Me lähdettiin jo torstaina juhannuksen viettoon Hankoon, anopin hellään huomaan, ja palattiin kotiin vasta äsken. Pääpiirteittäin juhannus oli hyvää ruokaa ja lepäilyä, mutta mahtui siihen myös etanoiden keräämistä, monta trampoliinilla vietyttyä tuntia (myös kaatosateessa), juhannuskokon katselua tihkusateessa ja kylmässä tuulessa raparperipiirakkaa syöden, kesäisempi päivä rannalla, liian optimistisesti pakattu lasten vaatekassi ja yhdet uunissa ja föönillä kuivatetut ainoat mukana olleet pitkät housut, piirtämistä, uunon pelaamista (voitteko kuvitella että tämä oli eka kertani), muutama kierros krokettia, kolmen minuutin pyöräretki, pussillinen kaneliässiä, neljä lukua Muumipapan muistelmia, aamupala puutarhassa, sukkia sandaaleissa, monta valmiiseen ruokapöytään menoa, jalkapallon katsomista ja viileässä vinttikamarissa hyvin nukuttuja öitä.

Millainen juhannus teillä oli?

Olen aina ollut vähän sellainen, että muutos pelottaa ja pysyisin mielummin vaan vanhassa tutussa ja turvallisessa. Oli kyse sitten ratikkalinjojen muuttumisesta tai siitä kun elämä menee eteenpäin. Jo teini-ikäisenä katselin koulun jälkeen valokuva-albumeita ja kyynelehdin ikävää siihen kun olimme veljeni kanssa pieniä ja sekä vanhan kotimme keittön tapettia. Samaan aikaan on kuitenkin ihanaa, että elämä menee eteenpäin. Vaikka onkin haikeaa kun omat lapset kasvavat, kuitenkin yksi elämän hienoimmista asioista on nähdä kuinka he oppivat uutta ja menestyvät elmässsä. Enkä itsekään oikeasti jaksaisi kokoajan junnata vaan samassa.

Kun alkuvuodesta muutimme perheen kasvamisen vuoksi isompaan asuntoon, aloin jo monta viikkoa etukäteen tekemään luopumistyötä. Jos vain olisin voinut, olisin halunut pitää myös vanhan asunnon – vaikkei meillä edes olisi sille mitään käyttöä kun korkeitaan sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Kuitenkin siihen asuntoon liittyi niin paljon suuria tunteita. Olin rempannut sitä yksinänäni tuntikaupalla ja kaikinpuolin se vain oli aivan ihana koti.

Kun muuttopäivä oli koittanut ja kävimme viimeisen kerran tyhjässä asunnossa, ei se enää tuntunut kodilta. Pystyin huokaista helpotuksesta sen puolesta, etten jäisi ikävöimään vanhaa vaan hyvillä mielisin saisin tehdä uuden kodin uuteen yhteiseen paikkaamme.

Pitkään kuitenkin puhuin minun tai meidän kodistamme, kun tarkoitin vanhaa. Tunsin vanhaan asuntoomme muuttaneen uuden perheen ja kun näin instagramissa kuvia MINUN kodistani, sisällälläni myllersi aikamoinen tunteiden kirjo. Nopasti sain kuitenkin tunteeni kasattua, mutta onhan se outoa nähdä jonkun muun tekevän kodin paikkaan jossa vielä muutama kuukaisi aiemmin kuvittelin itse asuvani vuosikaudet.

Ja vaikka muutos välillä pelottaakin, onhan juurikin vaikka muuttaminen myös aika ihanaa. Saa aloittaa kaiken ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Me tosin odottelemme vieläkin uuteen kotiimme kaappeja ja muita uusia säilytysrakaisuja, mikä tarkoittaa sitä, ettei kaikille tavaroille ole paikkoja siksi vielä 5kk muuton jälkeen osa niistä seisoo täällä pahvilaatikoissa. Ehkä juuri sen takia näinkin yksi yö unta vanhasta kodistamme ja aloin ikävöimään. Pian kuitenkin tajusin etten enää ikävöi vanhaa, vaan vanhan kodin selkeyttä. Vaaleita pintoja ja minimalistisuutta. Sitä kun kaikille tavaroille oli paikkansa.

