Tänään oli päivä joka kuulosta tosi kivalta. Ja kyllähän se sitä olikin. Käytiin lasten kanssa brunssilla, museossa, silakkamarkkinoilla, katsomassa Allasta, kahvilassa ja shoppailemassa. Kotimatkalla haettiin lauantaikarkit ja päätettiin illan leffa. Mutta…

Tämä viikko on ollut todella vaikea. Pitkään kestänyt strong-independent-singlelady-fiilis katosi yhtäkkiä ja tilalle tuli epävarmuus, yksinäisyys ja alakulo. Jokainen haaste on tuntunut maailman suurimmalta vastoinkäymiseltä. Tuntuu että jokaikinen kaveri pariutuu ja muhii kotona parisuhteessa. Tuntuu että minä olen sinkkusekoiluineni vain hauskaa viihdettä muille. Saan seuraajilta viestejä, ”Täällä me joka ilta katotaan sun snäppejä ja nauretaan sun elämälle” tai vaihtoehtoisesti kaverin poikaystävä kuittailee huvittuneena, juuri sillä pahimmalla epätoivon hetkelläni, viimeisimmästä epäonnistuneesta deitistä. Kiitos hei, kiitos. Kiva että voin tarjota ainakin teille jotain hauskuutta elämään.

Saan olla onnekas, että seuranani on ainakin kaksi elämäni upeinta ja rakkainta ihmistä. Lapset. Etten ole ihan yksin. Ihana että voidaan tehdä yhdessä juttuja. Mutta…

Tuntuuhan se vähän säälittävältä hengailla joka viikonloppu vain lastensa kanssa. Muut käyvät puolisoidensa kanssa taidenäyttelyiden avajaisissa. Me lasten kaupungissa leikkimässä nukketeatteria. Se on kivaa, se on ihanaa.

Ja tottakai onni on myös ystävät. Joiden onnesta en voisi olla onnellisempi. En sentään ole (vielä) muuttunut katkeraksi tai muiden onnesta kateelliseksi. Mutta…

Mitäs jos tämä jatkuu aina vain näin? Joka toinen viikonloppu nään kavereitani, jotka pikkuhiljaa toinen toisensa jälkeen lähtevät illalla kotiin poikaystäviensä luo. Joka toinen viikonloppu tilataan lasten kanssa pizzat ja katsotaan piirrettyjä. Mitä sitten kun lapset ovat niin isoja etteivät halua enää hengata kanssani? Mitä sitten kun kaverit eivät jaksa täysin erilaista elämää viettävää sinkkuystäväänsä tai elävät vauvakuplassa? Nyt he jo suunnittelevat illallisia, jotka ovat vain pariskunnille. Se ajatus on helvetin pelottava. Siis jäänkö mä sitten ihan oikeasti ihan yksin?

En ymmärrä miten muut ihmiset tekevät sen. Löytävät kumppanin. Joo joo, se tulee kohdalle kun sitä vähiten odottaa jne. No en ole odottanut eikä silti ole näkynyt. Tai, eihän se tule sua kotoota hakemaan. No eipä ole tullut miljoonassa muussakaan paikassa vastaan.

Sitä alkaa pakostikin miettimään, että mitä vikaa mussa oikeasti on? Olenko mä oikeasti sitten niin ärsyttävä tai tyhmä tai pelottava tai ruma tai haiseva vai MIKÄ TÄSSÄ ON TÄÄ ONGELMA?! Siinä vaiheessa se on erityisen huono, kun tämä ajatus alkaa hallitsemaan elämää ja heijastua vaikkapa työhönkin.

Tällä viikolla olen nimittäin kyseenalaistanut myös koko blogin, tulevaisuuteni ja oikeastaan koko elämäni. Kun fiilis ei ole hyvä, tuntuu myös että koko korttipakka ympärillä alkaa hajoamaan. Tuntuu että kaikki mitä teen on jotenkin keskinkertaista, huonoa tai väärin. Tuntuu että minut on sysätty ulkopuolelle normaalista yhteiskunnasta. Ja miksi? Siis jonkun olemattoman miehen ja parisuhteen takia!?! Ihan paskaa.

Ja paskaahan tässä on vain ja ainoastaan se ajatus päässäni. Se tonnin painoinen kivi rinnassani. Muutenhan kaikki on aivan samoin, kun vaikka vielä kaksi viikkoa sitten, jolloin olin totaalisen tyytyväinen elämääni, onnellinen ja ylpeä saavutuksistani.

