Niin kauan kun olemme nykyisessä asunnossamme asuneet, olen tiennyt että keväällä 2015 koittaa purkirempontti. Ja nyt se onkin yhtäkkiä melkein sen aika. Uutta asuntoa aloin jo etsiskelemään tuossa loppusyksystä, mutta kriteerieni kanssa on homma vaikuttanut lähinnä toivottomalta. Nimittäin tietty sijainti, tietynlainen asunto vanhassa talossa, puulattioineen, ikkunalautoineen ja tunnelmineen sekä oikeanlainen piha, neliöt, keittiö sekä hinta eivät vain tunnu kohtaavaan. Vaikka nostin hintakattoa niin ei silti. Ensinnäkin Kallion alueella, jonne tahdon, on suurin osa asunnoista yksiöitä ja kaksioita ja isompiin asuntoihin ihan älytön tunku. Viimevuosina kun perheet ovat myös entistä enemmän vallanneet aluetta. Itseäni Kallion alue kiinnostaa juurikin sen vuoksi että siellä asuu varsin samanhenkistä nuorta porukkaa, jolla useilla alkaa olla myös lapsia. Kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä, kokoajan tulee lisää kivoja ravintoloita ja kahviloita, on paljon puistoja, tapahtumia ja liikenneyhteydet joka suuntaan toimivat.

Homma alkoi kuitenkin vaikuttaa niin epätoivoiselta että päätiin hetkeksi tuossa ennen joulua lopettaa koko asunto-asian miettimisen. Mutta nyt oli taas sen aika.

Vuosi sitten hain pojille päiväkotipaikkaa myös Kallioon, mutta sainkin paikan kolme kilometriä ihan väärästä suunnasta. Paikka oli kuitenkin otettava enkä sitten hakenut edes siirtoa, sillä ajattelin odottaa tähän kevääseen, jolloin tietäisin paremmin että mihin muutamme. En ikinä olisi voinut edes kuvitella asuvani tuolla nykyisen päiväkodin alueella, mutta sitten tässä vuorokauden aikana tapahtui jotain jännää.

Päiväkodin vieressä on todella kivan näköinen vanha historiallinen tiilitalo jonka pihapiiri muutenkin on jotain aivan muuta kun muutoin  sen ympärillä oleva varsin ankea lähiöympäristö.  Eilen sitten poikia päiväkotiin viedessä päähän tuli hassu ajatus, millaistahan tuossa olisi asua? Illalla sitten rupesin netistä asuntoja katsomaan. Ja hetken mielenhäiriössä klikkasin aluelistaukseen myös tuon täysin poissuljetun alueen. Ja kuinkas kävikään. Juuri siitä talosta löytyi vapaa asunto ja tänään aamupäivällä olin jo avain kourassa menossa sitä katsomaan!

Pihalle saapuessa yritin vain vakuutella itselleni että ei ei ei ei ei tänne, samalla kun ihastelin täydellisen idyllistä lapsiystävällistä pihaa, täydellistä pyörärivistöä, täydellistä grillikatosta ja täydellistä näkymää ja vaan sitä tunnelmaa jota olinkin hakenut. Sitten söpö mäyräkoira tuli tervehtimään minua. Vanhan pienkerrostalon rappukin oli ihan täydellinen. Jokaisessa kerroksessa on kaksi asuntoa, lasten pyöriä, pulkkia, potkulautoja ja muita tavaraa mahtui hyvin kodikkaille käytävälle. Sitten saavuin ylimpään, kolmanteen kerrokseen. Siinä ne olivat, ihanat vaaleansiniset kaksoisovet. Kokoajan yritin vakuutella itselleni että ei. Asunnossa kaikki oli vähän rempallaan, koko lattia revitty irti ja toisesta huoneesta koko seinä. Mutta kyllä minä sen heti tiesin, tämä on niin meidän koti.

En kuitenkaan voi edelleen olla miettimättä että kumpi asia on tärkeämpi, se että asunto vastaa kaikkia toiveita ja on lähes täydellinen vai se että asunto ei ole paras mahdollinen mutta sijaitsee rakkalla ja mieluisalla alueella? Vai voiko oikeasti nämä molemmat saada? Putkiremonttikin lähestyy uhkaavasti jo parin kuukauden päässä, joten päätöksiä pitäisi alkaa tekemään. Sillä vaikka kotona tuleekin aikaa vietettyä olen myös aika kova menemään ja kaipaan ympärilleni ihmisiä ja hälinää. Tämän ihanan asunnon lähellä ei ole vaikkapa edes yhtäkään kahvilaa, kauppakin vähän kauempana. Sen sijaan pihassa asuu useampi jo tuttu päiväkotikaveri, vieressä hienot ulkoilumahdollisuudet eikä tulevaan kouluunkaan ole pitkä matka. Muutoin pidän aluetta ankeena ja vähän erillään kaikesta muusta. Tosin nykyiseen kotiimme siitä ei ole kun parin ratikkapysäkin pituinen matka. Mutta kantakaupungissa se voi olla jo iso juttu.

