Vietin viime lauantain lepostelupäivän merkeissä. Päivään kuului ensin brunssi Arlan uusia jogurtteja maistellen, sitten kierreltiin hetki EMMAssa jonka jälkeen pari tuntia vierähti mindfulnessin, eli hyväksyvän läsnäölön harjoituksilla. Meillä oli muunmuassa mielenjoogaa, tietoisen hengityksen harjoitus sekä hyväksyvä tietoinen läsnäolo aterialla-harjoitus. Vaikka harjoitukset toimivat itselleni lähinnä rentoutumisella, ja nukahdinkin muutamaan otteeseen, ovat nämä asioita joita olen pitkään pyöritellyt mielessäni. Nimittäin sitä hetkessä elämistä. Mutta kuitenkin sillätapaa hyväksyvästi, ettei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa jos siinä ei aina onnistu. Mindfulnes opettaa meille hyväksyvää ja tietoista läsnäoloa elämässä. Opimme elämään tässä hetkessä emmekä ole ajatustemme vankina. Tiedostamalla itsemme ja automatisoituneet toimintatapamme pystymme valitsemaan oman toimintamme tilanteissa jotka vaikka aiemmin aiheuttivat meille stressiä.
Stressin hallinnan lisäksi itseäni tietoisessa läsnäolossa kiinnostaa juurikin vain niistä hetkistä nauttiminen. Meillä on vai tämä elämä, ja kuten varmaan kaikki huomaatte, se menee hurjaa vauhtia eteenpäin. Kauneutta on niin pieniessä asioissa ympärillä. Mutta paahtaessa tukka putkella ja tulevan viikon ruokalistoja suunnitellessa moni niistä hetkistä ja asioista menee ohi.
Tästä yksi elämä – elä se täysillä- aiheesta päästäänkin lempiaiheeseeni. Itsekkyyteen. Kun muutama vuosi sitten erosin sen tajusin, en voi elää muita miellyttääkseeni tai tekemällä niin kuin minulta odotetaan. Tämä on minun ainut elämä enkä hitto soikoon aio elää sitä onnettomana! Joskus se vaatii suuria tekoja, kuten eroaminen. Joskus ne taas voivat olla ihan pieniä asioita, kuten pitkä suihku.
Mindfulnessin jälkeen keskustelumme ajautui aiheeseen jossa mietimme minkälaisia tapoja meillä on nauttia arjesta ja jaksaa siinä äitiyden keskellä. Ja nopeastihan se yksi yhteinen tekijä sieltä löytyi, itsekkyys. Joku pitää päivässä yhden hetken jona keittää kahvit ja vaahdottaa maidon hitaasti, rauhassa, oman rutiininsa mukaan. Silloin koko muu maailma saa vaikka räjähtää ympärillä, tai ainakin sisarukset tapella keskenään, maidot kaatua ja myslit lentää. Toinen taas on päättänyt että lasten passaaminen saa riittää ja kolmas sitten nukkuu juuri niin pitkää kun haluaa.
Itse teen näitä kaikkea ja myös silloin muutama vuosi päätin etten vain tee enää asioita joista en pidä. Lähdin kesken lasten pääsiäiskirkon, siellä ei ollut kiva olla. En enää nähnyt velvollisuuden tunnosta vauvamuskarissa tapaamiani äitejä, joidenka kanssa minulla ei oikeasti ollut mitään yhteistä. Se oli todella vapauttavaa. Aloin tuntemaan että ihan oikeasti pitkästä aikaa taas elin elämääni itseni ja oman onneni tähden, ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen.
Itsekäs-sanalla on kuitenkin ikävä negatiivinen sävy. Monesti sitä joutuukin puolustella että pitää olla terveellä tavalla itsekäs tai hyvällä tapaa itsekäs. Mikähän olisi hyvä termi sille että elää elämäänsä niin kun se itselle parhaalta tuntuu? On jotenkin oletus että kun on lapsia pitäisi koko elämänsä omistaa heille. Toki niin jokainen äitikin tekee, mutta harmillisen moni uppoaa siihen maailmaan ihan täysin. Kun voi kuitenkin samalla olla hyvä äiti ja elää silti nauttien siitä ihan omasta elämästään.
Pikkulapsiaikana ei ehkä aikaa ole jatkuvaan läsnäoloon, joka hetkestä nauttimseen ja kaikkien ikävien asioiden jättämiseen pois. Mutta ihan varmasti päivässä on edes yksi pieni hetki jolloin vain keskittyä siihen. Hengittää vaikka muutaman kerran syvään, viskaamalla kaikki ajatukset pois mielestä, olla siinä hetkessä, tässä elämässä. Itsekäästi.
Lisätietoja mindfulnessista www.hetkia.fi, kiitos osasta kuvista Kaisulle!
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