Tähän loppuun pitäisi varmaan kirjoittaa sellainen toivoa antava, kyllä tää tästä-tsemppikirjoitus. Mutta, ei tunnu nyt siltä. Kyllä mä tiedän että kyllä tää tästä ja asiat järjestyy ja blaa blaa. Mutta just nyt olo on aika paska, surullinen, voimaton. Sellainen ettei nyt jaksa ainakaan alkaa tässä mitään tsemppaajaa esittämään. Tein sitä alkuviikon, se vei viimeisetkin voimat. Antakaa mun rypeä nyt tässä vähän aikaa ja jos musta ei ala pariin päivään kuulumaan niin sitten saa tulla ravistelemaan rinnuksista että kamoon, ryhdistäydy jo. Tehdäänkö niin?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

En voi uskoa, että sen lisäksi, että tämä viikko on lopuillaan myös syyskuu päättyy. Ihan totta, mitä hittoa, juurihan se alkoi. Syyskuu on mennyt niin vauhdilla ohi, että ihan tosissani alan epäillä että olenko nukkunut sen ohi tai menettänyt muistini. Kuukausi on ollut ihan hullu ja onhan sitä tultu juostua pienessä ja välillä vähän isommassa stressissä tukka putkella.

Tässä kuussa on ollut niin paljon kaikenlaista menoa ja reissua, että normaali viikko-viikko vuoroasumissyteemikään ei ole ollut meillä poikien isän kanssa käytössä. Molemmat ollaan joustettu toistemme menojen mukaan, ja onneksi ollaan voitu tehdä niin. Ihan uudenlainen arki on vaatinut totuttelua, eikä niitä omia juttuja ole aina ollut yhtä helppo sovittaa siihen. Hektisten viikkojen vastapainoksi, minulla on tainnut olla melkeen jokainen viikonloppu syyskuussa ihan vain itselleni. Viime viikonloppuna pojat ottivat ja lähtivät porukassa synttärimatkalle Tanskaan Legolandiaan. Vähän kateellisena ja haikeana katselin täällä koko viikonlopun kuvaterveisiä.

Tänään sitten otettiin niin iistisi kun mahdollista. Koulutehtävien deadlinet vähän tosin jyskyttävät mielessä, mutta niin ne ovat tehneet koko kuukauden. Onneksi fiilis opiskeluista on edelleen tosi hyvä, ellei jopa vähän parempi. Illalla en kuitenkaan halunnut niitä ajatella. Perjantaimme sujuikin parhaalla mahdollisella tavalla, pakastepizzan ja netflixin parissa. Tuntui että me kaikki olimme pienen aivojen nollauksen tarpeessa ja tämä on ehdottomasti yksi parhaista tavoista.

Huomenna taas mennään, kun luvassa on synttärilahjan ostoa, poikien kaverisynttärit, syyshousujen metsästystä, ystävän kihlajaiset ja tuparit. #ruuhkavuodet Kuulostaako tutulta?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Parasta oli kun pojat heräsivät aikaisin, mutta antoivat minun jatkaa uniani makoisasti. Huonointa oli, että nukuin liian pitkään. Parasta oli syödä pitkästä aikaa maapähkinävoita aamupalaksi. Huonointa oli, että kahvi oli loppu. Parasta oli Bassolta tuleva ReTurku ohjelma. Huonointa oli, että se kesti vain tunnin. Parasta oli kuitenkin makoilla aamupalan jälkeen sängyllä sitä kuunnellen. Huonointa oli, että nukahdin tunniksi. Huonoa oli myös se, että reissun takia oli jäänyt kauheasti työ -ja koulujuttuja rästiin. Parasta oli kuitenkin, kun pojat menivät pihalle leikkimään ja minä sain tehdä niistä edes osan ikkunalaudalla sivusilmällä leikkejä vahtien. Parasta oli myös, kun en jaksanut / ehtinyt kauppaan ja tajusin että voisin tehdä helpon pestopastan. Huonointa oli kun huomasin peston olevan aivan homeessa. Parasta taas oli, että pelkkä spaghetti voilla ja ketsupilla maistui lapsille paremmin kun mikään pestopasta ikinä aiemmin. Huonointa oli kun tajusin miten paljon tekemättömiä töitä minulle olikaan kertynyt. Parasta oli tehdä niitä omassa sängyssä peiton alla. Parasta oli myös, että pojatkin olivat aika puhki, eivätkä kaivanneet sen kummempaa aktiviteettia tänään. Parasta oli myöskin päästä vihdoin illalla ekaa kertaa ulos. Huonointa oli kuitenkin päätös hakea Hesestä iltapalaa. Parasta on, että päätin sulkea koneen tunnin päästä ja mennä nukkumaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Elämä on liian lyhyt siihen, ettei joka päivää eläisi täysillä. Ihan liian lyhyt, että ei pysähtyisi extempore pyörereissulla vaikkapa juoksemaan skeittirampille. Liian lyhyt ettei pistäisi itseään likoon ja hyppäisi välillä tuntemattomaan tai lähtisi mukaan jännittäviin juttuihin.

