Opiskelujeni perään ollaan kyselty tasaiseen tahtiin ja niistä ollaan spekuloitu (valitettavasti melko väärin faktoin) myös ympäri internettiä, joten asia selvästi kiinnostaa monia. Itselleni homma on ollut päivänselvää, mutta ehkä nyt kesälomien loppumisen kynnyksellä tätä asiaa olisi ajankohtaista käsitellä näin julkisestikin.

Hain opiskelemaan journalismia ammattikorkeakouluun keväällä 2016 ja iloiseksi yllätyksekseni pääsin ekalla yrittämällä sisään, vaikka kyseinen ala oli yksi niistä vaikeimmista ja armottoman lukemisenkin aloitin vasta edellispäivänä, kun löysin pääsykoekutsun sähköpostini roskakorista.

Etukäteen vähän jännitti, että miten saan yhdistettyä opiskelut, perhe-elämän sekä kokopäiväisen blogin kirjoittamisen, etenkin kun myös esikoisella alkoi samaan aikaan ekaluokka. Jotkut päivät vaativatkin säätöä aikataulujen kanssa ja ensimmäisen kerran elämässäni jouduin turvautumaan myös energiajuomiin.

Koulu inspiroi kuitenkin alusta saakka ja suurin osa kursseista oli todella mielenkiintoisia, joten se antoi paljon motivaatiota opiskeluun. Meillä ei myöskään ollut lähiopetusta joka päivä, vaan keskimäärin kolme kertaa viikossa, mikä sopi itselleni hyvin.

Syksyn sain pinnisteltyä hirveän työmäärän kanssa, mutta 2017 keväällä huomasin, että olin mennyt liian kauan tukka putkella. Otin vielä vähän ylimääräisiä kursseja ja jouduin käymään myös monesti Lahdessa yhden projektin tiimoilta. Samaan aikaan rintojenpienennysleikkaus-projektini harppasi eteenpäin ja kaiken kukkuraksi sain kaikesta stressistä vatsahaavan. En silti missään välissä kokenut että olisin tehnyt virheen opiskelemaan mennessäni, mutta tiesin että jatkossa jostain päästä olisi vähennettävä työmäärää. Vaikka itse koulussa läsnäoloa meillä oli melko vähän, työmäärä ja vastuu oli muuten suuri.

Alkusyksystä toinen lapsista sairastui mystisesti ja syytä etsittiin pitkään. Epäiltiin jo vaikka mitä vakavia juttuja ja jouduimme ramppaamaan erilaisissa tutkimuksissa ja erikoislääkäreillä joka viikko. Lopulta onneksi kaikki pahimmat jutut saatiin suljettua pois ja vaiva alkoi muutenkin pikkuhiljaa helpottamaan. Tämä kuitenkin vaikutti itseeni niin, että otin syksylle vain muutaman kurssin, sillä samaan syssyyn päätin mennä rintojenpiennysleikkaukseen, johon sain syyskuulle ajan.

Leikkauksen jälkeen olin kuusi viikkoa sairauslomalla. Olin jo alkuvuodesta ostanut minulle ja pojille lennot Thaimaahaan marraskuulle, jonne lähtöä mietin pitkään. Lopulta tulin siihen tulokseen, että ehdottomasti olimme reissumme ansainneet ja että olisin poissaolevana koulusta myös sitten loppusyksyn. Tämä oli hyvä päätös, vaikka jäinkin entistä enemmän jälkeen muista. Toisaalta sain myös joitain kursseja hyväksiluettua aiemman työkokemukseni perusteella, joten opintopisteitä kertyi silti muutamia.

Opiskelu perheellisenä ja töitä tekevänä ei ole mikään ihan iisein homma. Minulla oli suuri vastuu elättää perheeni, eli pitää yllä sama tulotaso kun ennen opiskeluja, vaikka töiden teolle ei enää olekaan samalla tavalla aikaa kun ennen. Koska tein töitä, en ollut oikeutettu mihinkään tukiin. Koska olin naimisissa, ja vaikka asuimme erillämme, en saanut edes tukea asumismenoihin. Ympäripyöreää päivää voi tehdä jonkun aikaa, mutta ei loputtomasti. Jostain oli pakko höllentää ja itse valitsin toistaiseksi perheeseen ja työhön panostamisen. Vielä en ole valmis luopumaan blogistani – tai tulotasostani.

