Tuli vähän ikävä listojen tekoja, joten..

Tämän hetken lempijuttuja:

– uudet jätti-isot ja supermukavat äitiyskalsarit (niitä ei vaan voi sanoa pikkareiksi)
– ylipäätään kaikki mukavat äitiysvaatteet (joita mun ei pitänyt hankkia yhtään)
– itsenäiset ja reippaat lapset
– lasten kaverit ja niiden kivat leikit ja maailman pohdiskelut (kuinka ihana seurata salaa vierestä)
– meidän pieneen ja kälyiseen lähikauppaan on tullut mannafruttia
– mannafrutti
– Osku palaa laskettelureissultaan kotiin JO* 4 päivän päästä (*yritän olla positiivinen)
– anoppi joka auttaa huonekalujen maalamisessa valkoikseksi (koska en kestä kellastunutta puuta)
– taloyhtiön sauna (luxxxxxxus)
– se ettei minulle maistu sokeriherkut samalla tavalla kun ennen (eli ihan liikaa)
– äänikirjat
– keskuspuisto
– kevään merkit ja tunne, että kyllä se sieltä tulee
– draken uusi musavideo (hahaha mikä tyyli)
– vauvan hentoiset liikkeet ja tietysti itse vauva (oikeastaan melkein kaikki on vaan vauvaa, vauvaa, vauvaa, ihanaa vauvaa)
– tullipuomin hieno laboratorio ja sen ystävällinen henkilökunta (ah, nykyaika ja asiakkaiden huomiointi)
– vaahtokylpy jonka voi myös toteuttaa ilman ammetta
– rakkaus, aina vaan rakkaus

Ja heti toinen raskausaiheinen postaus toisen perään, toivottavasti ette kyllästy – lupaan myös postailla välillä muustakin. Olen kuitenkin niin täpinöissäni täällä ja päivittäiset ajatukset pyörivät aika paljon tulevassa vauvassa, että pakkohan sen on blogissakin näkyä.

Viime perjantaina meillä oli kauan odotettu ja todella jännittävä päivä, saimme nimittäin tietää vauvan sukupuolen! Meillä oli itseasiassa ihan vain tätä tarkoitusta varten sovittu käynti tutun kätilön luokse. Käynti oli heti aamusta ja ihme kyllä, sain ihan hyvin nukuttua edellisenä yönä.

Aamu valkeni ihanan aurinkoisena ja meillä molemmilla oli hymy herkässä. Kuunneltiin musaa, syötiin vähän kiireellä aamupalaa ja kaivettiin kaapista meidän uudet samanlaiset pariskunta-lenkkarit ja lähdettiin kävelemään suloisessa pakkasilmassa kohti Naistenklinikkaa.

Vauva liikkui kohdussa kovasti, mutta aluksi jalkovälistä ei meinannut erottaa mitään. Kunnes sitten! Sen jälkeen ei siitä ollut epäilystäkään, niin selkeästi sen näki. Koska aiemmissa raskauksissa en ole halunnut tietää sukupuolta, tuntui tämä jotenkin ihan eritysen ihmeelliseltä.

Jotenkin koko raskaus ja vauva konkretisoutui 110% uutisen jälkeen. Siis meille IHAN OIKEASTI tulee vauva, ihan oikea ihminen. Ihan kun olisi tehnyt raskaustestin uudestaan. En todella olisi uskonut miten vahvasti sukupuolen tietäminen voisi vaikuttaa omiin fiiliksiin ja miten todemmalta kaikki sen jälkeen tuntuisi.

Päätimme myös ettemme paljastaisi sukupuolta, emme ainakaan vielä. En oikein osaa selittää miksi haluan tehdä niin. Olin alunperin ajatellut että julaistaisin sen kyllä sitten isosti somessa, vitsiain jopa gender reveal-juhlista, tai ainakin että tekisin pojille jonkun yllätyksen sen tiimoilta. Pinkillä tai sinisellä flitterillä täytetyt ilmapallot, jotka he saisivat puhkaista tai kakun jonka täyte paljastaisi sukupuolen.

Tiedon saatuamme päätimme kuitenkin että voimme ehkä kertoa muutamille harvoille ja valituille, mutta mikään kiire tai tarve meillä ei ole julistaa sitä koko maailmalle. Pojillekin kerroin asiasta ihan vaan kesken pyykkien ripustamisen.

Lapsen saaminen itsessään on niin ihana asia, ettei vauvan sukupuolella ole väliä. Kumpi vaan niin olisin yhtä iloinen. Juurikin sukupuolen tiedon jälkeen minulle konkretisoitui että kyseessä on ihan oikea ihminen, ei se että hän on tyttö tai poika. Sitä pääsee jotenkin lähemmäs lasta tiedon saatuaan, luulen että lapsillekin on nyt helpompi kuvitella tuleva sisarus. Meidän vauvalla on itseasiassa jo etunimikin.