Alkuvuodesta osallistuin Rajala Ambassador kisaan, jossa etsitään uutta valokuvauksen lähettilästä. Kisa on tähän mennessä vienyt minut mm Tavastian bäkkärille Roope Salmisen kanssa, Amsterdamin seksimuseoon, yöksi suolle karhujen keskelle ja tällä viikolla Turun saaristoon wakesurfaamaan. Luvassa on vielä ainakin yksi tai kaksi osakilpailua. Saas nähdä mitä meille seuraavaksi keksitään!

Jokaisen kilpailun ajaksi olemme saaneet myös eri kamerat käyttöön. Uuteen kameraan opettelu on ollut samalla mielenkiintoista mutta myös turhauttavaa. Onneksi joka kerta kun uusi kamera on alkanut ärsyttämään, olen kuitenkin oivaltanut miten hieno tilaisuus tämä onkaan.

Tällä kertaa saimme käyttöömme Sonyn A6300 kamerat. Osaan aina todella huonosti kertoa teknisitä ominaisuuksista. Minulle kun tärkeintä on kuvaamisesta tuleva fiilis ja tietysti se, että saako kameralla hyviä kuvia vai ei. Välillä näitä kameroita testaillessa kivojen kuvien saaminen on ollut työn ja tuskan takana, eikä se ole itselleni yhtään sitä mitä valokuvauksella haen. Tämän Sonyn kanssa alku on ollut esimerkiksi viime kertaa pehmeämpi, enkä ainakaan vielä ole ihan täysin tuskastunut tähän. Ajattelinkin nyt vain jatkaa kuvailuja, tällä kertaa kun kamera onkin taas sen kokoinen, että sitä jaksaa raahata menoissakin mukana. Alkufiilis uudesta kalustosta on siis ihan hyvä + !

Elämä, ja etenkin kesä, on myös liian lyhyt siihen, ettei nyt lähdettäisi pihalle vesi-ilmapallojen kanssa. Muistakaa hullutella ja elää täysillä!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Viikko sitten sain uutisen, jonka alan tajuamaan oikeastaan vasta nyt. Silti edelleen koko ajatus tuntuu jotenkin oudolta. Minä pääsin kouluun. Minusta tulee opiskelija. Ja ennenkaikkea, minusta tulee journalisti. Tai jotain sellaista.

Jatko-opiskelut ovat lykkääntyneet oikeastaan parista syystä. Ensinnäkin, blogin kanssa on ollut niin hyvä meininki ja töitä sen puolesta riittänyt enemmän kun tarpeeksi. Mielessä on ollut myös pari isoa projektia, jotka olisivat tarvinneet paaaljon aikaa ja töitä toteutuakseen. Ja viimeiseksi, ehkä se suurin syy, en ole ollut ihan varma, että mihin sitä sitten loppujen lopuksi tahtoisin edes opiskelemaan. Onko muka kolmekymppisenä jo pakko tietää, että miksi isona tahtoo?

No, oikeastaan en tiedä sitä vieläkään, mutta suunnilleen kuitenkin. Journalismin opiskelua aloin itseasiassa miettimään vasta viime talvena. Sitä ennen olin muutaman vuoden pyöritellyt mielessä muunmuassa visuaalista markkinointia ja kulttuurintuotantoa. Luulen, että se, etten ollut kuitenkaan ihan varma näistä, vaikutti alitajuisesti minuun siten, että muunmuassa unohdin vuosi sitten hakea näihin kouluihin ajoissa. Silloin se toki vähän harmitti, mutta nyt ymmärrän että se oli onni. Näin sen kuuluikin mennä.

Nuorena haave-ammattini olivat näyttelijä, uutisankkuri ja lento-emäntä. Kun ylä-asteella tajusin, että uutistenlukijat olivat toimittajia, ei se enää kiinnostanutkaan. Mielikuvani toimittajasta kun silloin oli silmälasipäinen, muistilehtiö kädessä ja pitkä kamelinruskea trenssitakki päällä paikasta toiseen juokseva mies. Näyttelijän urakin jäi vain harrastetasolle. Päätin siis tähdätä matkailu-alalle ja valmistuinkin merkonomi-matkaliluvirkailijaksi. Lento-emännän hommat kuitenkin jäivät, kun sain vikana opiskeluvuotena vakkaripaikan hotellin respasta ja pääsin sitä kautta myös opiskelemaan töiden ohella hotelli-alan esimiehen tutkintoa. Kerran kuukausipalkalle päästyäni ei takaisin opintotuille siirtyminen enää houkutellut.