Alkuvuonna 2018 olin raskaana (kuten edelleenkin olen) ja kärsin vakavasta raskauspahoinvoinnista, hyperemeesistä. En moneen viikkoon pystynyt edes käymään kaupassa, saatika että olisin voinut palata opiskeluiden pariin. Vauvan laskettu-aika on nyt juuri samoihin aikoihin syyslukukauden alkamisen kanssa, joten tuntuu luonnoliselta olla poissaolevana vielä tuleva vuosi. Blogi kun kuitenkin pyörii edelleen näennäisestä äitiyslomastani huolimatta.

Nyt saan sitten todentotta keskittyä perheeseeni, hoitaa vauvaa ja odottaa iltapäivisin kotiin saapuvia koululaisia. Olen ilmoittanut Kelalle olevani äitiyslomalla muistaakseni ensi kesään saakka, jonka jälkeen Oskun olisi tarkoitus jäädä vanhempain/hoitovapaalle. Luulen että sitten olen taas valmis palailemaan aktiivisemmin opiskeluiden pariin.

Mitään hirveän suurta painetta minulla ei muutenkaan ole saattaa opiskeluitani nopeasti päätökseen. Tottakai haluan valmistua koulusta, mutta koska minulla on jo unelmieni työ, jonka tuomalla kokemuksella minun olisi mahdollista myös työllistyä samoihin paikkoihin mitä opiskeluidenkin jälkeen, en koe asiasta niin suurta painetta. Ikäkään ei nykypäivänä ole mikään este opiskella ja koska en ole saanut mitään rahallista tukea opiskeluihini, ei senkään puolesta minulla ole mitään paniikkia.

En siis ole lopettanut koulussa, olen siellä edelleen kirjoilla ja opiskelut jatkuvat todennäköisesti vuoden päästä, ensi syksynä. Edelleenkin ala tuntuu omalta, tuo linja kun valmistaa myös moneen muuhun kun perinteiseen toimittajan työhön. Joka toki sekin tietyin ehdoin tuntuu edelleen kiinnostavalta. Mutta saa nähdä mikä minusta sitten lopulta isona tulee – onneksi sitä ei tarvitse päättää lopullisesti vielä tässäkään iässä ja aina saa muuttaa myös mieltään.

Kaupallinen yhteistyö – BookBeat
Postaus sisältää ilmaisen kokeilukuukauden

Kaupallinen yhteistyö – BookBeat 
Postaus sisältää ilmaisen kokeilukuukauden

Muistatteko kun keväällä kerroin hurahtaneeni äänikirjoihin? Hurahdus ei ole laantunut vaan päinvastoin, se on levinnyt koko perheeseen. Meillä itseasiassa mieheni aloitti ihan ensimmäisenä äänikirjojen parissa. Raskauden myötä kun muutuin itse huono-uniseksi ja hänen yöhäisiltaiset ja yölliset lukuvalon loisteessa tapahtuvat kirjanlukemiset vieressäni alkoivat haittaamaan untani. Äänikirjojen kanssa tätä ongelmaa ei tietysti ole, sillä niitä voi kuunella pimeässäkin.

Siinä vaiheessa kun mieheni oli kuunnellut jo noin puolet Jo Nesbøn tuotannosta, aloin minäkin kiinnostumaan äänikirjoista yhä enemmän. Kuuntelin kirjaa kävelyllä, matkalla jonnekkin tai kotona siivotessa – välillä vain kahvilassa istuskellen. Parasta äänikirjoissa onkin mielestäni se, että niitä voi kuunnella missä vaan ja parhaimmillaan käyttää ajan myös jollain toisella tapaa samalla hyödyksi.

Tämän kevään hypetetetyin kirja, Maria Veitolan, Veitola on sellainen jota minäkin haluan ehdottomasti suositella – ja nimenomaan äänikirjana. Jos olet jo lukenut perinteisen painetun kirjan, suosittelen silti myös kuuntelemaan sen. Koska Veitola toimii tässä itse lukijana, saa kirjasta mielestäni vielä paljon enemmän irti kuuntelemalla.