Onneksi sellaiseen on mahdollissuus myös uudessa kodissamme, sitten aikanaan. Tiedän että jokus tätäkin, jopa näitä laatikoita, tulee ikävä.

Arki mielletään yleensä tavalliseksi, tylsäksi. Mielestäni se ei ole kumpaakaan. Tai ehkä tavallista omalla tavallaan, mutta se ei ei missään nimessä tarkoita tylsää. Joka aamuisista herätyksistä, hampaidenpsuista, aamupaloista ja kouluun sekä eskariin kiirehtimisestä huolimatta jokainen päivä on omanlaisensa.

Jokaisessa päivässä, jokaisessa arkisessa voi nähdä jotain kaunista. Milloin nouseva aurinko värjää kaiken vaaleanpunaiseksi, milloin taas kasvoja päin piiskaava loska muistuttaa siitä miten sisukas sitä onkaan. Aamun ensimmäinen hörppy kahvista tai lapsen unenpöpperöiset kasvot ja pystyssä oleva tukka saattavat tuntua sillä hetkellä maailman parhaalta asialta. Tiskialtaassa lojuvat likaiset astiat saattavat näyttää kaikessa kaaottisuudessaan kuin taideteokselta ja lapsen kadoksissa olevan hanskan etsiminen humoristiselta näytökseltä.

Rakastan arkea ja rakastan juhlaa. Mutta parhaimpia asioita lopulta ovat aivan tavalliset asiat. Rakkaan vierestä herääminen, lasten puheensorina, kalapuikot ja iltasatu.

Ihania hetkiä ovat myös ihan tavalliset viikonloput. Silloin kun ei ole kiire minnekään. Kuten viime lauantaina. Olimme vain kolmisteen kotona ja pojat heräsivät vähän liian aikaisin. Minä kuuntelin sängyssä kun he pelasivat ”salaa” kännykällä. Aamupalaksi sulatettiin pakkasesta leipää ja laitettiin päälle sitä mitä kaapista löytyi, juustoa, kurkkua, tomaattia ja syötiin väliaikaisen pöydän ääressä ulos katsellen. Radiosta tuli lempiohjelmani. Sitten vain oltiin. Kiireettömästi. Leikittiin, luettiin, köllöteltiin ja piirreltiin. Kunnes pojat lähtivät isälleen. Parhaita hetkiä.

– ihanaa, olen raskaana
– apua, olen raskaana
– vauva on niin pieni
– vauva kasvaa niin nopeasti
– on jo ikävä vauvaa
– raskausaika menee liian nopeasti
– jos muutun liikaa ja katoan vauvakuplaan
– jos alan käyttämään lihottavia trikookaapuja ja värikkäitä legginssejä
– pelkään että jään yksin
– pelkään jos meidän parisuhde muuttuu liikaa
– kukaan ei enää muista minua enkä pääse enää kantisklubilleni jonon ohi
– vauvasta tulee varmaan tosi söpö
– kuinka paljon itken kun saan tietää vauvan sukupuolen
– kun söin inkivääriä
– jos vauvalla ei ole kaikki hyvin
– kun vauvalla oli kaikki hyvin
– jos pudotan vauvan vahingossa raappusista
– jos kuolen
– kun meinasin saada toista ruokaa mitä minulla oli mielessä
– Frank Oceanin Nights on niin ihana biisi
– koska en jaksa enää oksentaa
– koska en pysty nauttimaan raskaudesta oksentamisen takia
– uhraudunko liikaa
– jokainen väärinkäsitys
– olo on välillä niin yksinäinen, kukaan ei ymmärrä kuitenkaan
– olo on niin rakastettu, rakastava ja onnellinen
– en edes yleensä tiedä

Asioita joita itken nyt mutta varmasti myös ilmankin raskaana olemista

– kavereiden vauvat
– kavereiden häät
– kaikki synnytys ja vauva-aiheiset artikkelit
– Frank Oceanin Nights on niin ihana biisi
– jokainen väärinkäsitys
– en edes yleensä tiedä
– kaikki on vaan niin ihanaa

Luin alkuviikosta artikkelin, jossa kerrottiin lasten pienen ikäeron jopa altentavan vanhempien elinikää. Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirchin mukaan liian lyhyet synnytysvälit kun lisäävät niin fyysisiä terveysriskejä kun lasten aiheuttamaa kuormitusta perheessä. Artikkelissa kerrotaan että maailman terveysjärjestö WHO suosittelee, että vanhemmat odottaisivat vähintään kaksi vuotta, ennen kuin he ryhtyvät yrittämään sisarusta lapselleen ja nyt Suomessakin mietitään, että alettaisiinko neuvolassa valistamaan liian tiheiden synnytysten vaaroista.

