Kaupallinen yhteistyö WWF

Äitinä mieleeni tulee väistämättä usein kysymys, millaisen maailman jätän jälkeeni? Sulavatko jäätiköt kokonaan kun vielä omat lapseni ovat elossa, tuhoavatko hirmumyrskyt kaiken alleen, entäs miten käy luonnollemme ja eläimille? Joskus mietin myös, että olenko osannut opettaa lapseni ymmärtämään tätä kaikkea. Syitä ja seurauksia, luonnon ja elämän kunnioitusta.

Katsellessani heitä ihmettelemässä syysmetsää, kohdatessaan lempein ottein naapurin koiran tai pohtiessaan eläimien oikeuksia sirkuksen mainoksen nähdessään tiedän että olen. Jos tulevaisuudessa jälkeemme jää yhtä valveutuneita ihmisiä mitä lapsemme nyt ovat, on meillä vielä toivoa.

Vaikka olemme tällaisia perus kauralatte-kaupunkilaisia, on perheemme suhde luontoon vahva. Meille on tärkeää päästä usein luonnon helmaan ja onneksi meillä täällä Helsingissä se on hyvinkin helppoa. Ei ole väliä vaikka asumme lähes keskustassa, pihamme metsikössä asustaa kettu ja voimme kesäisin viljellä omat salaattiaineksemme omilla viljelyksillämme. Upea keskuspuisto on aivan vieressä ja nuoruudenkotiini saareen hurauttaa bussilla alle puolessa tunnissa.

Ihaninta minusta on kuitenkin nähdä miten lapset suhtautuvat eläimiin. Se empatian määrä! On hienoa myös nähdä miten kiinnostuneita he ovat luonnon ja eläinten tilasta, haluavat kysellä vaikkapa sukupuutosta ja miettivät oma-aloitteisesti tapoja sille ettei mikään laji enää katoaisi tältä planeetalta.

Minusta on tärkeää että tällaiset asiat ovat meillä ihan arkisia ruokapöytäkeskusteluja ja että lapset ovat pienestä saakka olleet kiinnostuneita luontoon ja maapalloon liittyvistä asioista. En ole oikeastaan koskaan miettinyt mitään tarkkoja kasvatusperjaatteita tai tapoja, mutta nyt kun asiaa mietin, tärkeintä on ehdottomasti toisten kunnoittaminen ja auttaminen ja sen opettaminen onkin näköjään käynyt ihan vahingossa.

Ilmastonmuutoksesta ja sen tulemisesta muistan kuulleeni ensimmäisen kerran joskus koulussa. Silloin se tuntui joltain kaukaiselta asialta, joka ehkä joskus tulee. Nyt se näkyy kuitenkin jo arktisilla alueilla ja juuri siksi usein mietityttääkin, että mitä meidän jälkeemme jää. Jääkö mitään?

Myös Suomen luonnossa on nähtävissä monia lämpenemisen merkkejä: vesistöjen jääpeiteajat ovat lyhentyneet, kasvillisuus on muuttunut ja metsänraja on siirtynyt pohjoisemmaksi ja korkeammalle. Ilmastonmuutos lämmittää arktista aluetta nopeammin kuin mitään muuta aluetta maapallolla. Arktisella alueella on suuri merkitys koko maapallon luonnon monimuotoisuudelle. Osaa alueen lajeista, kuten jääkarhuja, ei tavata missään muualla. Huomattava osa arktisen alueen ympärivuotisesta jääpeitteestä on jo hävinnyt. (lähde WWF)

WWF:n kummius on yksi helpompia tapoja auttaa. Lumi-kummina pääset suojelemaan muunmuassa jääkarhua, mursua, itämerennorppaa, naalia ja ahmaa. Kummina tililtäsi menee kuukaudessa minimissään kahdeksan euroa Arktisen alueen suojelutyöhön – se ei ole paljoa paremman huomisen toivossa. Lahjoituksia käytetään lajien suojelun lisäksi imastonmuutoksen hillitsemiseen, luonnonsuojelualuiden perustamiseen sekä kieltojen asettamiseksi luonnonvarojen ryöstämiselle. 

Lumi-kummina saat myös neljä kertaa vuodessa ilmestyvän WWF-lehden, joka sisältää paljon mielenkiintoista ja tärkeää tietoa luonnosta. Meidän perhe on ollut WWF-kummeja jo monta vuotta ja jokainen lehti luetaan aina tarkkaan ja hienoja kuvia ihastellen. Kummius on myös todella hyvä aineeton lahja-idea ihmiselle jolla on jo kaikkea. Joulukin on tulossa! Ja jos kummiksi ei ole mahdollisuutta juuri nyt ryhtyä, WWF:lle voi tehdä myös kertalahjoituksia.

Herääkö teillä mieleen välillä vastaavanlaisia kysymyksiä? Miten teidän lapset suhtautuvat luontoon tai sen suojeluyöhön? Puhutaanko teillä kotona tällaisia asioista?

Kerro miten luonnon kunnoittaminen näkyy teidän arjessa ja osallistu Planeettamme Maa -konsertin lippupaketin arvontaan! Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan kahden hengen lippupaketti 24.2.2018 Hartwall Areenalla järjestettävään konserttiin. Arvonta päättyy su 8.11.17.

Lumi-kummiuteen voit käydä tutustumassa täällä ja samalla laskea itsellesei sopivan kuukausilahjoitussumman. Voi vaikka miettiä, että mistä pienestä asiasta voisi kuukaudessa luopua ja lahjoittaa rahat mielummin luonnonsuojelutyöhön.

