Niin kauan kun olemme nykyisessä asunnossamme asuneet, olen tiennyt että keväällä 2015 koittaa purkirempontti. Ja nyt se onkin yhtäkkiä melkein sen aika. Uutta asuntoa aloin jo etsiskelemään tuossa loppusyksystä, mutta kriteerieni kanssa on homma vaikuttanut lähinnä toivottomalta. Nimittäin tietty sijainti, tietynlainen asunto vanhassa talossa, puulattioineen, ikkunalautoineen ja tunnelmineen sekä oikeanlainen piha, neliöt, keittiö sekä hinta eivät vain tunnu kohtaavaan. Vaikka nostin hintakattoa niin ei silti. Ensinnäkin Kallion alueella, jonne tahdon, on suurin osa asunnoista yksiöitä ja kaksioita ja isompiin asuntoihin ihan älytön tunku. Viimevuosina kun perheet ovat myös entistä enemmän vallanneet aluetta. Itseäni Kallion alue kiinnostaa juurikin sen vuoksi että siellä asuu varsin samanhenkistä nuorta porukkaa, jolla useilla alkaa olla myös lapsia. Kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä, kokoajan tulee lisää kivoja ravintoloita ja kahviloita, on paljon puistoja, tapahtumia ja liikenneyhteydet joka suuntaan toimivat.

Homma alkoi kuitenkin vaikuttaa niin epätoivoiselta että päätiin hetkeksi tuossa ennen joulua lopettaa koko asunto-asian miettimisen. Mutta nyt oli taas sen aika.

Vuosi sitten hain pojille päiväkotipaikkaa myös Kallioon, mutta sainkin paikan kolme kilometriä ihan väärästä suunnasta. Paikka oli kuitenkin otettava enkä sitten hakenut edes siirtoa, sillä ajattelin odottaa tähän kevääseen, jolloin tietäisin paremmin että mihin muutamme. En ikinä olisi voinut edes kuvitella asuvani tuolla nykyisen päiväkodin alueella, mutta sitten tässä vuorokauden aikana tapahtui jotain jännää.

Päiväkodin vieressä on todella kivan näköinen vanha historiallinen tiilitalo jonka pihapiiri muutenkin on jotain aivan muuta kun muutoin  sen ympärillä oleva varsin ankea lähiöympäristö.  Eilen sitten poikia päiväkotiin viedessä päähän tuli hassu ajatus, millaistahan tuossa olisi asua? Illalla sitten rupesin netistä asuntoja katsomaan. Ja hetken mielenhäiriössä klikkasin aluelistaukseen myös tuon täysin poissuljetun alueen. Ja kuinkas kävikään. Juuri siitä talosta löytyi vapaa asunto ja tänään aamupäivällä olin jo avain kourassa menossa sitä katsomaan!

Pihalle saapuessa yritin vain vakuutella itselleni että ei ei ei ei ei tänne, samalla kun ihastelin täydellisen idyllistä lapsiystävällistä pihaa, täydellistä pyörärivistöä, täydellistä grillikatosta ja täydellistä näkymää ja vaan sitä tunnelmaa jota olinkin hakenut. Sitten söpö mäyräkoira tuli tervehtimään minua. Vanhan pienkerrostalon rappukin oli ihan täydellinen. Jokaisessa kerroksessa on kaksi asuntoa, lasten pyöriä, pulkkia, potkulautoja ja muita tavaraa mahtui hyvin kodikkaille käytävälle. Sitten saavuin ylimpään, kolmanteen kerrokseen. Siinä ne olivat, ihanat vaaleansiniset kaksoisovet. Kokoajan yritin vakuutella itselleni että ei. Asunnossa kaikki oli vähän rempallaan, koko lattia revitty irti ja toisesta huoneesta koko seinä. Mutta kyllä minä sen heti tiesin, tämä on niin meidän koti.

En kuitenkaan voi edelleen olla miettimättä että kumpi asia on tärkeämpi, se että asunto vastaa kaikkia toiveita ja on lähes täydellinen vai se että asunto ei ole paras mahdollinen mutta sijaitsee rakkalla ja mieluisalla alueella? Vai voiko oikeasti nämä molemmat saada? Putkiremonttikin lähestyy uhkaavasti jo parin kuukauden päässä, joten päätöksiä pitäisi alkaa tekemään. Sillä vaikka kotona tuleekin aikaa vietettyä olen myös aika kova menemään ja kaipaan ympärilleni ihmisiä ja hälinää. Tämän ihanan asunnon lähellä ei ole vaikkapa edes yhtäkään kahvilaa, kauppakin vähän kauempana. Sen sijaan pihassa asuu useampi jo tuttu päiväkotikaveri, vieressä hienot ulkoilumahdollisuudet eikä tulevaan kouluunkaan ole pitkä matka. Muutoin pidän aluetta ankeena ja vähän erillään kaikesta muusta. Tosin nykyiseen kotiimme siitä ei ole kun parin ratikkapysäkin pituinen matka. Mutta kantakaupungissa se voi olla jo iso juttu.

Kumpi asia teille meritsee enemmän, koti vai asuinalue? Entä oletteko joutuneet tekemään kompromissin näiden välillä vai oletteko löytäneet täydellisen paikan ja kodin asua? Minkälaisa asioita te asuinalueellanne arvostatte, ihmisvilinää vai rauhaa?  (eli MITÄ MÄ TEEN!?)

