinjärjestelmä Hue. Se on ollut oikeasti niin hyvä ja meidän jokaipäiväisessä arjessamme mukana, että olemme vuolaasti kehuneet sitä aina myös kavereille ja sukulaisillemme. Olen myös ehdottanut sitä useamman kerran kivaksi ja sopivan erilaiseksi lahja-ideaksi ja nyt me myös itse toteutimme tämän idean!

Ulkovalot olivat nappivalinta lahjaksi ihmiselle, joka rakastaa grillausta ja iltoja omalla pihalla – ja jolla on jo kaikkea. Ulkovalot liitetään wifiin, jolloin niitä voi hallita älylaitteelta tai äänitoiminnolla. Valoja saa säädettyä 16 miljoonaan eri sävyyn ja vaihtumaan vaikka musiikin tahdissa. Valot voidaan säätää herättämään aamulla sarastusvalon tapaan, himmenemään illan tullen tai menevän päälle juuri ennen kun saapuu kotiin. Valot voi liittää liikkeentunnistimeen, jolloin ne toimivat myös turvana – mahdollisuudet ovat rajattomat!

Ulkovalojen asennus kävi todella helposti ja nopeasti. Lahjaksi veimme muutaman valonauhan – samaa mitä myös meidän parvekkeellamme on. Emme kiinnittäneet sitä vielä mitenkään ja se näyttikin illan hämärtyessä aika hienolta kiemurrellessaan nurmikkoa pitkin. Yön pikkutunteina saimme nauttia myös ilmakitarashowsta valonauhan kanssa, mutta ei siitä sen enempää…

Valonauhan lisäksi annoimme lahjaksi kolmen valon setin spottivaloja, joilla voi valaista vaikkapa pihapuun, kukkia tai mitä tahansa mitä haluaa pihallaan korostaa. Spottejen mukana tulee muutama erilainen kiinnitysmahdollisuus, ne voi esimerkiksi iskeä helposti suoraan maahan, jolloin niiden paikkaa voi myös helposti vaihdella tai vaihtoehtoisesti kiinnittää ruuveilla seinään.

Näiden lisäksi paketista löytyi vielä valopylväs, jota sitäkin voi liikutella ympäri pihaa tai laittaa vaikka pihalle portin pieleen toivottamaan tervetulleeksi kotiin. Valoja löytyy paljon erilaisia, niin sisälle kun ulos. Itse tykästyin tämän ulkovalosarjan tyylikkääseen suunniteluun. Paljon erilaisia Hue-tuotteita on nyt muuten alennuksessa tämän linkin takana.

Huen myötä on tullut todellakin ihan oman kokemuksen kautta huomattua, miten suuri merkitys valaistuksella on ihan jokapäiväisiin tilanteisiin sekä ennenkaikkea tunnelman luomiseen. Tämäkin kesäinen grilli-ilta muuttui ihan kunnon puutarhabileiksi valojen ansiosta. Valot mahdollisivat sen, että pystyimme olemaan pitkään yöhön ulkona ja esimerkiksi pelata mölkkyä vielä keski yön aikaan – joka ei pimellä pihalla olisi onnistunut.

Hyvä idea oli myös asentaa Hue-appi yhteiselle pädille, niin että kuka vain vieraista voi halutessaan säätää ja kokeilla valoja.

Biletunnelman lisäksi valoilla voi tuoda ihan vain kotoisuutta pihalle, silloin kun siellä haluaa vaikka rauhassa ihan vain istuskella. Lisäksi piha näyttää aivan erilaiselta kun sen hienoimmat kukat tai puut ovat valaistu – myös vain sisältä kotoa ulos katseossa. Liikkeentunnistimeen yhdistetyt valot myös paljastavat luvattomat vierailijat pihalla.

Toivon todella, että saamme nauttia vielä tällaisista hauskoista kesäilloista – ja öistä, vaikka nyt se tässä koleudessa kovin kaukaiselta tuntuukin. Oletteko te ehtineet viettää aikaa pihalla vaikkapa grillaillen, pelaillen, hengaillen tai jopa bailaten?

Instagramiani viime päivinä seuranneet tietävätkin jo, että olimme ihanalla kesäseikkailulla / mini road tripillä muutaman päivän. Ensimmäinen yö nukuttiin vanhassa talonpoikaisaikisessa Bed & Breakfast paikassa, toinen yö taas ylös puuhun kiinnitetyssä teltassa (kyllä, vauvan kanssa!) jyhlissä kansallispuistomaisemissa ja reissun viimeinen yö meni mökkitunnelmissa.

