SISARUSTEN VÄLISESTÄ MUSTASUKKAISUUDESTA

26/03/2019

Miten pojat ovat ottaneet uuden pikkusiskon vastaan? On kysymys, jota minulta kysytään edelleen usein. Ihan mielettömän hyvin, vastaan. Joskus meinaan vastata, että paremmin kun olisin voinut ikinä kuvitellakaan, mutta sitten muistan, ettei minulla itse asiassa ollut mitään epäilyksiä asian suhteen edes etukäteen.

Luottamus mustasukattomuutta kohtaan juontaa varmaankin juurensa siitä, kun aikoinaan Kaapon ja Elviksen kanssa kaikki meni niin älyttömän hyvin. Kaapo oli kaksivuotias tullessaan isoveljeksi, ja olin kuulut äitikavereilta jos jonkinmoisia kauhutarinoita isosisarusten mustasukkaisuuksista. Tuolloin minua varoiteltiin, etten esimerkiksi voisi seuraavaan pariin vuoteen jättää lapsia hetkeksikään kahdestaan, että vanhempi löisi, purisi, tukistaisi, heittelisi leluilla, herättäisi kiusallaan – ja mitä vielä, nuorempaa. Kun ikäero vähän tasoittuisi, alkaisi pienempi antamaan samalla mitalla takaisin ja tätä taistelua sitten jatkuisi vuosikaudet.

Mitään sellaista ei meillä kuitenkaan tapahtunut. Vaikka Kaapo oli touhukas tapaus, on hän ollut pienestä saakka myös omalla tavallaan hyvin rauhallinen sekä äärimmäisen empaattinen. Hän otti heti hoivaavan ja huolehtivan isoveljen roolin. Ja samanlainen luonne hänellä on edelleen, hän on rauhallinen mietiskelijä, jopa murehtija, joka ajattelee aina toisia.

Pojille syntyi nopeasti syvä, lämmin ja läheinen suhde. He saavat tukea, kannustusta ja turvaa toisistaan. On hellyttävää, miten he kutsuvat toisiaan iso- ja pikkuveljeksi.

Elvis taas on luonteeltaan enemmän sellainen hälläväliä-tyyppi. Toki empaattisuutta häneltäkin löytyy, mutta hän usein selättää asiat olankohautuksella. Tämä luonteenero tuli selvästi esille esimerkiksi silloin, kun jouduimme luopumaan koirastamme. Kaapo suri silloin paljon, suree edelleen, Elvis taas ymmärsi paremmin asian järkevän puolen ja hyväksyi sen. Tai kun pojat leikkivät pienten serkkujensa kanssa, Kaapo jaksaa leikittää ja hoivata heitä tuntikausia. Elvistä jaksaa kiinnostaa hetki tai kunnes joku vahingossa nipistää ja siirtyy sitten puuhaamaan omiaan.
Ja vaikka Elvis oli meidän vauva pitkään, oli hän sentään päässyt siitä roolista jo aikaa ennen kun sitten pikkusisaresta tuli tieto. Toki ajankäyttö, kolmen lapsen huomioiminen ja koko perheessä tapahtuva suuri muutos olivat etukäteen jännittäviä asioita. Mutten missään vaiheessa edes osannut pelätä mitään mustasukkaisuuskohtauksia.

Myyllä on siis ikäeroa Kaapoon yhdeksän vuotta ja Elvikseen melkein seitsemän. Olen ollut aiemminkin sitä mieltä, että kaikki ikäerot ovat hyviä, ja olen sitä edelleenkin. Mikään ei ole toistaan parempi. Tottakai sisaruusdynamiikka ja suhteet voivat kehittyä erilaisiksi, riippuen kuinka paljon ikää sisaruksilla välissään on, mutta näihin asioihin vaikuttaa myös moni muu seikka.