Olet kerrankin ajoissa lapsen synttärikutsujen kanssa. Käyt erikseen ostamassa kartonkeja ja tarroja. Milloinhan viimeksi olet ehtinyt kutsua lapsen kaverit ihan oikeilla kutsuilla tekstarin sijasta? Saatikka sitten itsetehdyllä korteilla. Taittelet kartongit, kirjoitat kymmenen korttia käsin, liimailet kymmeniä pikkuruisia tarroja koristeeksi, suljet kortit kirjekuoriin ja annat lapsen mukaan kavereille jaettavaksi. Paria tuntia myöhemmin tajuat että korteissa on väärä päivämäärä, viikko liian aikaisin.

Monta huonosti nukuttua yötä, purkamaton matkalaukku, kasoittain likapyykkiä, ei yhtään puhdasta sukkaa, kolmen päivän tiskit, liikaa lähettämättömiä sähköposteja ja kaatosade juuri sillä hetkellä kun ajattelin laittaa lapset pihalle leikkimään. Oltiin sovittu poikien kanssa neljän päivän peli -ja telkkarilakosta, joka sillä hetkellä loppui. Viimeisenä päivänä ja omasta aloitteestani. Lapset olivat jaksaneet hienosti, vaikkakaan en ole ikinä nähnyt heidän siivoavaan huonettaan niin nopeasti mitä tänä aamuna, kun lupasin että lakko loppuukin sovittua aiemmin heti kun huone on siisti. Enpä olisi uskonut, että se olisin minä, joka ei lakkoa enää jaksa.

Onneksi lopulta sade lakkasi, pelit sammuivat ilman mukinoita, naapurin pihalle pääsi trampalle ja sovittiin että huomenna lakkoillaan taas. Puhtaat sukat jalassa.

Reissuni aikana hän oli käynyt parturissa, kasvanut noin kaksi metriä, ollut ekaa kertaa kaverilla yökylässä ja tänään hän pelasi tämän vuoden Hesacupissa viimeiset pelinsä, joista joka ikisestä tuli voitto. Kohta se muuttaa pois kotoa.

Yksi iso juttu uudessa suhteessa on tietenkin lasten esitteleminen uudelle puolisolle, ja olenkin saanut useamman kyselylyn tätä aihetta koskien. Monella lapsellisella sinkulla on varmasti pyörinyt mielessä samoja ajatuksia kun itsellänikin ennen tätä suhdetta. Osaanko enää olla kenenkään kanssa, miten uusi puoliso suhtautuu lapsiin, miten lapset suhtautuvat häneen, missä vaiheessa heidän edes kuuluu kohdata?

Olin jo jonkin aikaa, ehkä muutaman vuoden, ajatellut että jos elämääni vielä joku ihminen tulee, niin en välttämättä haluaisi edes ikinä muuttaa hänen kanssaan yhteen. Olin tottunut ja alkanut pitämään yksinolosta ja omasta seurastani. Toinen asia mistä olin ihan varma, oli etten sotkisi lapsia mahdolliseen juttuun mukaan mitenkään. Ihan hyvin ekat puolivuotta tai vuoden voisi olla niin ettei kukaan tapaisi toisiaan.

Toisin kävi. Itseasiassa lapset tapasivat jo alle viikon jälkeen sekä uuden poikaystäväni että hänen poikansa. Toki siis ihan vaan rennosti kaverina ja lapsille turvallisella maaperällä. Siinä kuitenkin hyvin huomasi sen, miten tällaisille asioille ei voi olla mitään tarkkoja sääntöjä tai aikatauluja, kaikki riippuu ihmisistä, tilanteista ja tunteista.

Pikkuhiljaa sitten nähtiin uudestaan, aina muutama tunti kerrallaan. Pojat alkoivat kyselemään ”kaverini” perään ja samalla lasten kanssa tuli puheeksi, että mitäs he olisivat mieltä jos tykättäisiin toisistamme vähän enemmän. Puhuttiin aikuisten seurustelusta, huomionosoituksista ja siitä miten kukaan ei olisi tulossa viemään kenenkään paikkaa uutena isänä tai äitinä. Saatiin pelkkää vihreää valoa ja kaikki lapset olivat oikeastaan tosi innoissaan. Sivusta seuraajan silmissä kaikki saattoi tapahtua todella nopeasti, liian nopeasti, mutta oikeasti kaikki meni vaan tosi luonnollisesti omalla painollaan ja juuri niinkun pitikin.

Yhdessä porukalla ollaan saatu koettua jo vaikka kuinka paljon ihania hetkiä, viettää kesälomaa ja touhuta arkisia asioita. Meidän tapauksessa olisi ollut ihan tyhmää odottaa, ikävöidä ja olla yksin, kun vaihtoehtona olisi kaikki tämä kiva yhdessä. Porukalla ollessa ollaan myös pyritty huomioimaan lapsia erikseen ja välillä jakauduttu niin, ettei kukaan tuntisi oloaan syrjäytetyksi. Muutenkin lasten parissa työskentevä poikaystävä onneksi lukee poikia tosin hyvin, ja se on varmasti myös yksi syy siihen, miksi kaikki on mennyt ihanasti ja helposti.

Tilanteita ja perheitä on niin monia, ettei tähän tosiaan ole mitään yleispätevää ohjetta. Samoin tapoja esitellä uusi puoliso on yhtä monta kuin ihmisiä. Me itse emme tehneet asiasta suurta numeroa, menimme vaan fiiliksen mukaan, pikkuhiljaa (mutta salamavauhdilla) ja kaikilla on kokoajan ollut tunne, että uudet kivat ihmiset ja onni elämässä ovat iloisia asioita. Lapset ovat saaneet uusia turvallisia ihmisiä elämäänsä, päässeet tekemään kivoja juttuja ja nähneet äitinsä onnellisena. En koe että kiirehdimme liikaa asian kanssa, oikeastaan ennemminkin lapset ovat sitä mieltä että oli jo aikakin!