Ei siis mitään tyttö tai poika hössötystä täällä, ainakaan vielä. Ehkä asia jossain vaiheessa tahalleen tai vanhingossa paljastuu, tai sitten ei. Nähtäväksi jää! Halusitteko te muuten tietää tulevan vauvanne sukupuolen etukäteen ja kerroitteko sen muille, vai pidittekö synnytykseen saakka jännityksessä?

Aloin odottamaan esikoistani ollessani 22-vuotias, eli yhdeksän vuotta sitten. Aika hassua muuten, jos tuleva vauva noudattaa samaa kaavaa kun edelliset ja syntyy suht lähellä laskettua-aikaa, tulee kaikilla lapsillani olemaan synttärit aikalailla tasan kuukauden välein. Elokuussa, syyskuussa ja lokakuussa.

Yhdeksän vuotta sitten olin täysin valmis äidiksi. Vauvakuume ja kaipuu omasta lapsesta tuntui välillä fyysisenä kipuna rinnassa. Olin aina ajatellut että haluan perustaa perheen nuorena ja minusta vähän reilu kaksikymppinen olisi täysin hyvä ikä.

Kaikkiin raskauksiin liittyy erilaisia ajatuksia ja tunteita. Vaikka lapsi olisi kuinka haluttu, myös negatiivisia tai epävarmat tunteet ovat täysin normaaleita. Mitä nyt muistan siitä yhdeksän vuoden takaisesta, niin myös ajatukset ovat osittain nyt aika erilaisiakin. Toki myös homma muuttuu vähän tutummaksi, mitä enemmän tätä tekee, eikä samoista asioista tule enää murhehdittua, mutta joka kerta sitä on jotain mielenpäällä.

Silloin kaksikymppisenä raskaanaollessa sitä tuli mietittyä sellaisia asioita kuten, miten sitä vauvaa käsitellään, miten me osataan, miten meillä riittää rahat ja tuleeko meistä tarpeeksi hyviä vanhempia. Sain myös todella paljon paheksuvia katseita, minut tuomittiin pelkän naaman perusteella teiniäidiksi, joka on tullut vahingossa raskaaksi eikä tuskin osaisi huolehtia lapsestaan nuoren ikänsä vuoksi.

Ensimmäisessä raskaudessa tuli myös pelättyä paljon, sillä kaikki olivat ihan uutta. Kävin useasti vatsakipujen, verenvuodon ja vähän likkuuvan vauvan vuoksi lääkärissä, kun nyt taas tiedän että kokemani kipu on normaalia kohdun kasvukipua, niukka tiputteluvuoto alussa ihan vaaratonta ja että vauvaankin saa actionia lasillisella mehua. Tiedän paremmin asioita, olen itsevarmempi ja osaan kuunnella kehoani paremmin. Kaikkea ei tarvitse enää kysyä neuvolasta tai mennä täysin niiden ohjeiden mukaan.

Nyt kolmekymppisenä olo on kaikinpuolin ja kaiken suhteen varmempi. Enää en huolehdi siitä miten vauvaa hoidetaan, osaanko minä tai miten meillä riittävät rahat. Sen sijaan pelkään oman ajan katoamista ja oikeastaan koko sen elämäntyylin, johon olen tottunut, loppumista. Minua jännittää se, jos jotekin kadototan tai unohdan itseni ja uppoudun liiaksi vauvakuplaan ja muutun joksikin muuksi kun en saa tarpeeksi aikaa itselleni.

Kaksikymppisenä en pelännyt mitään tällaista, sillä ”tiesin” ettei lapsen saaminen tulisi muuttamaan minua. Hengailin kavereiden kanssa ihan niinkuin ennenkin, olin mukana illanistujaisissa, jopa useamman kerran mukana baarissa. Nyt minua ei saisi pakottamallakaan minnekään iltarientoihin. Pelkkä ratikassa matkustaminen perjantai-alkuillasta on minulle ihan liikaa. Haluan vain äkkiä kotiin jotta saan vedettyä villasukat jalkaan ja mennä ajoissa nukkumaan.

Myös vauvan kanssa oli silloin kova tarve todistella itselleen, että elämä jatkuu ihan ennallaan ja olla lähes kokoajan jossain menossa tai tuntea syyllisyytä siitä, jos ei ollut. Nyt taas ymmärrän että tottakai se vauvan tulo muuttaa normaalia ja on ihan ok jäädä välillä kotiin haahuilemaan koko päiväksi yökkärissä. On toki kiva jatkaa sosiaalista elämää ja käydä silloin tällöin kaverin kanssa vaikka kahvilla tai kävelyllä, mutta joka päivä ei tarvitse olla menossa.