Kolme vuotta hotellielämää riitti. Parikymppisenä minulla oli burnout ja vatsahaava. Tykkäsin siitä että minulla oli vastuuta ja tiesin olevani hyvä työntekijä. En kuitenkaan tykännyt siitä bisnesmaailmasta, missä ahkeraa työntekijää ei arvostettu vaan jossa johtoporras ahnenhti vain lisää ja lisää euron kuvat silmissä. Välittämättä työntekijöiden hyvinvoinnista. Siinä työssä ei myöskään ollut mitään mahdollisuuksia olla luova tai toteuttaa itseään millään tavalla. Päätin vaihtaa suuntaa. Kuvaamataidonopettaja voisi olla kiva ammatti, ajattelin.

Niinpä hyppäsin tuntemattomaan, otin loparit ja siirryin opiskelemaan Taikin avoimeen kuvataidekasvatusta. Samaan aikaan tein sijaisuuksia koulunkäyntiavustajana sekä opettajana. Minua pyydettiin vakituisesti erääseen kouluun, jossa tein vuoden verran töitä kehitysvammaisten lasten kanssa. Se oli hyvin antoisaa ja opettavaista. Samalla se opetti minulle myös sen, ettei se maailma ollut minua varten.

Samoihin aikoihin aloin odottamaan esikoistani. Halusin siirtyä raskauden takia kevyempiin tehtäviin ja päädyin erääseen ammattikorkeaan opintoneuvojan ja sihteerin hommiin ennen äitiyslomani alkua. Kaapon ollessa reilun vuoden ikäinen aloin kirjoittamaan tätä blogia. Ja tässä sitä sitten ollaan.

Viime vuonna kävin taas muutamalla avoimen yliopiston kurssilla, jotka olivat osana visuaalisen markkinoinnin tutkintoa. Niistä yleispätevistä markkinoinnin kursseista ei kuitenkaan jäänyt mitään uutta käteen ja oikeastaan turhauduin vain lisää. Parasta mitä saatoin tehdä, oli antaa itselleni aikaa. Ja onneksi tajusin tehdä niin. Tai ainakin luulen niin. Toivottavasti en tule tosiin aatoksiin opiskelujen alkaessa.

Bloggaamisen myötä olen tutustunut yhä lähemmin toimittajan ammattiin, tutustunut journalisteihin ja luonut suhteita mediataloihin. Toimittajan työ, ja ennenkaikkea sen monipuolisuus, on auennut yhä enemmän ja alkanut siten myös kiinnostamaan kunnolla.

Vielä en tiedä tuleeko minusta perinteinen tomittaja tai missä mediassa ja miten haluan tehdä töitä. Mutta uskon, että nelivuotisen koulun aikana sekin hahmottuu. Ja hienointa olisi päästä kokeilemaan eri juttuja mahdollisimman monipuolisesti. Tällä hetkellä nimittäin kiinnostaa kaikki printtimediasta telkkariin ja radioon, uutisten toimittaminen aina politiikasta lifestyleen, kuvajournalismi, tutkiva journalismi, you name it!

Nyt kun alan pikkuhiljaa tajuamaan mihin olen ryhtymässä, on innostuksen lisäksi mielessä myös vakavempia mietteitä. Kuten, miten käy blogin, entäs jos sen tekemiseen ei riitä enää aika? Ja miten siinä tilanteessa sitten toimeentulo? Opiskelijaelämä kahden pienen lapsen kanssa yksin ei kuulosta kovin hohdokkaalta. Niin ja sitten ne todella vakavat aiheet. Kuten, että miten ihmeessä osaan olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Siis kahdeksalta aamulla pulpetin ääressä!? Viimeksi kun minulla on ollut säännölliset työajat vuonna 2008. Niin tärkein, eli pääsiköhän se yksi pääsykoikeissa ollut söpö poika myös opiskelemaan ja onkohan se sinkku.

Kävi miten kävi, tylsäksi tätä elämää ei voi ainakaan sanoa. Aina tulee jotain. Eikä ikinä voi tietää mitä. Välillä ihanaa ja välillä kamalaa. Parasta vaan ottaa kaikki vastaan ja katsoa että minne sitä päätyy.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.