Olin herännyt normaalia aiemmin ja lueskelin sängyssäni. Olimme matkustaneet edellispäivänä pieneltä Langawin saarelta hieman suurempaan Penangiin, Malesiaan – lähelle Thaimaan rajaa. Takana oli viikko lomailua ja edessä vielä muutama lisää. Penangissa majoitumme huoneistossa, kerrostalokompleksissa, vähän kauempana turistien valtaamista rantahotelleista. Olin saanut oman huoneen, 11 -ja 15 vuotiaat veljeni nukkuivat toisessa ja äitini miehensä kanssa kolmannessa makuuhuoneessa.

Olin syventynyt kirjaan, kun yhtäkkiä sänky alkoi tärisemään. Se tuntui todella oudolta, aivan kun koko talo olisi heilunut. Muistan miettineeni, että onko Malesiassa muka maanjäristyksiä, mutta naurahtaen ajattelin päässä heittävän vain edellispäivän matkustamisen ja venereissun takia. Kukaan ei voinut aavistaa mitä neljän tunnin päästä tästä tulisi tapahtumaan.

Pikkuhiljaa muutkin alkoivat heräilemään. Söimme aamupalaa ja aloimme suunnittelemaan tulevaa päivää. Osa halusi rannalle, osa temppelikierrokselle ja osa jotain muuta. Jostain syystä saimme äitini kanssa pienen riidan aikaan ja suutuspäissäni olinkin lähdössä jo yksin rannalle. Olin edellispäivänä nähnyt vähän kauempana paikallisten suosiman rannanpätkän. Jyrkän kallion alapuolella. Mietin meneväni sinne, pistäväni korvalapuista musat täysille ja ottavani pienet torkut. Juuri ennen lähtöäni sai äitini kuitenkin suostuteltua minut mukaansa ja lähdimme kolmistaan nuorimman veljeni kanssa lähirantaan, jonkun hotellin edustalle.

Oli laskuvesi ja meri pitkällä. Viikon lähes autiolla rannalla vietetyn ajan jälkeen oli oikeastaan aika hauskaa että rannalla oli muitakin ihmisiä ja turisteille suunnattuja aktiviteetteja. Kävimmekin veljeni kanssa ajamassa vesiskootterilla jonka jälkeen hän oli jo valjaat päällä menossa riippuliitämään veneen perään, kun paikalliset huomasivat meressä jotakin outoa. Ja todentotta, meri näyttikin aivan epärealistiselta. Vesi oli vetäytynyt vielä kauemmas, mutta samalla se oli kauempaa horisontista jotenkin kummallisen korkea. Tuli puhetta aamuisesta maanjäristyksestä, muutkin olivat tunteneet sen.

Paikalliset lähtivät vesiskoottereillaan merelle katsomaan että mistä on kyse. Hetken päästä he ajoivat hurjaa vauhtia takaisin: everybody get out from the beach, big wave is coming. Tsunami.

Kukaan meistä ei edeleenkään ymmärtänyt miten vakavasta asiasta on kyse. Kaikki jäivät rannalle lähestyvää jättiaaltoa ihmettelemään. Otimme kuvia poseeraaten meri taustalla. Tällöin aalto oli jo pyyhkäissyt Thaimaan yli, eikä tosiaankaan ollut enää yhtä iso. Silti pystyimme seuraamaan sitä 20 minuutin ajan ennen kun se iskeytyi rantaan.

Aallon ollessa vasta hyvin lähellä lähdimme juoksujalkaa karkuun rannalla olleen hotellin pihalle. Katsoin taakseni, kauempana rannalla, vedenrajassa, lenkkeili mies, korvalappustereot korvilla. Hän ei kuullut tai nähnyt mitään. Aalto heitti veneen suoraan hänen päälleen.

Kaikki oli hetkessä ohi. Hotellin piha ja uima-altaat olivat täynnä mutaista vettä. Valkoiset muovituolit ja aurinkovarjot olivat kaatuneet ja lilluivat vedessä pitkin pihaa. Ihmiset olivat vähän ihmeissään, eikä edelleenkään kukaan tiennyt minkälaista tuhoa hyökyaalto oli hetkeä aiemmin aiheuttanut.