Nuorempana en osannut edes kuvitella minkälaista se ensimmäisten vuosien univaje ja väsymys voisikaan olla. Nyt kolmekymppisenä nukun jo valmiiksi huonosti ja odotan kauhulla sitä miten väsyneitä me molemmat tulemme olemaan. Nuorena sitä jaksoi paljon paremmin. Muutenkin tuntuu että jo nyt selkä prakaa eikä virtsarakko kestä mitään, joten fyysisestikin silloin aiemmin oli helpompaa.

Nyt vähän kokeneempana tiedän sen ettei moneenkaan asiaan voi vaikuttaa etukäteen ja kaikki menevät sitten omalla painollaan. Kuten vaikkapa synnytys, imetyksen onnistuminen tai vauvan luonne ovat sellaisia asioita. En usko että siihen varmuuteen liittyy kuitenkaan ikä. Jos nyt saisin ensimmäisen lapseni olisin varmaan ihan hysteerinen, vielä enemmän kun sillon parikymmpisenä. Lasten saaminen on opettanut minut olemaan stressaamatta turhaan asioista.

On itseasiassa tosi ihanaa saada lapsi kaikella tällä kokemuksella. Koska ikäero vanhempiin lapsiin on niin suuri, ja he ovat paljon myös koulussa, kavereillaan sekä tietysti joka toinen viikko isällään, on tämä melkein kun saisi esikoisensa. Mutta ilman sitä tuoreen vanhemman epävarmuutta.

Kaiken kaikkiaan olen tosi iloinen että itse päädyin saamaan esikoiseni jo niin nuorena ja toisenkin siitä heti parin vuoden perään. En ollut silloin vielä niin tottunut mihinkään tietynlaiseen elämään tai elintasoon, eikä minusta myöskään tuntunut että olisin menettänyt mitään – päinvastoin.

En nyt toki vieläkään ole mikään kovin vanha, vaan ihan normaalin ensisynnyttäjän ikäinen. Kaveripiirissäni ei edelleenkään ole kuin muutama muu melko tuore vanhempi, vaikka saman ikäisiä ovatkin. En itse tekisi missään nimessä mitään toisin ja niinhän se onkin, että jokainen ikä on varmasti hyvä tulla vanhemmaksi. Jokaiseen ikään liittyy silti varmasti kysymyksiä ja muuta pohdintaa tai pelkoja.

On kuitenkin hauska huomata miten erilaista on olla raskaana lähes kymmenen vuoden erolla. Onko siellä muita samassa tilanteessa olevia, että äitiyttä on kestänyt jo pidempään ja tällaisia eroavaisuuksia on huomattavissa eri raskauksien välillä?

pssst. Jos et vielä huomannut, blogini on ehdolla Inspiration Blog Awardseissa Arjen Sankari-kategoriassa, saa käydä äänestämässä! 🙂

Me kaikki olemme sankareita, nimittäin arjen sankareita. Yli seitsemän vuotta kestäneen bloggaamisen aikana olen saanut jakaa arkeani aidosti teille. Minulle on ollut tärkeää näyttää arki sellaisena kun se on, kaunistelematta, silottelematta, elämänmakuisena. On ollut hienoa jos olen näin toimimalla voinut antaa jollekin vertaistukea tai tarttumapintaa. Sillä sitä vertaistukea olen näin tekemällä saanut vastineeksi sitten myös teiltä.

Välillä on pelottavaa paljastaa haavoittuvuutensa julkisesti. Kertoa erosta, vanhemmuuden kipuiluista, loppun palamisesta, sarasteluista, yksinäisyydestä, huolista – mistä vaan joka paljastaa etten ole superihminen ja ettei minunkaan elämä ole päivästä toiseen pelkkää valkoista hymyä ja smoothiebowleja.

Näin tehdessäni olen kuitenkin saanut tukea teiltä. Aina joku on tai on ollut samanlaisessa, ellei rankemmassakin tilanteessa. Koska minä olen uskaltanut raottaa verhoa, olen toki altistanut itseni mahdolliselle arvostetelulle ja ollut hyvinkin haavoittuvainen, mutta näin ollen myös te olette voineet elää sen kaiken kanssani. On ollut ihana huomata miten olette vuosien varrella jakaneen ilot ja surut kanssani.

Usein on hauska myös jakaa myös niitä ei niin vakavia juttuja ja saada nauraa itselleen kanssanne. Jakaa epäonnistuneet remppaprojektit (en vieläkään tajua että sain kaadettua päälleni yhdeksän litraa maalia), ne kaikki kiusalliset treffit (muistatteko sen minulla oli koko illan rucolaa hampaan välissä tai sen, kun treffikaveri joi vähän liikaa ja oksensi ympäri ravintolan lattioita) tai kaikki ne lasten kovaan ääneen kaupan kassalla laukomat nolot jutut (äitiii, miksi sulla on niin pitkät tissit?).