Professori kertoo jutussa, että hänen mielestään yleinen tapa perheissä on että lapset tehdään asenteella ”alta pois ja mahdollisimman nopeasti”. Että vanhemmat pelkäävät lasten aiheuttamaa stressiä ja yrittävät rutistaa perheen pikkulapsiajan mahdollisimman lyhyiksi. Tämä voi ehkä olla joissain tapauksissa totta, mutta omalla kohdallani en kyllä ole kaveriperheissä törmännyt tällaiseen asenteeseen ollenkaan.

Kaveripiirissäni on paljon perheitä jossa lapset on tehty reippaasti alle kahden vuoden ikäerolla. Oma kaksi vuotta ja yksi kuukausi on tuntunut välillä jopa isolta, kun useammalla tuttavalla ikäeroa saattaa olla vain vähän reilu vuosi.

Kukaan meistä ei ole tehnyt lapsia sillä asenteella että äkkiä pois alta, vaan ajatellut enneminkin sitä miten sisaruksista olisi paremmin seuraa toisilleen kun ikäero ei kasva liian suureksi. Ja niin heistä kyllä kaikista on ollutkin. Vaikka artikkelista varoitellaan myös tästä, että lapset saattavat myös tapella keskenään paljon.

Elämä vastasyntyneen ja kaksivuotiaan kanssa oli varmasti ajoittain rankkaa, mutta enemmän muistan niiltä ajoilta pelkkiä hyviä juttuja. Olin etukäteen varautunut siihen, että vanhempi lapsi saattaa olla mustasukkainen, eikä heitä voi jättää hetkeksikään valvomatta. Kamalin juttu mitä koko vauvavuotena tapahtui oli se, kun Kaapo juoksi sitterissä köllötelleen Elviksen ohi ja nappasi häneltä sukat jaloista. Muuten selvittiin ilman mitään mustasukkaisuusdraamaa.

Kaksi tai kolmevuotiaasta ei ole juurikaan apua vauvan kanssa, mutta myöhemmin kyllä. Kun lapsilla on pieni ikäero heitä kiinnostavat myös samat leikit. Heistä on ihan uskomattoman paljon seuraa toisilleen, siinä ei vanhempana tarvitse hirveästi keksiä heille tekemistä. Riitojakin on toki välillä, mutta niitä olisi varmasti ihan millä tahansa ikäerolla.

Sisarukset ovat mieletön rikkaus. Seuran lisäksi sisaruksilta saa tukea, ikäänkun toisen liittolaisen. Sisaruus opettaa myös pienestä pitäen toisten huomioimista ja asioiden jakamista. Tässä tapauksessa sanoisinkin että pienestä ikäerosta on enemmän hyötyä kun haittaa.

Kaapo ja Elvis ovat kun paita ja peppu. Sydän sykähdellen olen seurannut heidän yhteistä matkaansa kuuden vuoden ajan. Tänä aikana heistä on kasvanut erottamaton kaksikko. Satunnaisista nahisteluista huolimatta isoveli pitää aina loppupeleissä pienemmästään huolta ja puolustaa, ja pikkuveli kunnioittaa ja ihailee isompaa. He myös kutsuvat toisiaan isoveljeksi ja pikkuveljeksi ja heidät saattaa löytää aamuisin nukkumasta samasta sängystä.

Artikkelissa kerrotaan parhaan ikäeron lapsille olevan kaksi ja puoli vuotta. Tässä ajassa äidin keho ehtii palautumaan edellisestä syynytyksestä. En toki voi sanoa tieteellistä tutkimusta vastaan, mutta mielestäni tässä pitäisi katsoa kokonaisuutta. Eikä lasten ikäeroa voi muutenkaan aina niin tarkkaan harkita, yleensä lapset tulevat kun ovat tullakseen. Tällöin mielestäni lopulta kuitenkin mikä tahansa ikäero on oikea, ja sisaruksille syntyy juuri sellainen suhde kun on syntyäkseen.