Me lähdimme takaisin huoneistollemme ja jatkoimme päivää lähtemällä koko porukalla muutamaa temppeliä katsomaan. Hyppäsimme taksiin, taksikuskikaan ei tiennyt mistä oli kyse. Hetken ajettuamme tulimme kallion rinteelle, rannalle johonkin minäkin olin ajatellut aamulla mennä. Paikalla oli ambulansseja, maassa makasi mies joka itki mattoihin käärityn perheensä luona. Pienet kuolleen lapsen jalat pilkistivät maton sisältä. Hiljaiseksi veti. Sama lohdotun näky jatkui kunnes saavuimme laakeammalle alueelle alas mäkeä. Siellä muutenkin heppoisesti rakennetut kodit olivat sortuneet, pihalle oltiin kannettu telkkareita.

Myöhemmin puhelimet alkoivat piippaamaan. Yhteyttä meihin ei oltu aiemmin saatu. Huolestuneet sukulaiset ja ystävät laittoivat viestejä. Saimme kuulla että tsunami oli iskenyt ja aiheuttanut paljon paljon enemmän tuhoa kun olimme osanneet aavistaa. Tuntui todella hurjalta. Vasta myöhemmin illalla vahinkojen laajuus alkoi oikeasti selkeämään meille. Malesiassa oltiin laskettu 74 kuollutta. Mikä toki oli paljon pienempi vaikkapa Indonesian lähes 125 000 kuolleeseen verrattuna. Hurja ajatella minkälainen aalto on ollut sinne iskiessään. Rannalla jossa me olimme, raportoitiin kuolleeksi yksi ihminen. Pahoin pelkään sen olleen veneen ja aallon alle jäänyt lenkkeilijä.

Meidän lomamme ja elämämme jatkui. Muutamaa päivää myöhemmin matkasimme maan pääkaupunkiin, Kuola Lumpuriin. Uuden Vuoden ohjelmat ja juhlinnat peruttiin. En osaa sanoa näkyikö muuten traaginen tapahtuma kaupungin arjessa. Alttareilla oli jatkuvasti paljon kynttilöitä. Muutama viikko tsunamin jälkeen palasimme Suomeen. Yllättäen lentokentällä meitä oli vastassa kriisiryhmä. Meidät vietiin huoneeseen jossa oli mahdollista jutella ammattilaisten kanssa tapahtuneesta. Tapahtuma ei suoranaisesti ollut vaikuttanut meihin, vaikka järkyttyneitä ja hyvin pahoillamme muiden puolesta olimmekin. Resissussa ollessamme olimme kuitenkin säästyneet lehtien jatkuvalla uutisoinnilta aiheesta ja olimme edelleen melkoisen tietämättömiä kaikesta.

Matkustin yksin lentokenttäbussilla kotiini. Soitin matkalta parhaalle ystävälleni. Viressäni oleva mies kuuli keskustelumme ja puhelun jälkeen alkoi uteliaana kyselemään minulta kaikkea tsunamiin liittyen. Ympärillä kaikki ihmiset kiinnostuivat ja halusivat kuulla yksityiskohtaisesti kaiken. Minua alkoi ahdistamaan ja ärsyttämään ihmisten kiinnostus niin kamalaa aihetta kohtaan. Se tuntui olevan heille pelkkää viihdettä. Tai siltä se silloin siinä tilanteessa tuntui. Luulen että vasta käsittelin aihetta silloin ja vasta paljon myöhemmin minulle oikeasti valkeni kaikki. Miten pienestä omakin elämä oli ehkä ollut kiinni. Mitäs jos olisinkin mennyt sinä aamuna yksin jyrkälle kalliorannalle? Olisinko minäkin päätynyt käärityksi mattoon?

Koimme tsunamin lievemmin ja tavallaan kauempaa kun moni muu, mutta silti niin läheltä. Se on aihe joka saa minut vielä kymmenenkin vuoden jälkeen herkistymään, se saa ihokarvat pystyyn ja kyyneleet silmiin. Vatsasta kouraisee edelleen kuullessani ihmisten selvitysmistarinoita sekä surullisia kohtaloita. Tsunami kosketti hyvin montaa ihmistä, vaikkakin sitten jonkun läheisen tai tutun kautta.

Tapaninpäivän tsunami kymmenen vuotta sitten tappoi tai kadotti lähes 280 000 ihmistä 14 maassa ja jätti jälkeensä satoja tuhansia perheensä ja kotinsa menettäneitä ihmisiä. Thaimaan Khao Lak, jossa juuri nyt lomailemme, kärsi erityisen pahasti tuhoista. Moni menetti kaiken.

