Kävin viikolla pyröhtämässä kaupungilla ja ilokseni huomasin että monessa paikassa oli vielä rekit pullollaan aletavaraa. Itselleni ostin kolmenkympin paidan neljällä eurolla (joka tosin päätyy tyynynpäälliseksi) sekä kuudenkympin hameen kympillä.

Elviksen uusi pipo ja lapaset maksoivat yhteensä huimat kaksi euroa. Ne löytyivät H&M Kidsistä ja kokojakin oli ihan kohtalaisesti jäljellä. Mustan talven jälkeen kaipaan nyt todella väriä ja sitä siis sain taas vähän lisää. Sekä lapaset että pipo ovat acrylliä, mutta molemmissa on myöskin sisällä pehmoinen fleecevuori, joten materiaali ei kutita. Hanskat tyttöjen baby puoleta (nissä on piparkakku vaaleanpunainen vuori, heh) ja pipo poikien baby puolelta.

Viimeisen viiden päivän aikana olen törmännyt kaksi kertaa ravintolassa ihmisiin, jotka ovat valittaneet liiasta meusta. He eivät taida pitää lapsista, tai ovat ainakin sitä mieltä etteivät he kuulu julkisille paikoille. Nämä ihmiset eivät ole olleet kanssa-asiakkaita, vaan henkilökuntaa joka tekee asiasta vielä astetta kamalamman.

Lapset ovat lapsia ja onkin täysin luonnonvastaista odottaa heidän istuvan tunnin – jopa kaksi täysin hiljaa paikoillaan. He voivat kuitenkin käyttäytyä hyvin, olla itkemättä, raivoamatta, heittelemättä ja niin edelleen. Ja jos meno yltyy yli ruokarauhan ja käytöstapojen kertoo vanhempi kuinka ravintolassa kuuluu käyttäytyä. Niinhän sitä sitten samalla opitaan, eikö! Ja jos lapselle tuleekin hetkellinen harmitus, riemun kilajahdus tai askeleet muutuvat juoksuksi, pilaako se tosiaan toisten ihmisen ruokahetken, päivän tai pahimmassa tapauksessa koko elämän?

Miksi Suomi on näin lapsivihainen maa? Ollaanko me niin tympeää porukkaa että ihan oikeasti pieniä ihania ihmisiä vihataan. Ja ollaan sitä mieltä etteivät lapset kuulu ravintolaan! Siis EIVÄT KUULU, minne hittoon ne sitten kuuluvat? Kotiin vai, neljän seinän sisään kunnes täyttävät x-vuotta? Jos on halu ja mahdollisuus liikkua lapsen kanssa muuallakin kuin kotipihassa, niin mikä ihme juttu on muiden ihmisten tulla siitä valittamaan tai mielensä pahoittamaan?

Enpä ole muissa maissa törmännyt vastaavaan. Useamminkin on tärkeää että raivintolassa on koko perhe paikalla, syödään ja seurustellaan ajan kanssa. Vieresistä pöydistä ei lentele murhaavia katseita eikä tarjoilija tule vaittamaan kuinka lapsen kengistä kuuluu liian kova kopina hänen kävellessään (kyllä, tarajoilia pyysi jos lapseni voisi kävellä äänettä, samalla kun olimme jo menossa ravintolasta ulos, sillä hänen talvikenkänsä kopisivat niin kovasti!!!).

Siinä missä aikuisellakin, lapsellakin on oikeus saada elämyksiä, kokemuksia, nähdä ja tutustua uusin paikkoihin ja asioihin. Samalla myös vanhemmalla on oikeus viettää aikaa ja tehdä aisoita perheensä kanssa, kuten vaikka käydä ravintolassa syömässä. Joillekkin ihmisille tuntuu vain olevan mahdoton käsitää että miksi. Saatika miksi joku hullu tahtoo vaikka matkustaa lomalle lasten kanssa! Ehtiihän sitä sitten yksikseen myöhemminkin.