Itse kuuntelin kirjan eräänä aika raskaana ja kuormittavana ja kiireisenä viikkona. Se oli loppukevättä ja joka päivä oli kiire jonnekin, lapsia viemään ja hakemaan ja siinä välissä palaveriin ja kuvauksiin tai kauppaan tai kotiin siivoamaan samalla kun raskaus ja raskauspahoinvointi veivät kauheasti energiaa. Mutta joka kerta kun laitoin vaikkapa ratikassa kuulekkeet päähäni, pääsin pois siitä kaikesta oravanpyörästä. Tämä kirja antoi minulle ihan hirveästi energiaa raskaaseen viikkoon.

Minulla ei oikeastaan ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia kirjaa kohtaan ja ehkä myös siksi se yllätti niin postitiivisesti. Se oli parhaimmillaan vertaistukea vanhemmuuteen, parisuhteeseen ja aikuiseksi kasvamiseen. Kirjassa sivuttiin paljon itselleni tuttuja aiheita, rohkeudesta, äitiydestä, lähimmäisen onnettomuudesta ja sairastumisesta, nettikommenteista, miesmausta, avoliitosta, arvostuksesta, bailaamisesta, synnytyksestä, omasta vartalosta, itselleen kauniisti puhumisesta ja ystävyyden päättymisestä.

Sen lisäksi että samaistuin paljon kirjaan, antoi se myös ihan uutta perspektiiviä ja näkökulmia näihin aiheisiin. Se kirjassa olikin ehkä lopulta parasta, eli kaiken sen voimauttavan (sori, en keksi parempaa tapaa kuvata) samaistumisen lisäksi pääsi toisen ihmisen maailmankuvan kautta näkemään asioita myös ihan toiselta kantilta. Se että Veitola oli itse lukijana tässä antoi myös paljon. Luulen että osa jutuista olisi mennyt ohi, tai olisin ymmärttänyt eri tavalla, ellen olisi kuullut juuri hänen äänenpainojaan tai hymyä hänen äänestään.

BookBeatin perhejaolla voi jakaa tilin perheen kesken ja kirjoja voi kuunnella parhaimmillaan viidellä eri laitteella samaan aikaan. Meillä nimittäin lapset ovat myös innostuneita kirjojen kuuntelusta kokoajan enemmän. Tämä on tosi kätevä silloin kun kaikki haluavat kuunnella omia kirjojaan samanaikaisesti.

On ollut ihana huomata miten kiinnostuneita molemmat lapset ovat nykyään lukemisesta. Molemmilla on etenkin nyt kesällä ollut kirja nenässä ihan jatkuvasti ja kännykkällä ja pädillä pelaaminen on unohtunut ihan kokonaan. Välillä heistäkin on kuitenkin kiva rentoutua ihan vain kirjaa kuuntelemalla ja Boobkeatin kautta on toki helpompi kuunella niitä vähän pidempiä satuja jota ihan vielä tuon ikäiset eivät jaksa itse lukea.

Koska puolet perheestämme kärsii matkapahoinvoinnista, ei mökkimatkoilla lukeminen tule kuunoon. Autossa onkin ollut tosi ihana kuunella satua ja itsekin ihan heittäytyä sen vietäväksi. Kovassa kuuntelussa meillä on ollut vanhat Muumi-sadut sekä Vaahteramäen Eemeli. Pojat ovat keskenään innostuneet kuuntelemaan myös Risto Räppääjää sekä kuvakirjasuosikkiaan Tatua ja Patua.

Myös nämä hellesäät ja trooppiset yöt ovat vaikeuttaneet lasten nukkumista ja jos keskellä yötä ei ole millään uni tullut, ollaan silloinkin laitettu äänikirja pyörimään. Se on myös rauhoittanut kivasti jo vähän tuskastunutta ja itkuisaa lasta.

Yksi tämän kesän ihanimmista jutuista onkin ollut perheen yhteiset satuhetket. Joko autossa tai vain ulkona ruohikolla kasassa loikoillen ja kuunnellen. Sadut ovat puhututtaneet paljon jälkikäteen ja ollaankin yhdessä pohdittu ja ihmetelty esimerkiksi Muumien kiehtovia perhe -ja sukulaissuhteita.