Täällä menehtyi myös eritysen paljon jouluaan viettäviä Ruotsalaisia ja Suomalaisia. Kymmenen vuoden tapahtuma näkyy täällä lähinnä rannalla olevin varoituskyltein sekä muutamalla muistomerkillä. Tämä päivä ja uhrien muistaminen liikkuttaa monia. Uhreja muistetaan pukeutumalla tumman lilaan ja sytyttämällä kynttiläitä sekä lähettämällä lyhtyjä. Thaimaan valtio järjestää muistotilaisuuden muistomerkillä, jossa mekin aattona kävimme. Ohjelmaan kuuluu runojen lukua, kynttiläkulkue ja tsunamiuhrien muistoksi tehdyn laulun julkistus. Tilaisuudessa myös lasketaan seppeleitä uhrien muistoksi ja pidetään hiljainen hetki.

Merikin tuntuu tänään käyvän eritysen voimaakkaasti ja aallot lyövät valkoisina rantaan. Tulee melkoisen pieni ja mitätön olo, kun miettii minkälaisia luonnonvoimia sitä voikin kohdata. Tätä juttua aurikotuolissa kirjoittaessani alkoi yhtäkkiä aivan hillitön rankkasade, aivan kun jotain kertoakseen.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Ollaan täällä ihailtu kaikkien kavereiden joulukuvia. Lunta, aurinkoa ja perinneruokia. Ihanan näköistä! On meilläkin ollut aivan ihana joulu, ihan erilainen. Aaton suunniteltu snorklausretki peruuntui voimakkaiden merivirtojen takia, joten keksimme muuta tekemistä. Vuokrattiin puoleksi päiväksi taksi ja käytiin tutkimassa lähialuetta. Päädyttiin syöttämään elefantteja, vierailtiin merikilpikonnien pelastuskekusksessa, nähtiin tsunamissa keskelle mannerta lentänyt laiva, käytiin uimassa vesiputouksessa ja ennätettiin vielä joulumarkkinoillekkin. Illalla hotellilla oli ihan hillittömät bileet. Pukkikin kävi tuomassa lahjoja ja lähetettiin hyvän onnen lyhdyt vielä yöllä rannalta. Tämä joulupäivä taas meni vain rannalla maaten. Mites teillä?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Reissumme yksi varmasti mieleenpainuvin juttu oli vierailu Baan San Fanin orpokidissa täällä Khao Lakissa. Suurin osa orpokodin lapsista on tsunamin jälkeen orvoksi jääneitä, nyt 7-20 vuotaita, lapsia.

Vuonna 2004 tsunamin iskiessä juuri pahiten tänne alueelle, tulivat orpokodin myöhemmin perustaneet Gai ja Sam, auttamaan lapsia ja pystyttämään telttoja heille. Heidän pyytteettömästään työstään inspiroituneena eräs Sveitsiläinen turisti, Dr Donat Schibler, osti heille lahjaksi tilan jonne he orpokodin rakensivat. Aluksi lapsia oli kahdeksan, tällä hetkellä heitä on viisitoista. Thaimaassa vanhempien huumeidenkäyttö sekä prostituutio ovat suurimmat syyt joutua katulapseksi. Valitettavasti maa ei auta näitä lapsia mitenkään, ja heilläkin on suuri todennäköisyys joutua seksityöläisiksi. Gai ja Sam ovatkin epäitsekkäästi täysin omistautuneita auttamaan ja pitämään huolta näistä lapsista.

Myöskään orpokotitoiminta ei saa minkäänlaista avustusta köyhältä Thaimaalta, vaan orpokoti pyörii lahjoitusten, vapaaehtoisten sekä heidän oman luomufarminsa voimin. Pienellä farmilla he kasvattavat kanoja ja paljon erilaisia hedelmiä, lähinnä omaan käyttöönsä mutta kokoajan enemmän ja enemmän myös myyntiin. Tilan kookoksista he valmistavat muunmuassa öljyä sekä erilaisia saippuoita. Gailla, eli äidillä, on toiveena laajentaa toimintaa entisestään. Hän pelkää miten lasten käy jos hän vaikka jonain päivänä yllättäen kuolla kupsahtaa. Haaveina heillä on perustaa luomukahvila sekä myymälä orpokodin edustalla olevaan rakennukseen. Näin ollen lapset voisivat jatkaa turvattua elämäänsä jatkossakin.

Orpokodilla auttelee myös vapaaehtoisia työntekijöitä. Nyt sinne oli juuri muutamaa päivää aiemmin tullut kaksi tyttöä, Englannista ja Australiasta. He vievät lapsia kouluun, auttavat läksyissä, kotitöissä, leikkivät, käyvät retkillä ja vain viettävät aikaa lasten kanssa. Voin kuvitella että auttamisen ilon lisäksi tämä on hieno tapa tutustua Thaimaalaiseen kultuuriin ja elämään ylipäätään.

