”Pikainen aamupala / kuvien muokkaus / postauksen kirjoittaminen / sähköposteihin vastaaminen / Kelalle lääkekorvauksien lähettäminen, sillä aikaa kun vauva nukkuu päikkäreitä”

Työn yhdistäminen perheeseen ja vauva-arkeen ei ole ollut helppoa. Oikeastaan se on ollut todella kuluttavaa ja stressaavaa. Yritin pitkään tehdä hommia aina vähän joka mahdollisessa raossa – viisi minuuttia siellä, puoli tuntia täällä tai illalla kun muut ovat menneet nukkumaan.

Koin jatkuvasti keskeytyksiä (ja huonoa omaatuntoa), jouduin aloittamaan useasti homman alusta, keskittyminen oli vaikeaa ja niin työ kun kotihommatkin jäivät usein kesken, kun minulla oli samanaikaisesti niin sanotusti monta rautaa tulessa. Olin stressaantunut hermoraunio – ja oikeastaan olen sitä vieläkin.

Mutta, valoa näkyy jo tunnelin päässä! Viime viikkoina olemme puhuneet Oskun kanssa paljon ajankäytöstä ja sen suunnittelusta. Olemme välillä pystyneet sopimaan etukäteen päiviä ja aikoja, jotka ovat pyhitetty minun työntekoani varten. Olin jo unohtanut miten tehokas sitä voikaan olla, kun voi rauhassa keskittyä vain siihen yhteen asiaan.

Tällä viikolla Osku ilmoitti virallisesti töihinsä, että jää hoitovapaalle kesälomansa jälkeen! Mikä tarkoittaa siis sitä, että minä ”palaan” töihin. Ei siis enää kauhealla kiireellä kirjoittettuja postauksia sillä aikaa kun vauva nukkuu, vaan pääsen kunnolla jälleen paneutumaan blogiin ja aiheisiin joista haluan kirjoittaa, mutten valitettavan usein ole ehtinyt.

Päivitystahti siis palaa syksyllä entiselleen ja ehkä minut jopa saa taas pitkästä aikaa kiinni myös sähköpostilla. Itse odotan kovasti myös sitä, että pääsen panostamaan syvällisempien postauksen lisäksi parempaan vuorovaikutukseen teidän lukioiden kanssa.

Meille oli alusta saakka selvää, että jaamme vauvan kanssa kotona vietyn ajan molempien vanhempien kesken. Taisimme vasta haaveilla raskaudesta, kun Osku jo ilmoitti, että haluaa ainakin jossain kohtaa olla lapsen kanssa kotona. Tämä järjestely sopii itselleni paremmin kun hyvin, sillä se myös tarkoittaa meille kaikille enemmän aikaa yhdessä. Enkä missään nimessä olisi laittanutkaan Myytä päiväkotiin vielä pariin vuoteen. Toki talousasiat vähän jännittävät, mutta pitää vaan toivoa, että kaikki aina järjestyy.

En jatkossa tule viilettämään kaupungilla jakkupuku päällä tapaamisesta toiseen, vaan maanläheinen arki jatkuu ja näkyy blogissa. Ja vaikka oma rauhallinen työhuone kiinnostaisikin, niin pidän toimistoa mitä todennäköisemmin lastenhuoneesta sekä lähikirjastosta käsin (ehkä joskus kahvilastakin 😀 ).

Tämän viikon arkikuva on arkirealismia parhaillaan. Lisäksi se kuvastaa hyvin lausahdahdusta, jonka kuulee minun sanovan (tai kirjoittavan) usein, eli että arki on kaunista. Omassa kodissani en niin välitä tarkkaan harikuista koriste-esineasetelmista, vaan niiden sijaan meidän elämää sulostuttavat arkiset käyttöesineet. Se on samalla myös aika käytännöllistä.

Tällä viikolla kivaa lisää arkisiin asetelmiin ovat tuoneet muun muassa lääkeruiskut, antibiottitipat sekä puoliksi leikatut sipulit makuuhuoneen ikkunalaudalla. Mitä olisikaan ollut viikko ilman lääkärikäyntiä. Vauva sairastui nimittäin elämänsä ensimmäiseen korvatulehdukseen. Tauti alkoi nopeasti, mutta onneksi myös lähti nopeasti paranemaan.

Siksi pääsimmekin lähtemään koko perheen voimin (kaikesta huolimatta) pitkään odotetulle hotelliviikonlopulle. Tämä kuva siis kuvastaa myös siltä kantilta hienosti tätä viikkoa. Siihen kun on mahtunut vähän kaikenlaista.