Kolmeen reissuyöhän mahtui todella paljon ja palaan niihinkin ainakin kuvapäiväkirjan muodossa, mutta nyt ihan aluksi pakko laittaa kuvia näistä pehmoisista alpokoista, joihin seikkailullamme törmäsimme. Emme oikeastaan sattumalta, vaan tämä alpakkaniitty oli meillä tieddossa jo reissua suunnittelessa, mutta vasta kun olimme jo lähdössä pois, huomasimme että ne olivat vihdoin aitauksesen lähellä. Olimme käyneet niitä jo kahdesti aiemmin katsomassa, muta silloin ne olivat todella kaukana.

Kiitos tästä ilmooisesta tapaamisesta kuuluu kolottavalle kahvihampaalle, ilman sitä emme olisi lähtöpäivänämme vielä ajaneet alpakkaniityn ohi kahvilalle. Alkavaa sadetta uhmaten saimme onneksi vielä sanoa heipat ennen kun matkamme taas jatkui.

Viime viikon arkikuva on tällainen, oikeastaan vähän tyhmä juttu. Olen ollut kaikkien lasteni kohdalla tosi tarkka siitä, ettei telkkaria tai ruutua katsota olleenkaan vauvana. Esikoisen kohdalla taisin vielä olla sitä mieltä, että alle 2,5 vuotias ei saa katsoa televisiota, mutta kyllä meillä lopulta Muumit pyörivät siinä reilun vuoden ikäisenä jo.

Etenkin televison katselukielto on meillä helppo toteuttaa, sillä meidän yhdestä ainoasta pikkutelkkarista eivät ole televisiokanavat näkyneet yli kuuteen vuoteen. Kunnes vasta hiljattain löysin siihen sellaisen antenni(?)piuhan. Toki tv:n kautta ja läppäriltä katsotaan välillä sarjoja ja leffoja, mutta aika vähän niillekään jää nykyisin aikaa ja sekin aina vauvan ollessa nukkumassa. Pojatkin käyttävät ruutuaikansa useinmiten kännyköillään.

Viikonloppuna oli kuitenkin sellainen tilanne, että olin kaksin vauvan kanssa, väsytti, oli nälkä ja halusin syödä ilman toisessa lahkeessa roikkuvaa babyä. Pistin telkkarin päälle ja istutin hänet sen eteen. Kaikessa kamaluudessa tilanteen ollessaan kuitenkin perjaatteitani vastaan, oli näky jollain tapaa niin söpö, että pakkohan siitä oli kuva napata. Vauvan ensimmäinen kerta television ääressä.

Viihtyihän hän siinä kaikinkaikkiaan ehkä huimat puoli minuttia, sitten kiinnostuksen vei tuo lipaston rikkinäinen laatikko, jossa väliaikaisesti säilytämme työkaluja, ruuveja sen sellaista kivaa vauvalle sopivaa roinaa. (söin sitten muuten istuen tuossa pikkutuolilla, vahtien ettei vauva saa laatikosta käsiinsä mitään vaarallista)

Minkä ikäisinä muuten teidän lapset ovat alkaneet katsomaan lastenohjelmia?

Tämä ei ole ensimmäinen, ei toinen, eikä edes kolmas kerta, mutta pakko silti kirjoittaa jälleen tästä aiheesta. Oli nimittäin taas sellainen pudotus Etelä-eurooppalaisesta ravintolakulttuurista tähän meidän Suomen menoon. Kyseessä siis aihe; lapset ravintolassa.

Oman kokemukseni mukaan, ainakin Helsinki on tehnyt iiiison harppauksen lapset sallivassa ravintolakulttuurissa (tai ehkä itse ei myöskään asiaa enää samalla tavalla jännitä tai hävetä liikkua nyt jo isompien lasten kanssa), mutta vielä on tehtävää.

Suomessa vallitsee omituinen kulttuuri, jossa osa ihmisistä on oikeasti siltä mieltä, etteivät lapset kuulu ravintoloihin. Jotkut ovat sen verran hölliä, että sallivat lapsiperheiden käyvän päiväsaikaan jossain ketjumestoissa – kunhan mieluiten pysyttelevät omana laumanaan siellä leikkipaikan tuntumassa.

Mikä ero meren toiselle laidalle, jossa ravintolaan astuessasi vastassa on iloinen puheensorina, pöydät täynnä seurustelevia perheitä ja parhaimmassa tapauksessa tarjoilija nappaa ensitöikseen vauvasi syliinsä, jotta itse pääset tutkimaan rauhassa ruokalistaa. Kukaan ei katso pahalla vaikka kello lähenesi nukkuma-aikaa ja rennossa ympäristössä myös lapset tuntuvat käyttäytyvän paremmin.

Etenkin tuoreille vanhemmille lapsen kanssa ravintolaan, ihan vain päiväsaikaan, meneminen on usein aika suuri kynnys. Suurin osa siitä pelosta ja epävarmuudesta johtuu ajatuksesta, että miten muut ihmiset suhtautuvat. Mitä jos lapsi ääntelee, kaataa vahingossa jotain tai pahimmassa tapauksessa kiukuttelee tai itkee? Apua jos lapsesta lähtee ravintolassa ääntä!