Aamuna, jona vierailulle lähdimme, tuli minulle olo etten haluaisikaan lähteä. Jännitti että mitäs jos lapsilla on siellä jotenkin huonot olot tai että meno on jotenkin muuten lohdutonta. Olin valmistautunut kyyneliin, mutta lopulta vierailu oli yhtä pelkkää hymyä vaan. Tietysti olot aivat toiset mitä suomessa olisi, mutta eihän kahta täysin erilaista maata voi edes keskenään verrata. Tärkeintä oli nähdä ja kokea rakkautta ja huolenpitoa tulviva ilmapiiri. Se oli kuin mikätahansa muukin yksi suuri perhe.

Äitini, joka vierailua alunperinkin lähti järjestämään, keräsi mukaan myös suuren määrän lahjoituksia. Ihan kaikkea emme pystyneet mukanamme viemään, mutta oli hienoa nähdä että niin moni yksityinen henkilö sekä yritys olisi ollut valmis mukaamme laittamaan muunmuassa joululahjoja lapsille. Muutaman ison matkalaukullisen kuitenkin vihkoja, kyniä, pelejä, leluja ja vaatteita pystyimme mukanamme viemään. Niistä oli todella paljon iloa. Gai sanoi myös mielellänsä lähettävän Suomeenkin saakka heidän valmistamiaan tuotteitaan, joten laittakaa ihmeessä hänelle viestiä jos haluatte toimintaa tukeaksenne niitä tilata.

Oli hieno kokemus ja toivottavasti pojatkin muistavat tämän vierailun vielä aikuisina. Heidät ainakakin tullaan varmasti muistamaan, niin kovin näihin vaaleisiin pikkupoikiin siellä ihastuttiin.

Kiitos lahjoituksista: Suomalainen Kirjakauppa, Loreal, Ibero, Finnmatkat (lisäkiloista), Joulupukin pääposti, Lotta & Antti sekä Stina, Kata, Susu, Riikka, Kati, Johanna, Sinikka ja Punavuori kierrättää fb-ryhmä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Reissua suunnitellessamme itselläni oli vahvasti mielessä että majoittuisimme johonkin hyvin pieneen ja vaatimattomaan bungalowiin rannalle. Lopulta kuitenkin majapaikaksi valikoitui melko suuri hotellikompleksi. Nopeasti tuli kuitenkin tunne että tämä on myös ihan hyvä ratkaisu, etenkin lasten kanssa, ja nyt paikan päällä se todellakin sellaiseksi osottautui.

Hotellimme, Apsara Beachfront Resort and Villa, varattiin lentojen kanssa pakettina Finmatkojen kautta. Kun tähtäimessä on lomailu ja rentoilu, tuntui parhaalta vaihtoehdolta myös hoitaa reissaaminen (suora lento ja hotellikuljetus) ja majoittuminen (lapsiystävällinen hotelli ja täyshoito) mahdollisimman iisisti. Tämä oli lopulta myös edullisin vaihtoehto.

Hotellimme on siis kahdessa osassa, Villan puoli oli jo täyteen varattu, mutta tämä ”perus” hotelli puolikin on kiva. Huoneita on muutamia erilaisia. Osasta huoneita pääsee parvekkeelta suoraan uima-altaaseen. Itsekkin haaveilimme ajatuksta uida aamupalalle, mutta noita huoneita ei kuitenkaan vuokrata alle 12 vuotaille turvallisuusriskin takia. Ihan ymmärrettävää sinänsä. Kuten koko hotellin alue, huoneet ovat tilavia, viihtyisiä, siistejä ja täynnä kivoja yksityiskohtia.