Tämän viikon arkikuvan päättäminen oli ehdottomasti tähänastisesti vaikein. Joinain viikkoina huomaan, etten ole muistanut ottaa kuvia juuri ollenkaan, mutta kerrankin kävi toisinpäin. Vaikkakin hyvin arkisista juttuista, mutta sehän onkin tämän koko postaussarjan juju.

Tämän viikon kohokohtia on ollut ainakin Myyn ensimmäinen kerta keinussa, allergiatestien toinen osa, upeat kevätsäät, kohtaaminen hevosten kanssa, uudet kevätkengät, useamman keran nokisena takasta haettu vauva, mustapääimurilla mustelmaiseksi imuteltu naama, yhdet 1v synttärit sekä tulppaanien tuoksuttelua kevätmessuilla.

Tuolla ihanalla kevätauringolla onkin varmasti ollut syynsä siihen, miksi kaikesta tästä ja monesta monesta muusta hetkestä tällä viikolla löytyy puhelimesta paljon kuvia. Yksi ihanimmista niistä on tämä. Ihan tavallinen, pikainen räpsy, tyttärestä ja isästä iltakävelyn päätteeksi. Tuo pieni on niin ihana ja utelias ihmettelijä ja mikäs se onkaan parempi paikka tutkailla maailmaa kun turvallinen syli.

Jostain syystä lasten kuskaaminen harrastuksiin on tuntunut itsestäni aina jotekin rasittavalta. Johtunee ehkä siitä, että homman hoitaminen yksin onkin ollut raskasta, etenkin kun on aina pitänyt liikkua julkisilla, toiselle lapselle on pitänyt aina keksiä jotain muuta tekemistä siksi aikaa tai ottaa hänet mukaan, eikä harrastukseen kuluvaa aikaa ole oikein itse ehtinyt hyödyntämään mitenkään.

Nykyisin kuskaamista ei onneksi ole enää yhtään samalla mitalla kun muutama vuosi sitten, jonka lisäksi apunani on nykyään tietysti myös toinen aikuinen. Monet harrastukset ovat nykyisin ihan kotimme lähellä, jolloin lapset kulkevat niihin yhdessä tai sovitusti muiden kavereiden vanhempien kanssa.

Joka torstai-ilta Elviksellä on kuitenkin vähän kauempana harrastus, jossa hän tapaa vanhoja eskarikavereitaan. Onneksi Osku on auttanut sinne kuljetukseen monesti, sillä matka vaatii joko kolmen vartin kävelyn tai kahdella ratikalla menon. Tällä kertaa nakki osui kuitenkin kohdalleni ja lupasin vielä ottaa vauvakin mukaan.

Viimeksi kun olen tehnyt saman reissun samaisella kokoonpanolla, naamaan satoi jäistä räntää, ratikka ei tullut ja vauva huusi koko reissun ajan. Odotukseni eivät siis olleet kovin korkealla. Ehkä se oli kuitenkin tämä kevät ja pahimmasta allergiaitkusta ohi kasvanut vauva, sillä reissu menikin oikein leppoisasti.

Lähellä, kavereiden kanssa futista pelaamassa ollut Kaapokin tuli kotimatkalla samaan ratikkaan, mikä oli hauskaa. Tostai-illan melko tyhjän ratikan keskipaikalla istuessamme katsoin heijastustamme vastapäisistä ovista. Siinä minä kuljen köörini kanssa, minä ja kolme lastani. Miten ihana, niin tavallinen hetki, mutta silti tosi tärkeä ja ainutlaatuinen.

Pois alta risut ja männynkävyt – täältä tulee Myy!

Seitsemänkuukautispäivänsä kunniaksi Myy oppi kertaheitolla konttamaan kunnolla, menemään istumaan ja istumaan ilman tukea sekä nousemaan niin polvilleen kun seisomaankin. Näitä taitoja on nyt hiotto koko viikko ja treenit ovat käynnissä täysillä yötä päivää.

Vanhempana sitä saa olla sydän kurkussa jatkuvasti. Silmistä selässä ei olisi myöskään haittaa, sillä vauvaa ei voi jättää viideksi sekunniksi kauempaa vahtimatta. Hän ehtii joka paikkaan silmänräpäyksessä (etenkin jos siellä näkyy johtoja!) ja nousee kaikkea vasten seisomaan. Tietenkään ihan tarkkaa ymmärrystä näiden tukien kesntavuudesta hänellä ei vielä ole, joka lisäksi jalkoistakin saattaa yllättäen loppua voimat tai tasapaino muuten vain pettää.

Näitä aikoja tullaan vielä myöhemminkin muistelemaan hikikarpalo otsalla, hieman epäuskoisesti naureskellen. Ihan niinkuin se yksi emoji