Lasten kanssa sitä on muutenkin todella herkillä ja syyllistää jo ihan itse itseään tarpeeksi. Ei siihen tarvitse enää muita tuomitsemaan. Itse olen kokenut pikkulapsielämässä todella rankaksi ainakin sen sosiaalisen ummion, johon yhtäkkiä päätyy lapsen saadessaan. On vain helpompi jäädä kotiin, vaikka kaikille tekisi todella hyvää päästä ihmisten ilmoille.

Me olemme meidän Espanjan-reisuamme lukuunottamatta, käyneet todella vähän missään vauvan kanssa (saatika sitten kahdestaan). Olikin ihana kun mieheni ehdotti, että menisimme tässä yksi arki-ilta hänen kaverinsa intiimille pienelle sisäpihakeikalle tuttuun, rentoon ravintolaan.

Saapuessamme ravintolaan, paikalla oli vain kourallinen ihmisiä muutamassa pöydässä – pääosin tuttaviamme. Meno oli rentoa ja rauhallista, ihmiset söivät tai nautiskelivat kesäisiä drinkkejään keskenään jutellen. Levyjä soittamassa ollut kaverimme tuli heti moikkaamaan ja ihastelemaan uutta vauvaa.

Kuitenkin varmuudeksi, ihan vain ettemme olisi kenenkään tiellä tai häiritsisi liikaa, otimme pöydän terassin reunasta, nurkasta joka sijaitsi kiinni olevan baaritiskin päässä.

Ruokamme tulivat, keikka alkoi ja tapahtui juuri se ikävä juttu mitä eniten olimme etukäteen pelänneet – vauva ei halunnut istua rattaissa samalla kun me söimme. Hän alkoi venkoilemaan ja protestoimaan pienellä kitinällä haluavansa pois (tai oikeastaan ruokamme), joten mies otti vauvan syliinsä ja meni sisälle toisten kavereidensa luokse, jotta minä ja kaikki muut saisimme syödä rauhassa ja kuunnella keikkaa.

Terassi alkoi pikkuhiljaa tulla täydemmäksi ja samassa aiemmin suljettu ollut baaritiski myös ulkona avattiin. Söin rauhassa itsekseni, kun yhtäkkiä huomasin yhden tarjoilijoista tulevan minua kohti kovaa vauhtia ämpäri kädessään. Nostamatta katsettakaan minuun, hän raivasi itselleen tien pöytämme ja sen vieressä olevien rattaiden ohi potkimalla rattaat sivuun, ruokapöytäämme vasten.

Toisessa kädessäni veitsi, toisessa haarukka ja suu täynnä ruokaa en ehtinyt reagoimaan tilanteeseen mitenkään. Tuntui, että kaikki terassilla kääntyvät katsomaan minuun. Kävi juuri se mitä en olisi halunnut käyvän, aiheuttaa hämminkiä tai häiriötä sen vuoksi, että olen tullut ravintolaan lapsen kanssa.

Tunsin kasvojeni helahtaneen aivan punaisiksi, siirsin hieman pöytää että vaunuja, jotta ohitsemme mahtuisi varmasti kulkemaan kunnolla ja jatkoin syömistä tärisevin käsin.

Hetken kuluttua tilanne kuitenkin toistui. Tarjoilija mahtui tällä kertaa kävelemään aivan hyvin pöytämme ohi, mutta potkaisi silti tahalleen ohi menessään vaunuja, niin että kiikkerä terassinpöytä hailahti, lennättäen ruokaa ja juomaa pitkin pöytää.

Ja taas koko terassi kääntyi katsomaan. Istuin vaan siinä nolona, hämmentyneenä ja vihaisena. Minulta harvoin menee ruokahalu, mutta nyt tuntui etten voisi syödä enää yhtäkään suupalaa saatika juoda viiniäni loppuun. Miten joku henkilökuntaan kuuluva ihminen voi toimia noin?

Jätin kaikki tavarat siihen ja menin sisälle. Itkua pidätellen kerroin miehelleni ja sattumalta juuri hänen kanssaan jutelleelle yhdelle paikan omistajalle tapahtuneesta. Mieheni kävi hakemassa rattaat ja muut tavaramme sisälle.

Keikka oli edelleen käynnissä kun rupesimme heti tekemään lähtöä. Yksi toinen henkilökuntaan kuuluvasta, mutta ilmeisesti sillä hetkellä vapaalla olevasta työntekijästä tuli pahoittelemaan tilannetta omasta puolestaan. Samoin yksi toinen tuttu jätti keikan kesken ja tuli kysymään, että olihan minulla kaikki ok. Sen verran ikävältä tilanne oli näyttänyt muidenkin mielestä.

