Taisinkin ehkä jo aiemmassa postauksessa kertoa että Kaapo oppi Thaimaan matkallamme uimaan.
Itseasiassa jo heti ekana päivänä.
Kun Kaapon kanssa aloimme, hänen ollessa 3 kuukauden ikäinen, käymään vauvauinnissa, uumoilin että tästä pojasta tulee varmasti aikamoinen vesipeto. Vauvauinnissa käytiin reilu vuosi, mutta sitten alkoivat korvatulehduskierteet ja kun minäkin aloin odottamaan Elvistä oli vain helpoin lopettaa harrastus. Vaikka se olikin ollut tosi kivaa, kaikki me tykkäsimme.
Meni heti ennen kun pääsimme taas kunnolla testailemaan uimista. Menimme uimahalliin. Ja se ei ollut kovin kivaa. Kaapo ei halunnut syvälle, vedessä oli kyllä kiva läträtä ja leikkiä, kunhan vesi ylettyi alle polven. Tosi pitkään jatkui näin, oli kyse sitten uimahallista, rannasta tai maauimalasta niin vedessä oli kyllä kiva leikkiä, mutta yhtään syvmpään altaaseen oli ihan turha yrittää. Siitä seurasi vaan kauhea itku ja huuto.
Viime vuoden kevällä sitten Espanjan lomallamme pikkuhiljaa syvään altaaseen kellukuiden ja aikuisen kanssa meneminen ei ollut enää niin pelottavaa. Mutta tässä asiassa edettiin todella hitaasti, edellisellä lomalla vuotta aiemmin pojat läträsivät puhallettavassa lasten altaassa uima-altaan vieressä… Kotosuomessa jatkoimme sitten kahlailua lastenaltaissa ja pikkuhiljaa kellukeitakin vähennettiin. Kesällä kylpylässä Kaapo jopa uskalsi ottaa kellukkeet hetkeksi pois (roikkuen aikuisen kaulassa). Itse ajattelin vähän että ihan sama koko uintiasiasta, mutta äitini aina hanakasti yritti Kaapoa saada uimaan. Hän myös osti perinteiset selkään tulevat kellukkeet, joiden avulla oikea uima-asentokin paremmin löytyy.
Loppukesästä lähdimme taas kuukaudeksi Espanjaan. Siellä lähinnä asuttiin altaassa, mutta pojat kellukeidensa kanssa. Enää kukaan ei pelännyt vettä tai uimista ja se oli ihanaa. Sillä mikäkin tykkään polskia tai altaan reunalla makoilla.
Kesän ja Thaimaan matkan välissä kävimme ehkä korkeintaan kaksi kertaa uimahallissa. Lasten altaassa Kaapolla ylettyi jalatkin pohjaan ja polskuttelu siellä nyt muutenkin on sellaista leikkimistä vain. Edelleen ne kellukeet tiukasti selässä, sen kummemmin stressaamatta. Mitä nyt mietin että pitäisikö keväällä katsella jotain uimakouluja.
Thaimaassa sitten perille päästyämme suuntasimme toki heti altaalle. Hetken siellä oltuamme äitini otti Kaapolta kellukkeet pois. Ensin oli pientä vastustelua, sitä tuttua huutoa ja itkua. Mutta hei, hän uikin samointein pari metriä. Sitten kolme metriä. Neljä. Seuraavana päivänä kymmenen. Sitten kaksikymmentä, altaan päästä päähän. Sen jälkeen en edes tiedä paljonko. Aikamoista. Niin se vain esikoiseni oppi uimaan. Tuosta noin vaan. Hän hyppeli pommeja veteen, nousi pinnalle, ui ja sitten vesiliukumäkeen…
Elvishän sitten innoistui tästä myös niin että halusi kokoajan harjoitella myös. Hän heitti kellukkeet pois, sanoi että harjoittelen vähän ja hyppäili kielloista huolimatta altaan pohjaan. Silmät punaisia hän varmaan vietti enemmän aikaa siellä veden alla kun pinnalla. Mutta kiva että tykkäsi.
Tässä myös huomaa lasten luonne-erot, Kaapo tosiaan tarvitsee aikaa ja hänelle pitää antaa tilaa tehdä asiat omaan tahtiinsa maltillisesti kannustaen. Elvis sitten taas heittäytyy ihan täysillä heti kun vaan saa isoveljeltä siihen esimerkin. Pienet uimamaisterini <3
Oletteko te muuten vieneet lapsianne uimakouluun, minkä ikäisinä? Vai miten teillä ollaan uimaan harjoiteltu? Muistanko oikein omasta lapsuudesta että eskarissa ja ekalla luokalla ainakin käytiin porukalla uimakoulussa? Onkohan tällaista enää?
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