En voi muuta kun erittäin lämpimästi suositella Bookbeatia. Äänikirjoja voi sovelluksella ladata puhelimeen tai tablettiin myös offline-tilaan, jolloin kuunteluun ei tarvitse nettiyhteyttä. Kirjoja voi myös lukea tekstimuodossa kuuntelun sijaan. Ja suomen kielen lisäksi kirjoja löytyy ainakin ruotsiksi ja englanniksi luettuina.

Koodilla mamigogo saat linkin kautta kuukauden ilmaisen tutustumisjakson 30.9 asti (vain uusille BookBeat-asiakkaille). Jakso päättyy automaattisesti kuukauden jälkeen, ellet erikseen jatka sitä.

– Olin kaasona ystäväni häissä
– Jaksoin jopa bailata!
– Kuumuus alkoi riittämään
– Toivoin samaan aikaan että vauva syntyisi jo ja samalla en
– Kävin pari kertaa mökillä
– Matkustin junalla Karjaalle ja Hangosta Helsinkiin
– Lapset kävivät Ikaalisissa ja Ähtärissä
– Ajoin moottorivenettä
– Olin mönkijän kyydissä
– Koukutuin johonkin teineille suunnattuun avaruussarjaan
– Pelkäsin ampiaisia
– Ostin / sain kolmet kengät joista yhdetkään eivät mahdu turvotuksen takia jalkaan
– Sain kuulla että minulla on raskausdiabetes – ollut ties kuinka kauan
– Kävin pari kertaa Stadikalla ja kerran Kumpulassa uimassa
– Pojat hyppivät ekaa kertaa kolmosesta
– Minulla oli yllätys-babyshowerit
– 100 kg meni rikki
– Tisseistä alkoi tulemaan maitoa
– Pesin ekaa kertaa vauvan vaatteet ja viikkasin ne lipastoon odottamaan
– Ajettiin kavereiden kanssa avo-autolla ilta-uinnille Mustajärvelle
– Ei meinattu päästä pois kaupungista Trumpin vierailun takia
– Vein pojat random-parturiin ja tulos oli katastrofi (ei tarvinnus maksaa)
– Nukuin monta yötä kylmäkallejen kanssa
– Vietin monta päivää sisällä sarjoja katsellen

Kesäkuussa:

– olin 19 päivää erossa lapsista
– olin 15 päivää Espanjassa
– söin siellä joka päivä paahtoleipää
– missasin kahdet polttarit
– heitin talviturkin Välimereen (nudistirannalla)
– painoni oli noussut 17 kiloa vuoden alusta
– vaihdoin siivoojaa ja uusi aloitti
– kävin kerran stadikalla uimassa
– minulla oli yhden päivän mystinen polvikipu joka esti kävelemisen
– nukuin huonosti
– en maksanut yhtäkään laksua koska minulla ei ollut pankkitunnuksia
– menin ekaa kertaa itsetilaamallani Uberilla
– kävin katsomassa Kaapon teatteriesityksen
– kävin sokeroinnissa ja pyöräilin sen jälkeen (huono idea)
– Kaapo sai stipendin
– vauvan perätila alkoi jännittämään
– synnytyskin alkoi hirvittämään
– katsottiin Handsmaid Tale
– vaihdettiin olkkarissa vähän järjestystä
– pääsin vihdoin käyttämään vatsaani lautasalustana syödessäni nachoja uima-altaassa uimapatjalla maaten
– vietettiin juhannus Hangossa
– ostin valkoisen (!) pellavamekon ja pyöreän olkilaukun
– kävin sushilla
– varasin vihdoin ajan sokerirasitukseen
– loppuraskaus alkoi tuntumaan oikein kunnolla kropassa

Kävin muutama päivä sitten katsomassa ennakkoon elokuvan Tully, joka kertoo realisestisesti äitiydestä ja ennenkaikkea siitä, miten raskasta se on. Elokuvassa oli kohtaus jossa syötiin pakastepizzaa, ja vaikka pizza kuvattiin siinä epäonnistuneen äidin valinnaksi, en ole pariin päivään pystynyt miettimään muuta kun pizzaa ja kuinka paljon sitä haluan.