Aiemmin jo mainitsin, hotelli sijaitsee oikeastaan keskellä ei mitään. Se on 15 km Khao Lakin keskustasta, nimensä mukaan aivan valkoisen hiekkarannan edustalla. Muutenkin tämä Khao Lak on t o d e l l a rauhallinen paikka. Sopii oikein mainiosti rentoutumiseen ja luonnosta nauttimiseen. Minkäänlaista yöelämää ei edes keskustasta löydy. Lähimmät hotellin ulkopuoliset ravintolat / katukeittiöt ovat noin muutaman kilometrin päässä ja 7/11 viiden kilsan päässä. Hotellista löytyy kuitenkin kolme ravintolaa ja baari, joita olemmekin pääosin tässä neljän päivän aikana käyttäneet. Meillä on tosiaan all inclusive-paketti, johon kuuluu aamupalan, lounaan ja illallisbuffetin lisäksi aamusta iltaan kaikki juomat sekä snacksit baarista. Pari pina coladaa ja baananipirtelöä on tullut vedettyä altaan reunalla…

Itse tykkään juurikin eniten hotellissa siitä, että vaikka se on iso, se ei tunnu siltä. Joka puolella on väljää, omaa tilaa ja rauhaa. Meri aivan vieressä ja näkymät luonnonsuojelualueelle ja vuorille rauhoittavat jo itsessään mielen. Jokapuolella on todella kauniita yksityiskohtia, tuoreita kukkia, etenkin orkideoja, on joka puolella. Nyt joulunaikaan joka paikka on vielä korsiteltu todella kauniisti illalla loistavilla valoilla. Ja entäs ihmiset. Henkilökuntaa on tosi paljon, ja kaikki ovat vaan niin ihania. Thaimaalaiset ovat ihan super lapsirakkaita ja etenkin Elvis lähinnä kulkee vain sylistä syliin esimerkiksi ravintolassa ollessamme. Ainiin, ja hotellin wifi toimii tuolla meressä saakka. Se on luksusta jos mikä.

Palveluja täältä löytyy myös vaikka ja kuinka. Tänään nautin perinteisestä thaihieronnasta aaltojen löydessä vieressä rantaan. Viihdyn.

Muistuttelen että Instagramista @mintturipakinttu nimellä voi reissuamme myös seurata.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Moikka paratiisista. Takana oli 36 tuntia putkeen valvomista ja kotoa määränpäähän kaikkineen 19 tuntia reissaamista. Mutta voin sanoa, oli sen arvoista. Ja ehkä vähän vielä enmmänkin.

Tänään oli vähän pilvisempi päivä, mutta etenkin lasten kannalta se on oikein hyvä juttu. Ehtii siis vähän totutella kuumuuteen, jota varjossakin on vähintään reilu 30 astetta. Lisäksi ei tarvitse olla ihan niin hysteerisenä aurungolta suojautumisesta ja rasvaamisesta. Vaikka kyllä se väri tuntuu pilviharsonkin läpi tarttuvan. Ja kun se aurinko aina välillä pilven raosta kurkkaa, tuntee kun iho kärtsääntyy heti. Tuo sumuinen sää myös tuo ihan oman tunnelmansa, jotenkin niin perithaimaalainen fiilis tulee kun näkee vuoret ja saaret vain utuisesti jossain kaukaa. Auringossa taas kaikki vain hohtaa turkoosina.

Meidän hotelli sijaitsee ei keskellä mitään, Khao Lakin keskustaan on 15 kilsaa ja aivan hotellin edustalla kimaltelee vitivalkoista hiekkaa ja turkoosia merta silmän kantamattomiin. Todella rauhallinen paikka, ainoastaan heinäsirkat alkavat sirkuttamaan illalla pimeän tullen ja ainut jännitys on palmusta putoavat kookospähkinät. Tai no, yhdenkään en ole vielä nähnyt putoavan. Tämä on aivan täydellinen kohde lapsiperheille tai lemmenlomaa viettäville pareille.

Tämä kyseinen Khao Lakhan tuhoutui oikeastaan täysin 10 vuotta sitten tsunamissa. Tuolloin tässä rannalla oli vielä koralliniemi, mutta nyt kaikki on mennyttä. Pohja on kuitenkin aivan täydellisen silkkistä hiekkaa nyt, ja laskuveden aikaan voi kävellä todella todella pitkälle merelle.

Suunnitteilla on reissumme aikana käydä päiväretkellä snorkailemassa erään lähisaaren upeilla koralleilla, lisäksi aluetta ympäröi luonnonsuojelualueilta joista löytyy vesiputouksia. Niihin olisi ihana pulahtaa uimaan. Norsujakin täällä on kuulemma paljon, pitää vähän selvittää millaisissa oloissa ne elävät, pojat nimittäin tykkäisivät käydä niitä rapsuttelemassa. Huomenna illalla ajateltiin suunnata keskustaan vähän enemmän paikallista menoa ihmettelemään. Muuten nautitaan vaan tuosta ihanasta rannasta ja hotellin altaasta.

Tänään myös Kaapo oppi uimaan ilman kellukkeita. Sata sydäntä!!!!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.