Olen aina ollut sitä mieltä että lasten kanssa saa ja pitää mennä. Lapset KUULUVAT ravintoloihin, julkisille paikoille ja kulkuvälinesiin, kauppaan, museoon… Melkein minne vaan. Baariin, yökerhoon tai kännäysfestareille tietenkään ei. En veisi lastani myöskään ylihienoon gourmetravintolaan, ravintolan jossa tuskin itsekkään tuntisin oloani kovin rennoksi. Mutta kyllä lapsilla ja heidän perheillään on ihan samanlainen oikeus asioida muuallakin kuin Hesburgerissa, siinä missä muilla aikuisillakkin.

Miksi lasten pitäisi jäädä kotiin, miksi lastenvihaajat eivät jää yksin katkereoitumaan (lisää) ja jöröttämään himaansa. Tosissani toivon, että suomen ravintolakultuuri muuttuisi pian suvaitsevampaan suuntaan. Lapsia voitaisiin alkaa arvostamaan enemmän myös asiakkaina, ei pelkästään asiakkaan mukana tulevan ylimääräisenä vaivana. Lasten ruokalistoilta soisin myös jatkossa löytyvän muutakin kuin nakkeja, nugetteja ja ranskalaisia. Onneksi monessa paikassa saa normaalin annoksen puolitettua, tai seisosvasta pöydästä ruokailu maksaa esimerkiksi euro/ikävuosi. Mutta tämä nyt taas on jo ihan uusi aihe.

Vihaajat vihaa ja rakastavat rakastaa. Kumpi on kivempaa? Hyvää Ystävänpäivää! (Tekstin kuvat eivät liity tapauksiin)

Posti mainostaa, että Ystävänpäivän kortit pitäisi lähettää viimeistään tänään. Ja minähän tottelen. Postilaatikkoon putosi juuri pieni nippu kortteja, muutamalle lähimmälle ystävälle. Yksi muutaman kilometrin päähän, toinen toiselle puolelle maapalloa (se tuskin ehtii tosi perille ylihuomiseksi) ja muutama siihen väliin.

Lähettelen todella vähän kortteja tai kirjeitä. Tykkäisin paljon tehdä itse, mutta viime vuosia kaikki käsin tekeminen on jäänyt valitettavan vähälle. Nyt kuitenkin sain postilta pinkallisen ystävänpäiväkortteja. Ja kun kotoa löytyi valmiiksi loppuvuodesta, omalla kuvalla, tilatut postimerkit, sain kerrankin jotain lähetettyä. Ja vielä ajoissa!

Kortteja kirjoittaessa tuli kauhea ikävä ystäviä. Mieleen tulvi hassuja muistoja ja sattumiuksia jokaisesta kortin saajasta. Toivottavasti ne aiheuttavat samanaisia iloisia tuntemuksia ja ajatuksia myös vastaanottajissa. Vaikka eivät olekkaan hienoja, itse kynnet verellä väkerrettyjä.

Olen joskus postannut arkisesta soijaruohe-risotosta, joka ei ole oikeasti risottoa nähnytkään. Tänään tehtiin tuota superhelppoa, nopeaa ja edullista ristottoa lihaversiona.

Risottoa tuli iso kattilallinen ja sitä riittää toivottavasti useammaksi päiväksi.

Käytin tällä kertaa basmati-riisiä, joka sopii tuohon mielestäni hyvin. Risiistä tuli todella ylikypsää, kun piti hakea Kaapo kerhosta kesken ruoanlaiton. Makuun se ei vaikuttanut mietenkään, itseasiassa se olikin aika hyvä juttu. Kun riisi pysyi hyvin kasassa, ei sotkutkaan ollut niin suuri mitä usein riisiruokien kanssa on!

Kerhopäivien jälkeen mulla on usein tällaista pirteää lounasseuraa.

Jos joku tahtoo tarkemman ohjeen, niin tässä tämänpäivinen:

• 800g naudan luomujauhelihaa
• 2 sipulia
• 5-10 valkosipulinkynttä
• 4-5 dl riisiä
• 4 porkkanaa
• 600g pakastevihanneksia (herne, papu ja maissi)
• maustamiseen mustapippuria, valkopippuria sekä soijaa

Keitä pilkotut porkkanat riisin joukossa. Paista sipulit ja jauheliha pannulla, lisää lopuksi pakastevihannekset ja sekoita riisin kanssa. Valmis!

