Jokainen tuore vanhempi on varmasti kuullut lukemattomat kerrat samat kehoitukset nauttia vauva-ajasta, koska se menee ohi niin nopeasti. Ja tottahan se on, vaikka usein kuulostaakin jopa ärsyttävän kliseiseltä.
Samaa olen joskus hokenut mielessä itselleni lähes hampaat irveessä. Vaikka vauva-aika on ihmeellistä ja ihanaa, ovat ne etenkin ne ensimmäiset kuukaudet rankkoja. Etenkin jos on yhtään mitään ”ylimääräistä” huolta, kuten vaikka meillä oli imetyksen kanssa. Mutta ihan muutenkin.
Vaikka tämä vauva oli kolmas lapseni, oli alku välillä haparointia, itsensä kyseenalaistamista, murehtimista ja ihan vaan aivan uudenlaisen elämän opettelua ja sisäistämistä. Kaiken oman ajan ja itsekkyyden yhtäkkistä jättämistä samaan aikaan kun oma kehokin on taas ihan muuttunut.
Moni kertookin ensimmäisten kuukausien menneen ihan sumussa – ja niin se meni täälläkin. Ekat kaksi kuukautta itse lähinnä vain imetin tai pumppasin maitoa. Pelkäsin katoavani jonnekin äitiyden pimeälle puolelle ja kadottavani itseni. Tunsin usein olevani vain väsynyt lypsylehmä. Ja samaan aikaan olin maailman onnellisin uudesta ihanasta vauvasta.
Jo kuukauden ikäinen vauva alkaa hymyilemään ja ottamaan yhtä enemmän kontaktia. Se pikkuvauva-aika tosiaan on todella lyhyt. Kahden kuukauden ikäinen vauva on jo ihan ihminen, eikä mikään vastasyntynyt mytty – vaikka tietysti ihan pieni vauva onkin.
Nyt kun oma vauva lähentelee seitsemän kuukauden ikää, tuntuu uskomattomalta, että vain muutama kuukausi sitten hän oli pienempi kuin nukke. Se on todella haikeaa. En ikävöi yhtään sitä epävarmuutta joka minusta ensikuukausien ajan ajoittain puski, mutta kaipaan välillä kyllä sitä ihan pienen pientä nöttiästä, joka halusi kokoajan olla vain ihan lähellä – vaikka joskus meni päiväkausia, että pääsin rauhassa syömään aamupalaa, pukemaan tai edes vessaan.
Ja sitten samaan aikaan, mitä enemmän vauva kasvaa ja kehittyy, sen hienompaa tämä on. Tai siis ihan erilaista, koska ei näitä voi verrata.
Jos jokunen kuukausi sitten aina jonnekin mennessä toivoin vauvan nukkuvan, nyt yritän ajoittaa monet asiat, kuten vaikka museossa käynnin, juurikin niin, että hän olisi hereillä ja voisi myös itse niistä nauttia.
Hurjaa miten nopeasti asiat muuttuvat vauvavuotena. Yhtäkkiä meillä onkin täällä kaikesta hyvin kiinnostunut ja innostunut pikkuinen lapsi, joka on jo ihan oma persoonansa. Iso pieni, jota ei voi jättää hetkeksikään vartioimatta sängylle, joka ryömii hirvittävää vauhtia heti sähköjohdon nähdessään, joka rakastaa hassuttelua ja matkii meitä monessa asiassa.
Yritin nauttia, imeä ja muistaa jokaisen hetken vastasyntyneen kanssa, mutta samaa teen edelleen. Vastasyntynyt vauva on ihmeellinen ja ainutlaatuinen, mutta niin on puolivuotias kuten vaikka yhdeksänvuotiaskin.
Vaikka ajan nopea kulku ja lasten kasvaminen tuntuu hurjalta ja haikealta, on se kuitenkin sitäkin hienompaa. Samalla kun saa seurata lasten kasvua ja kehitystä, oppii ja kehittyy sitä samalla itsekin paljon.
Itse olen ainakin oppinut entistä enemmän hetkessä elämistä. Toki mietin hymyssä suin myös menneitä tapahtuneita tai saatan murehtia tulevaa, mutta osaan siinä samassa olla hyvin kiinni juuri tässä ja nyt. Lapset opettavat siitä paljon.
Ja siinä samassa kauhistelen, että tuo minun juuri syntynyt vauvani onkin jo lähempänä yksivuotiasta taaperoa kun sitä vastasyntynyttä. Miten kamalaa ja ihanaa!