Ravintola oli sisältä aivan tyhjä, kaikkien ollessa sisäpihan terassilla kuuntelemassa keikkaa. Jäin odottamaan ulko-ovelle miestäni, kun samainen tarjoilija käveli ohitseni. Kysyin häneltä todella ystävälliseen ja asialliseen sävyyn, etteikö vastaavanlainen tilanne olisi voinut mennä paljon mukavammin meille molemmille, jos hän vain olisi pyytänyt minua siirtäämän vaunut pois hänen tieltään. En edes saanut juttuani loppuun, kun hän ylimielesesti käänsi minulle selkänsä sanoen, ettei häntä kiinnosta muiden ihmisten tarpeet, hän tekee kaiken vain niin mikä on paras hänelle itselleen.

Onneksi tässä tapauksessa kyse oli vain yhden tarjoilijan toiminnasta, eikä se ole missään nimessä kyseisen ravintolan linjauksen tai arvojen mukaista. Tarjoilija on mitä ilmeisemmin ihan vaan mulkku, oli kyse sitten aikuisista tai lapsista. Ehkä hän olisi samalla tavalla potkaissut edessä seissyttä aikuista asiakastakin, ken tietää. Mutta ei tuo kerta ainakaan helpottanut sitä jännitystä mennä lapsen kanssa uudestaan ravintolaan, päinvastoin. Mikä on ihan tosi suuri harmi!

Siitäkin huolimatta ettei ruokailutilanteemme onnistunut haluamallamme tavalla, oli meillä kaikilla ollut oikein mukavaa ennen tätä välikohtausta. Näimme kavereita joita emme enää muuten oikein tule näkeneeksi erilaisten elämäntilanteiden vuoksi ja heistä puolestaan oli ihana vihdoin tavata lapsemme. Tällaiset tilanteet ovat ääärimmäisen tärkeitä kun muuten vauvavuotena (ja usein sen jälkeenkin) tulee homehduttua lähinnä vain kotona.

Niin aikuisilla, lapsilla kun kokonaisilla perheillä on oikeus käydä kodin ulkopuolella, myös kuulua ja näkyä siinä missä pelkästään aikuisista koostuvilla seurueillakin. Toistan uudelleen jo aiemmissa postauksissani kirjoittamia tekstejä, mutta tämä on tärkeää!

Siinä missä aikuisellakin, lapsellakin on oikeus saada elämyksiä, kokemuksia, nähdä ja tutustua uusin paikkoihin ja asioihin. Samalla myös vanhemmalla on oikeus viettää aikaa ja tehdä asioita perheensä kanssa. Kuten vaikka käydä ravintolassa syömässä jos he niin haluavat.

Lapset kuuluvat ravintoloihin, julkisille paikoille ja kulkuvälinesiin, kauppaan, museoon… ihan siinä missä aikuisetkin. Ravintoloissa lapsia pitäisi arvostaa enemmän asiakkaina, ei pelkästään asiakkaan mukana tulevan ylimääräisenä vaivana.

Lapset oppivat tekemällä, kokemalla ja esimerkkiä seuraamalla – myös ravintolakultuurin ja etiketin. Suodaan me tämä heille, se on oikeastaan velvollisuutemme. Sanomattakin selvää, että pidetään tässäkin asiassa maalaisjärki mukana, eikä mennä täysin sopimattomiin paikkoihin tai aikoihin lasten kanssa.

Muutenkin minusta on tärkeää näyttää jälkipolvillemme mallia uudenlaisesta, vastuullisemmasta kuluttamisesta, jossa raha käytetään palveluihin, laadukkaseen ruokaan ja elämyksiin – eikä tavaraan.

Tästä postauksesta tuli kamalan pitkä ja silti voisin puhua tästä aiheesta vielä vaikka mitä. Sen kuitenkin haluan nyt ainakin vielä sanoa, tai enemminkin rohkaista teitä kaikkia perheellisiä ihmisiä käymään enemmän kahviloissa, ravintoloissa ja missä vain julkisissa paikoissa.

Tehdään lapset näkyviksi ja vaaditaan myös heille arvostusta ja oikeutta, oli kyse sitten erikoisesta ja hienosta ympäristöstä, kauppareissusta tai bussimatkasta. Ei itse pelätä, hävetä tai jännitetä liikaa näitä tilanteita.

Minkälaisiin ikäviin ravintolakokemuksiin te olette joskus törmänneet lasten kanssa? Entäs hyviin, niitäkin olisi kiva kuulla! Noissa postauksen alussa olevien vanhempien juttujen kommenttiosioissa on muuten tosi hyvää keskustelua myös aiheesta, jos kiinnostaa käydä lukemassa. Aivan relevantteja juttuja, vaikka itse postauksista on jo monta vuotta aikaa.