Vuosi sitten ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani, Canon EOS 350D:n. Päädyin Canoniin parista syystä, minulla oli siitä hyvä mielikuva ja kaverini oli myymässä vanhaa kameraansa halvalla. Ostaessani kameraa en tiennyt järjestelmäkameroista mitään, siis yhtään mitään. Kaikki aukot, valotukset, objektiivit ja muut olivat minulle ihan uusia asioita

Pikkuhiljaa aloin vaan testailemaan kameran manuaaliasetuksia ja tajuamaan miten se toimii. Vielä vuodenkaan jälkeen en luonnollisesti ole ehtinyt/jaksanut lukea käyttöohjeita, mutta niinhän sitä sanotaan että tekemällä oppii. Myös lukemalla blogin kauuta saadun Vauvasi kuvassa -kuvausopas kirjasen, aloin hahmottamaan enemmän aukon kokoa, valotusiakaa ja iso-herkyyttä.

Loppuvuodesta kävin Canonin, bloggaajille tarkoitetussa pilottikokeilussa, muutaman tunnin valokuvaus/kamera kurssilla. Tällainen kurssi olisi ollut mahtava käydä heti kameran ostamisen yhteydessä, mutta tuli niitä ahaa-elämyksiä vielä vuodenkin käytön jälkeen.

Valokuvauskurssin lisäksi olen saanut Canonilta muutaman kerran kameran lainaan. Marras-joulukuussa minulla oli testissä uusin EOS 650D ja sillä otettuja kuvia näkyy esim tässä ja tässä postauksessa. Tuon lainan jälkeen on oma kamera tuntunut ihan antiikkiselta, vaikka ihan yhtä hyviä kuviahan se ottaa kuin ennenkin.

Nyt minulla on testissä Canonin uusi kompakti digijärkkäri, EOS M. Eli tuollainen ihan pikkuinen, tavallisen pokkarin kokoinen kamera, jossa on kuitenkin järjestelmäkameran laatu. Adapterin avulla siihen sopii myös kaikki canonin objektiivit.

Hyvää tuossa kamerassa on ehdottomasti sen pieni koko, muuten kamera on yllättävän painava. Kuvat ovat tarkkoja, taustat pehmeitä ja objektiivi on todella valovoimainen. Kuvat ja takennuspisteen voi helposti näpsäistä suoraan kosketusnäytöltä.

Tällä kameralla kuvatessa ei oikeastaan tarvitse osata kuvata, sillä se tekee kaiken muun paitsi sommittelun puolestasi. EOS M -kameran älykäs näkymäautomatiikka analysoi kuvauskohteen värit, kirkkauden ja liikkeen ja tunnistaa, jos kuvassa on ihmisiä. Kamera valitsee näiden tietojen perusteella sopivat asetukset automaattisesti.

Automaattiset asetukset kuitenkin hidastavat kuvan ottamista. Etenkin lapsia kuvatessa tilanne on jo ehtinyt mennä ohi, ennen kuin kamera on analysoinut ja muuttanut asetukset sopiviksi. Kuten yllä voi eron nähdä, kuvat ovat kyllä parempilaatuisia tällä, mutta tuo pitkä tarkennusaika on todella suuri miinus.

On ollut kiva ja aika hyödyllistäkin päästä testailemaan muutamaa kameraa. Sillä nyt tiedän paremmin miten ja millä tahdon jatkossa kuvata. Tuo kompakti kamera on toki tosi näppärä ja pieni, mutta en ole tähänkään asti kokenut ongelmaksi ”raahata” isoa järkkäriä mukanani. Mielummin panostan nyt uuteen valovoimaiseen ja tarkkaan objektiiviin ja jatkan vanhalla rungolla. Haluan vähentää kameran automaattiasetuksen käyttöä, jota käytän etenkin lapsia kuvatessa, ja oppia manuaaliset säädöt. Ja vain kuvaamalla ne oppii, joten jatkossakkin siis kuljen kamera kädessäni ja jos ei muuta, niin kuvaan varpaitani.

Kuinka moni teistä kuvaa järkkärillä ja millaisia ajatuksia heräsi tästä kirjoituksesta? Olen nimittäin kuullut muiltakin että kameran manuaali on edelleen lukematta sekä että harjoittelu tekee mestarin. Moni myös päivittee sitä, miten ison ja painavan järkkärin mukana kantaminen ei houkuttele.