Nizzassa upean rannan ja kirkkaan veden lisäksi vaikutuksen tekivät värikkäät rakennukset ja tunnelmalliset pikkukujat. Askelmittari näytti monena iltana reippaasti yli kymmentä käveltyä kilometriä, kun vain seurasimme toinen toistaan söpöimpiä teitä. Kuten Keski-Euroopassa yleensäkin, massiiviset rakennukset hulppeine koristeluineen tekivät vaikutuksen. On ihmeellistä miten suuruudenhulluja sitä ollaan oltu ja ennenkaikkea, miten niin suuria ja näyttäviä rakennuksia onkaan saatu rakennettua aikoinaan ihan käsivoimin. Ihan tavallisimissakin kerrotalotönöissä huonekorkeus näytti olevan vähintään neljän metrin luokkaa ja ikkunoita ja ovenpieliä kiertävvät koristelut, värikkäät ikkunaluukut ja kukkaset kruunasivat kokonaisuuden. Jopa kaikki uudisrakennukset näyttivät ihanilta ja sopivat hienosti vanhan kanssa.

Samalla kun me huokailimme vuoronperään ihastuksesta ja vaikuttuneina, mietimme että mitähän tällaisista kaupungeista tulevat turistit näkevät Helsingissä. Niin moni kun tuntuu olevan kotikaupungistamme aivan yhtä ihastuksissaan. Kai täällä sitten ihmisiin vetoaa se kun kaikki on pientä ja söpöä.

Rakastan matkustella ja nähdä uusia paikkoja, mutta samalla on aina ihana palata kotiin. On oikeastaan aika helpottavaa, ettei mitään polttavaa halua muuttaa maailman toiselle puolelle. Vaan on ihanaa kun juuri tämä tuntuu kodilta. Vaikka en toki pistäisi pahitteeksi jos asuisin tuollaisessa rivieraunelmassa jonkun ihanan kahvilan yläkerrassa.

Siitä saakka kun valo keväällä alkaa pikkuhiljaa lisääntymään olen odottanut näitä iltoja. Iltoja jolloin aurinko heittää säteitään ja tuo erikoisia varjoja juuri ennen katoamistaan vastapäisen talon taakse. Iltoja jolloin laskeva aurinko heijastuu ohi ajavien junien ikkunoista ja näyttää tanssivan pitkin huonetta. Kun tietää että tällaisia iltoja on vain muutamana kuukautena vuodessa, ja silloinkin vain jos aurinko paistaa, niitä vaalii ja niistä iloitsee ihan toisella tavalla. Paljon vahvemmin. Jotakuta voisi ärsyttää se, että aurinko paistaa lasten huoneeseen vielä puoli yhdeksältä illalla, minulle se taas on yksi lempiasioita kodissamme.

Tällaisiä kesäpäivä kun tänään olen myös kaivannut. Poikien yhdeksän viikon lomasta on noin puolet jo mennyt, mutta tänä vuonna tällaisia perinteisiä kesäpäiviä ei ole juurikaan ollut. Perinteisellä tarkoitan sitä että aamulla nukutaan pitkään, syödään yhdessä aamupala ja sitten lähdetään ulos. Ulkona ollaan ihan koko päivä, kiireettömästi, ja kotiin palataan vasta iltapalalle. Tänään vietettiin seitsemän tuntia kolmisteen uimastadikalla.

Pitkän ulkona vietetyn päivän jälkeen on ihana palata kotiin, mutta aistia vielä sitä kesän tuntua myöhään iltaan saakka. Juuri tällaiset illat ovat jääneet aiemmilta kesiltä mieleeni, ja uskon näiden jäävän vahvana muistoihin vielä pitkäksi aikaa.

Olen ehdottomasti tunneihminen. Menen sydän edellä ja järki perässä. Ne muutamat kerrat kun en ole uskaltanut uskoa intuitioani on homma mennyt metsään. On vapauttavaa kulkea omia polkujaan. Se on onnen avain. Tehdä siltä mikä tuntuu parhaalta, eikä niin miten jonkun sääntökirjan mukaan kuuluisi tehdä. En halua katsoa vanhana eläämääni taaksepäin ja katua tekemättömiä asioita.

Usein meitä kuitenkin pidättelee pelko. Ajatus siitä että asiat pitäisi tehdä jollain tietyllä tapaa – koska näin vaan on aina tehty. Pelko siitä mitä muut ajattelevat. Pelko epäonnistumisesta. Lopulta meitä kuitenkin pidättelee yksi ainut asia, me itse.

Elämäni parhaat päätökset eivät missään nimessä ole olleet niitä helpoimpia. Olen hypännyt jatkuvasti tuntemattomaan, tehnyt omaa juttuani ja huomannut että se kantaa. Silloin myös vaikeat ja epäonnistumiselta vaikuttaneet asiat ovat kääntyneet onnistumisiksi.

Täällä reissussa olen nähnyt erityisen paljon ihmisiä jotka elävät täysillä ja tekevät omaa juttuan. Tekevät juuri siltä miltä tuntuu. Eivät anna iän rajoittaa, pussailevat aurinkovarjon sisällä, hyppäävät korkealta kalliolta, janoavat seikkailuja, opettelevat uusia asioita, juttelevat tuntemattomille, tanssivat keskellä katua, itkevät keskellä katua – tuntevat, nauttivat, elävät itselleen.

On hienoa voida luottaa itseensä, hypätä, päästää irti, nauttia, rakastaa ja vetää ihan täysillä tämä homma loppuun asti. Niin aion tehdä jatkossakin.

Loma on puolessa välissä ja kaikki on mennyt ihan suunnitelmien mukaan, eli ollaan vaan oltu, nautittu auringosta, ihasteltu kaupunkia ja rentouduttu. Kolmen Nizza-päivän aikana ollaan:

– kävelty kymmeniä kilometrejä
– torkuttu hotellin uima-altaalla
– vedetty pastaöverit
– juotu viiniä
– menty nukkumaan aikaisin
– kävelty harhaan
– uitu turkoosissa meressä
– nautiskeltu drinkkejä rantatuolissa
– osteltu turistikrääsää
– ihasteltu aringonlaskuja
– ihmelety ökyjahteja
– nähty iso tulipalo
– rasvattu, rasvattu ja rasvattu aurinkovoiteella
– koettu ranskalaisten tylyys
– koettu ranskalaisten ihana ystävällisyys
– ajettu ilmaiseksi bussilla
– pidetty yö-piknik rannalla
– tirkistelty ökyhotelleihin
– tavattu yksi ruotsalainen näyttelijä
– komennettu uima-altaalla riehuvia lapsia
– komennettu uima-altaalla aurinkotuoleja varaavia aikuisia
– poltettu iho kovasta rasvailusta huolimatta
– kauhisteltu kalliolta mereen hyppäävää nuorisoa
– vältetty sanomasta ”mammat rivieralla”, eli sanottu niin kokoajan

Ammu valkeni tänään aurinkoisessa Nizzassa, jonne saavuttiin eilen puolen yön aikoihin. Puutarhassa nautitun aamupalan ja altaalla hengalin jälkeen suunnattiin vanhaan kaupunkiin ja rannalle ihmettelemään, ja talsittiin huomaamattamme 12 kilometriä, huh! Huomenna aiotaan vaan makoilla rannalla tekemättä mitään sen kummempaa. Reissuamme pääsee seuraamaan ainakin instasta kunnes taas palailen parempien kuvien kera!