Kumpi asia teille meritsee enemmän, koti vai asuinalue? Entä oletteko joutuneet tekemään kompromissin näiden välillä vai oletteko löytäneet täydellisen paikan ja kodin asua? Minkälaisa asioita te asuinalueellanne arvostatte, ihmisvilinää vai rauhaa?  (eli MITÄ MÄ TEEN!?)

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Piti jo eilen kirjoittaa tästä, mutta kävi sellainen hassu juttu että päädyin kauppareissulla Pleikkarin pop up loungeen laulamaan sigstaria ja tulinkin kotiin vasta pari tuntia sitten. Hupsista. No mutta, ei siitä sen enempää vaan takaisin eileiseen, eli siivouspäivään!

Kuten varmaan aika monella muullakin, meillä perjantait ovat siivouspäiviä. Ainakin yleensä. On kiva viettää viikonloppua rauhassa, ilman arkisia aherruksia, kuten siivoamista. Tai sitten jos pojat ei ole kotona, niin näiltä viikonloppuriennoilta on vaan niin ihana palata siistiin kotiin.

Pojat eivät ihan hirveästi osallistu vielä kotitöihin, ja olenkin vähän sellainen että teen mielummin itse. Paitsi onneksi he alkavat pikkuhiljaa oppimaan sen, että lelut kerätään leikin päätteeksi. Kiitos tästä kuuluu varmaankin päiväkodille. Ja yllättävän nopeasti huone siivoutuukin nykyään. Meillä olikin oikein leppoisa perjantai aamupäivä, kun sain siivottua muun asunnon sillä aikaa kun pojat järjestelivät lelujaan ja puuhailivat huoneessaan.

Siivousmusana soi Reino Nordinin uusi levy, joka on ihana.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Terkkuja yhdestä lempparikaupungistani! Tiistai-aamuna soi herätyskello ennen puoli viittä ja silmät ristissä matkustin lentokentälle, josta matkasimme Unicefin suomen edustajien sekä Karoliinan ja Katjan kanssa Kööpenhaminaan. Aloitin hetki sitten yhteistyön, tai oikeastaan hyväntekeväisyystyön, Unicefin kanssa. Kerron siitä sekä vierailustamme heidän tehtaallaan pian lisää. Intensiivisen hyvääntekeväisyys-aamupäivän jälkeen meillä kuitenkin oli vielä reilusti aikaa pyöriä kaupungilla, ennen kun lensimme illalla takaisin kotiin.

Köpis vei sydämeni muutama kuukausi sitten, kun vietimme siellä hauskat pari päivää myöskin bloggaajaporukalla. Kööpenhamina on ihana sekoitus skandinaviaa ja keski-eurooppaa. Minuun vetoaa siellä urbaani fiilis, historialliset vanhat rakennukset, ystävälliset, kauniit ja tyylikkäät ihmiset ja kuitenkin se että kulttuuri on suht samaa mihin itse olen tottunut. Ehkä siksi juuri kiehtoo ajatus asumisesta vaikkapa Köpiksessä. Koska isäni ja muuta sukuani asuu etelä-espanjassa, olen monesti myös miettynyt asumista siellä. Ilmaston puolestahan se olisikin täydellistä, mutta jotenkin en vain näe itseäni siellä pysyvästi. Kaipaan skandinaavisuutta ympärilleni. Laatikkopyöriä, villaleggareita ja graavilohta. Merituulta, minimalisesesti sisustettuja kauppoja ja omituista kieltä. Perinteitä ja pullan tuoksua.

Jännää on se, että kun haaveilee asumista, vaikkapa sitten Köpiksessä tai Tukholmassa, kuvittelen aina asuvani jossain ihan keskustassa ihanassa vanhassa kerrostalossa. Ikkunasta katselisisin kävelukadun tunnelmaa, ajelisin sillä laatikkopyörälläni lapset kyydissä, hakisin torilta kukkia ja parrakas poikaystäväni toisi kotiin tullessaan alakerran leipomosta tuoreita leivonnaisia. Sitten herään, haloo, asun Helsingissä ja voin tehdä tuota kaikkea vaikka heti! Samalla reissut tuollaisiin ihaniin kaupunkeihin avaavat silmät myös omalle kotikaupungilleni. Vähänkö tämäkin on magea paikka! Pitää muistaa fiilisellä Helsinkiäkin aina välillä. Mutta haaveilla saa aina, sehän on vain hyväksi. Ja jos en muuttamisesta toiseen maahan, niin haaveilen ainakin että suomeen tulisi vihdoin & Other Storiesin kauppa. Kaunein ikinä!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.