Kun Myy syntyi, pystyi pojista huokuvan pyyteettömän rakkauden ja huolehtimisen tuntea ja nähdä heti. He ottivat pikkusiskon avosylin vastaan ja perheeseemme. Pojat ymmärsivät, että pienen vauvan tarpeisiin pitää vastata heti ja että nyt aluksi on aika, kun heidän täytyy osata odottaa. Tämän lisäksi heistä on ollut ihan mielettömän suuri apu. Myös poikien bonusveli, jolla ikäeroa Myyhyn on tasan neljätoista vuotta, on näyttänyt iloitsevan pikkusiskostaan yhtä lailla ja ollut isona apuna, muun muassa hakemalla melkein keskellä yötä kaupasta lisää korviketta vauvalle.

Seitsemään kuukauteen on mahtunut yhdet harmistuneet itkut siitä, kun välillä aikani ja huomioni ei ole riittänyt pojille samalla tavalla kun ennen. Sekin harmitus on osattu kohdistaa oikein minuun, eikä vauvaan. Mitään mustasukkaisuutta ei siis ole ollut, vain lisää pelkkää onnea ja rakkautta. Voi meitä onnekkaita!


ISOVELJET

17/07/2018
Kommentit pois päältä artikkelissa ISOVELJET

Alkaa näitä veljeksiäkin jo vähän jännittämään, että milloin se pikkusisarus sieltä oikein syntyy. Vauvaa ollaan kaikki odotettu niin suurella innolla ja rakkaudella, että sitä on ihan vaikea kuvailla. On ihan sanoinkuvaamattoman ihana nähdä miten vilpittömän onnellisina ja malttamattomina tulevat isoveljet odottavat pikkuista.

Ikäeroa vauvalla tulee olemaan isoveljiinsä huimat 7, 9 ja 14 vuotta. On ollut ihana seurata Kaapon ja Elviksen kasvua yhdessä pienellä ikäerolla. He ovat aivan erottamattomia. On myös jännittävää nähdä minkälainen suhde syntyy, kun sisarusten välillä onkin monen vuoden ero.

Sen ainakin tiedän, että innokkaita apukäsiä tulee olemaan. Pojat ovat nimittäneet itsensä jo ainakin titteleillä Tutin etsijä, Hyssyttäjä sekä Vaipantuoja. En myöskään usko että innostus tai uutuudenviehätys vauvasta vähenee heti ainakaan paljoa. Pojat kuitenkin viettävät joka toinen viikko toisessa kodissaan, joten siinä ajassa ehtii varmasti tulla ikävä. On myös vaikea kuvitella mitään suurempaa mustasukkaisuus-draamaa, kun sellaista ei ole ikinä ennenkään ollut. Isoveljet ymmärtävät että vauva tarvitsee eritavalla huomiota ja hoivaa ja luulen heidän olevan vain ylpeitä siitä että voivat auttaa.

Sen lisäksi että odotan jo kovasti että pääsen näkemään millainen tuleva vauvamme on, odotan ihan hirväesti sitä että nään nämä sisarukset yhdessä. Sydän sulaa varmasti ihan välittömästi.

Hullua myös että tuosta minun vauvastani tulee ihan pian isoveli. Pidän Elvistä vieläkin niin pienenä, voin vain kuvitella miten hän kasvaa silmissäni yhden yön aikana heti kun nään hänet pienen vastasyntyneen vierellä. Pojat muuten kutsuvat toisiaan hellyyttävästi aina iso -ja pikkuveljinä, sen kuulemisesta tulee itselleen aina todella hyvä mieli – toivottavasti uuden tulokkaankin kanssa tulee yhtä lämpimät ja rakastavat välit.

Elvikset paita ja shortsit saatu Miniaislingista


AJATUKSIA ILTATÄHDESTÄ

12/04/2018

Olen joskus aiemminkin maininnut, että tämän uuden vauvan myötä tuntuu kun saisi esikoisen, kun vanhemmat lapset täyttävät tänä vuonna jo 9 ja 7. Lisäksi pojat asuvat joka toinen viikko isällään, mikä tarkoittaa sitä, että joka toinen viikko olemme yksin vauvan kanssa. Poikien saaminen pienellä, kahden vuoden ikäerolla, oli meille tosi hyvä juttu, mutta samaan aikaan en voi jo nyt olla leikittelemättä ajatuksella kuinka helppoa kaikki tulee olemaan yhden lapsen kanssa. Sitten palaan todellisuuteen.