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Meidän reissu lähestyy, alle kaksi viikkoa niin ollaan jo lämpimässä. Thaimaahan matkustaessa pitää passin olla voimassa vielä 6kk matkan jälkeen, joten Kaapolle olikin jo aika hommata uusi. Ekaa kertaa kun reissattiin vähän pidemmälle hänen ollessaan muutaman kuukauden ikäinen, joten passi menee heti vuodenvaihteen jälkeen jo vanhaksi.

Olin kuullut että poliisiasemalla olisi pitkät jonot ja että aika kannattaa ehdottomasti varata etukäteen. Mutta vaikka mielestäni olin ihan hyvissä ajoin liikenteessä, löytyi tälle vuodelle lähin vapaa aika Järvenpään poliisilaitokselta. Ensinnäkään ei oikein napannut matkustaa sinne saakka, saatikaan että Helsingissä syntyneen lapseni passissa lukisi Järvenpää. Ihan hölmö juttu tiedän, mutta valitsin mielummin sitten asemalla jonottamisen.

Nakkasimmekin tänä aamuna Elviksen päiväkotiin ja kävimme valokuvausliikkeen kautta ottamassa passikuvat aivan poliisiaseman vieressä. Kuvaustilanne sujui kivasti ja kuvat saimme mukaan heti. Kaikki oli valmista muutamassa minuutissa. Kiva yllätys oli myös, että kuvat lähetettiin sähköisesti poliisiin omaan järjestelmään, eikä yhtään paperista kuvaa siis tarvinnut luovuttaa. Printtauksen laatu oli kuitenkin minusta aika huono, kuva on vähän epätarkka ja läiskikäs. Myös 20 euron hinta oli mielestäni aika suolainen, mutta tässä asiassa olikin tarkoitus vaan mennä sen mukaan mikä oli helpoin. Myöhemmin tajusin että olisimme voineet käydä hakemassa ensin vuoronumeron, ja sitten vasta käyneet ottamassa kuvat. Jono nimittäin oli vielä pidempi kun olin kuvitellutkaan.

1,5 tuntia aseman avautumisen jälkeen 11 ihmistä oli päässyt hakemuksensa jättämään, meidän vuorolapussa komeili numero 82. Siinä pikaisella laskutoimituksella kauhistelin että edessä voisi olla seitsemän tunnin jonotus. Huh. Onnekseni aulasta löytyi kahviautomaatti ja Kaapolle olin pakannut iPadin mukaan. Kävi myös tuuri, että joku päätti luovuttaa ja jätti lappunsa meille, nyt siinä oli enää numero 64.

Onneksi vauhti kuitenkin vähän nopeutui päivän edetessä ja lopulta jouduimme jonottamaan vain muutaman tunnin. Se meni ihan kivasti leffaa katsellessa. Onneksi. Seurasin siinä samalla nimittäin muutamaa hermostuneen vauvan ja taaperon kanssa jonottanutta naista, eikä käynyt kyllä kateeksi yhtään. Kaaposta oli myös ylipäätään tosi hienoa olla poliisiasemalla, vaikka lopulta emme nähneetkään kun yhden virkapukuun pukeutuneen pahvisen poliisin 😀 Poliisikorttejakaan emme muistaneet kysyä.

Passikuvasta tuli tosi totinen, mutta niinhän se kai kuuluu ollakkin. On hullua kuvitella että tämä on jo esikoiseni toinen passi ja seuraava sitten kun hän on jo kymmenen! Jos aika jatkaa kulkuaan samalla tapaa, ei siihen mene kauaa. Tänään alkoi myös jo vähän matkakuume vaivaamaan, kun saatiin tämä viimeinenkin asia hoidettua, kylmyys pureutui luihin ja postista tuli uusia uikkareita. Niin ihana lähteä!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Viikonloppuna tuli räpsittyä kuva sieltä, kuva täältä. Tuli mieleen, että ennen se bloggaaminen oli vain tällaista. Kuvailin arkisia kuvia ja jaoin ne blogiin. Nykyään sitä tulee ihan liian harvoin tartuttua kameraan ihan muuten vaan. Nykyään kuvaustilanteet tulee mietittyä etukäteen tai kuvattua jotain tiettyä, vaikkapa tavaraa. Tuntui tosi hyvältä pikästä aikaa tallentaa kameralle vaan meidän arkisia tunnelmia.

Vaikka eihän nyt mikään arki ollut, vaan viikonloppu. Mutta pitkästä aikaa meillä ei ollut mitään menoja, ihan tarkoituksella pysyttiin ihan kotikulmilla, vaikka keskustassa tapahtuikin vaikka mitä. Pari päivää oli sellaista mitä meidän arki oikeasti oli vielä vuosi sitten, kun olin vielä hoitovapaalla eikä aamulla tarvinnutkaan sännätä päiväkotiin ja duunijuttujen pariin. Ulkoiltiin, käytiin syömässä eväät talvipuutarhassa, tehtiin ruokaa, lueskeltiin, köllöteltiin, käytiin uimahallissa.. Ihanan virkistävää ja erilaista. Tästä on hyvä aloittaa taas se oikea arki.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Olemme takaisin kotona ja Helsingissä! Postauksia on jonossa vaikka kuinka, mutta nyt kuitenkin vain pikainen moikkaus ja auringosta, Kumpulan kyläjuhlasta sekä siivouspäivästä ulos nauttimaan. Ensi viikolla sitten tulossa PALJON asiaa.

Muutama viikko sitten vinkkasin että kävimme piipahtamassa erään videon kuvauksissa. Meitä pyydettiin Kaapon kanssa RAWR Magazinen Helsinkiä ylistävälle videolle, oli hauska olla mukana!

Mikä tai mitkä muuten ovat suosikkipaikkojanne Helsingissä?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.