Kun vihdoin eilen saimme poikien kanssa pidettyä pizza-illan, pystyin ajatellemaan myös muutakin, kuten mitä ajatuksia elokuva minussa herätti. Ja jätti herättämättä. En nimittäin saa minkäänlaista tarttumapintaa siihen, miten vaikeaksi, kamalaksi ja uuvuttavaksi vanhemmuus yleensä aina kuvataan.

Erityislapset, sairaudet, kuten synnytyksen jälkeinen masennus toki erikseen – niistä minulla ei ole kokemusta. Mutta kahden lapsen ja pian kolmen raskauden verran kuitenkin on. Eikä se ole mielestäni ollut kamalaa, päinvastoin. Äityiys on antanut itselleni ainakin ihan hirvesti iloa, onnea ja avannut aivan uudenlaisen maailman. On klisee, että vasta vanhemmaksi tullessaan sitä ikäänkuin ymmärtää elämän tarkoituksen, mutta minä ainakin allekirjoitan tämän.

Tottakai sitä sitä välillä on rankkaa ja univelka kasaantuu, mutta tämä voi tapahtua ihan myös ilmankin lapsia. Olen minäkin joskus turhautuneena heittänyt keskellä yötä tuttelit pitkin keittiön seiniä, mutta niin olen myös lapsettomana heittänyt eyelinerin kylppärin nurkkkaan, kun rajausten tekeminen ei onnistunut.

Minua ärsyttää se, miksi äidit usein kuvataan maitoa valuviksi, elämään kyllästyneiksi, puuroa tukassa, oksennusta ja vauvan kakkaa paidalla olevksi aivottomiksi zombeiksi, joille ei jää arjessa aikaa edes omille ajatuksilleen. Tämän vastakohtana näkee myös välillä kiiltonahkaisissa korkkareissa liitäviä uraohjuksia, joidenka lapset hoitaa joku muu. Mutta missä ovat kaikki tavalliset ja onnelliset äidit?

Missä ovat äidit joilla on toki kaikilla omat kipuilunsa vanhemmuuden suhteen, mutta jotka kuitenkin päivästä toiseen pääosin iloitsevat siitä että ovat äitejä. Äidit, jotka lasten lisäksi myös muistavat itsekin olevan olemassa – käyvät suihkussa, vaihtavat vaatteet eivätkä ole naama kokoajan rytyllä? Ehkä sellasesta ei sitten saa tehtyä tarpeeksi kiinnostavaa elokuvaa.

Vai muistanko minä vain väärin? Rämminkö minäkin suossa vuosikaudet pienten lasten kanssa? Olin aivan loppu ja halusin perua kaiken? En usko. Muistan kyllä myös sen että univelka kävi ajoittain liian suureksi ja oma pinna ei aina ihan riittänyt uhmaisten lasten kokeillessa rajojaan, mutta pääosin muistan myös sen miten ihanaa meillä oli. Miten syötävän suloisia pienet lapset olivat hassuine juttuineen ja miten mahtavaa oli seurata vierestä uusien taitojen kehittymistä. Miten hienoa oli näyttää heille maailmaa ja sen ihmeellisiä asioita. Muistan myös että pidin huolta itsestäni, otin välillä omaa aikaa, ostin uutta huulipunaa ja näin kavereita.

Ymmärän toki sen, että vaikkapa tämän Tully elokuva voi antaa jonkilaista vertaistukea hyvin hyvin vaikeassa elämäntilanteessa kamppailevalle vanhemmalle. Mutta en pidä siitä yhteen muottiin laittamisesta ja pelottelusta, että tällaista se elämä tulee sitten lasten kanssa olemaan. Kun ei se tule. Ja siihen voi vaikuttaa jo itsekin aika paljon omalla asenteellaan. Kuten vaikka sillä, että pakastepizza ei ole merkki paskasta vanhemmuudesta, vaan siitä että kiireisen viikon päätteeksi voi lastensa kanssa uppotua sylikkäin sohvalle katselemaan luontodokumentteja. Rauhassa, onnellisena ja läsnä.