Se miten iloisia ja onnellisia olette olleet puolestamme löydettyäni rakkauden ja perustaessani uuden perheen on liikuttanut minua aivan valtavasti.

Minusta elämä onkin ihanaa juuri siinä rosoisuudessaan. Elämän kuuluukin olla elämänmakuista, ylä -ja alamäkiä. Muutenhan se olisi ihan tylsää. Arjen sankaruudessa ei ole sijoja, vaan kaikki ovat ykkösiä. Vaikka jonkun muun valinnat eivät aina tunnu omilta, ovat ne varmasti parhaita juuri heille. Oma elämänasenne ratkaisee. Ja minä haluan pitää sen jatkossakin, kaikista vaikeistakin asioista huolimatta, positiivisena mutta rehellisenä.

Blogini on asetettu ehdolle Inspiration Blog Awardeissa Arjen Sankari-kategoriaan. Tässä sarjassa ehdolla ovat aitoudellaan ja elämänasenteellaan hurmaavat vaikuttajat, joiden elämänmakuiset kuvaukset kutkuttavat välillä nauruhermoja, toisinaan taas kyynelkanavia. Kiitos siis paljon jo etukäteen jos tahdot käydä klikkaamassa äänen minulle <3

Ps. pahoittelut korvamadosta, mutta kun ME OLLAAN SANKAREITA KAIKKI, KUN OIKEIN SILMIIN KATSOTAAN…. 😀

Facebook muistutteli muutama päivä sitten, että olemme olleet mieheni kanssa siellä kavereita nyt tasan vuoden. Noin vuosi sitten tapasimme pikaisesti siis ekaa kertaa, mutta juttumme ei ihan vielä sielloin lähtenyt käyntiin, vaan vasta muutamaa kuukautta myöhemmin. Voisi siis oikeastaan sanoa, että ALLE vuodessa ehtii aika paljon.

Nyt olemme nimittäin naimisissa, sisustamme yhteistä kotia ja loppukesästä meille syntyy lapsi. Mitäs sitä aikailemaan kun tietää mitä tahtoo ja etenkin sen, että kenen kanssa.

Välillä tuntuu ihan järjettömältä olla tässä pisteessä. Ihan hullun rakastuneena ja onnellisena. Vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan mitään tällaista. Kumpikaan meistä ei olisi. Molemmat olimme olleet useamman vuoden sinkkuina ja päässet jo siihen pisteeseen, että yksin oli hyvä olla. Hyvin onnellisia niinkin, mutta onhan tämä ihan eri maailma verrattuna siihen.

Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, kimalteleva sormus nimettömässä, maha pystyssä, molempien astiat sulassa kaaoksessa keskenään keittiön kaapeissa ja keskellä olohuoneen lattiaa seisovat eilen ostetut vaunut. Joka toinen viikko vietämme suuruusperheen elämää ja joka toinen viikko olemme kahdestaan. Vielä hetken.

On käsittämättömän ihanaa herätä joka aamu rakkaimpansa vierestä, kun lähes viisi vuotta heräsin yksin. No toki lapset olivat usein kömpineet väliin, mutta heiltä saatava huomio ja läheisyys on toki erilaista. Mutta ehhkä myös siksi minulla oli niin hyvä yksin, ilman puolisoa. Sillä minulla oli kuitenkin rakkautta jaettavana yllinkyllin lapsilleni. Nyt rakkautta on vaan kaksin verroin enemmän.

Olen iloinen että uskalsin hypätä tähän kaikkeen, tuntea täysillä ja antaa vain sen viedä. Tuskin olisin voinut muutakaan. Olisi hirveä vanhana katua sitä, ettei uskaltanut elää täysillä ja katsoa mihin se kaikki vie. Olemme kokeneet yhdessä jo vaikka minkälaista. On ollut iloja, suruja ja meidän omat vaikeutemme. Kaikki se kuitenkin hitsaa meitä yhä enemmän kiinni toisiimme.

En kyllä ikimaailmassa olisi kuvitellut päätyväni tähän tilanteeseen vuoden päästä. Ihan naurattaakin pelkkä ajatus. Siellä tanssilattian reunalla kun juttelin tämän tyypin kanssa, jonka yhteinen kaverimme oli minulle hetkeä aiemmin esitellyt, ei olisi juolahtunut millään mieleeni, että juhlisin naimisiinmenoamme samassa paikassa vielä samana kesänä, vaikka mukavalta hän vaikuttikin.

Mutta eihän sitä totisesti voi ikinä tietää että mihin elämä vie, silti aika hullua että se vei vuodessa tähän. Ihanan hullua.