Sillä mistäs minä mitään tiedän, mutta voisi kuvitella että yhden lapsen kanssa täytyy keksiä paljon enemmän aktiviteetteja ja tekemistä lapselle. Herranjestas, siis joudun varmaan leikkimään lapseni kanssa – ja paljon. Nämä on sellaisia juttuja joihin minun ei ole tarvinnut aiemmin hirveästi kiinnittää huomiota. Pojat kun ovat ihan paita ja peppu ja hoitavat toistensa viihdyttämisen ihan keskenään.

Sen lisäksi että he leikkivät lähes aina ihanasti keskenään, voi heidät lähettää paljon paremmin mielin myös keskenään pulkkamäkeen tai jättää kauppareissun ajaksi kotiin. Sen lisäksi että heillä seuraa toisistaan, saavat he myös paljon turvaa siitä kun heitä on kaksi. He vahtivat että toinen pesee hampaitaan vähintään kaksi minuttia, käyvät mukkumaan yhdessä, eikä kumpikaan yleensä tee mitään kiellettyä, sillä kumpikin tietää että veli saattaa mennä muuten kantelemaan.

Toisaalta, niinä vikkoina kun kaikki lapset ovat kasassa, on minulla täällä siis useampi pikku-apuri vauvaa viihdyttämässä. Ja varmasti ihan hoidollisestikin isommista lapsista voi olla jo apua. Vaikka Elvis kyllä jo isoon ääneen ilmoitti, ettei hän sitten todellakaan aijo vaihtaa yhtään vaippaa, ovat he varmasti oivia ja innokkaita apupoikia muissa asioissa.

Nyt kun mietin että millaista yhden lapsen kanssa mahdollisesti tulee olemaan, ymmärrän myös miten monessa tilanteessa kahden kanssa on itseasiassa varmaan paljon helpompaa. Ulkomaan reissut yksin lasten kanssa ovat menneet tosi ihanasti ja varsin rentouttavasti ehkä juuri sen takia, että minun ei tarvitse olla kokoajan leikkimässä jotain vesisotaa altaassa, vaan voin rauhassa keksittyä itse vaikka kirjaan, pokien rakentaessa yhdessä hiekkalinnaa.

Ihan se pikkulapsiaika on ehkä sitten ollut rankempaa kahden kanssa, en tiedä. Onhan se toki kaksi kertaa enemmän vaippoja ja oksennustauteja. Kaikessa on puolensa. Toisaalta mitä enemmän varmuutta ja kokemusta karttuu, sitä iisimpää kaikesta myös tulee. Ja siinä mielessä on ihanaa kun nyt ei oikeastaan jännitä mikään, ei vauvan hoito, itku, synnytys ei oikestaan mikään. Enemmän olen tosi fiiliksissä siitä, miten nyt on mahdollisuus keskittyä jokaisen lapsen yksilölliseen huomioimiseen kun heillä on niin eri tarpeet ja uskon että kaikille jää hyvin aikaa.

Samalla toivon että vaikka tällä tulevalla pikkuisella on niin iso ikäero vanhempiin sisaruksiinsa, oppii hän jakamaan sekä huomioimaan myös muut emmekä onnistu hemmottelemaan häntä ihan mahdottomaksi.

Mitä sitten siihen lapsen kanssa leikkimiseen ja viihdyttämiseen tulee, ehkä sitä on vain pakko yrittää kehittyä itsekin sillä saralla. Tai sitten vaan pistää kaikki hyrskyn myrskyn ja hankkia samaan konkurssiin lisää viihdyttäjiä. No ei. Ei ei ei ei. Ehkä.

(Ja ei, en oikeasti suostu 31-vuotaana kutsumaan lastani iltatähdeksi, mutta raskausaivot löivät ihan tyhjää otsikkoa miettiessäni, että tuumailisin sitä vielä viikonkin päästä ellen olisi nyt kirjoittanut näin)