Huh hellettä! Tulihan se kesä lopulta.

Tässä kuvassa pelataan mölkkyä lämpömittarin näyttäessä 32 astetta varjossa. Onneksi oli sadetin sekä pelin poikkaissut jäätelöauto.

– n 10 kg, vaatekoko 80, kengänkoko 20/21
– Osaa kävellä jopa parisenkymmentä askelta kerrallaan, mutta liikkuu useinmiten silti vielä konttaamalla tai ulkona karhukävellen
– Menee kyykkyyn ja nousee siitä ilman tukea
– Herää vieläkin öisin syömään
– Osaa kiivetä sohvalle
– On kiinnostunut pukemisesta ja haluaa pukea itse (ja muita)
– Hoivaa, rutistaa ja halaa kaikkea pehmeää – pehmoleluista sukkiin
– Neljä hammasta (kaksi alhaalla, kaksi ylhäällä)
– Nukkuu kahdet päiväunet
– Voimakastahtoinen ikiliikkuja
– Pyytää laittamaan musiikin päälle ja tanssii sen tahdissa
– Lauleskelee itsekseen
– Ei sinänsä vierasta, mutta uusien ihmisten seurassa hakeutuu äidin/isän syliin
– Rakastaa kylpemistä, koiria, musiikkia ja ruokaa
– Jos tutteja on näkyvillä sellainen on pakko laittaa heti suuhun, mieluiten kaksin kappalein
– Syö usein samaa ruokaa muun perheen kanssa
– Rakentaa neljän palikan tornin
– Leikkii palikoilla, duploilla, puuhedelmillä, pehmoleluilla sekä selailee kirjoja
– Kaikki menee edelleen suuhun
– Osaa kiemmurella ulos rattaiden viispistevöistä
– Kiipeää sekunnissa syöttötuolista pöydälle
– Sanoo muutamia sanoja ruotsiksi ja suomeksi
– Ymmärtää paljon ja myös hänen eleitään on helppo tulkita
– Löytää kaikki pienimmätkin ruoanmuruset ja pikkukivet ja poimii ne taidokkaasti pinsettiotteella suuhunsa
– Tietää ettei saa esim syödä hiekkaa, joten syö sitä päätään pudistellen etusormi ylhäällä
– Testailee asioita tekemällä ja äänetelmällä miten me suhtaudumme siihen ja rakastaa saada positiivsiia reaktioita aikaan
– Matkii paljon

1 KK
2 KK
3 KK
4 KK
5 KK
6 KK
7 KK
8 KK
9 KK
10 KK

Kerroinkin aiemmin, että sain viettää neljä päivää kaksistaan keskimmäisen lapseni kanssa. Erkin omien sanojen mukaan se oli ihan mahtavaa! Ja niin oli minustakin. Neljään päivään mahtui ainakin:

– Kaksi päivää stadikalla
– Yksi päivä Linnanmäellä
– Yksi päivä hiekkarannalla
– Vesijuoksua
– Pari jäätelöä
– Neljä kertaa vuoristoradassa (kaksi kertaa etuvaunussa)
– Käsi kädessä laitteesta toiseen juoksemista
– Yksi irronnut hammas
– Kattilallinen lohikeittoa
– Kolme samassa huoneessa nukuttua yötä
– 2,5 luettua kirjaa
– Pitkät löylyt saunassa
– Muutamat nauruhepulit
– Kiireetöntä olemista
– Maapähkinävoiöverit
– Vanhassa lähikaupassamme nostagisointia

Tapahtuipa kerran näin. Palaamme mökiltä, muut jatkavat autolla matkaa toisaalle, mutta minä lähden yksin junalla kotiin. Minulla oli tunti aikaa ennen junan lähtöä ja olen suunnittellut syöväni hitaan lounaan asemalla, ohikulkevia matkalaisia katsellen. Saavun reppu selässä asemalle, valmiina nauttimaan seuraavat tunnit täysin rinnoin omasta ajastani ensin asemalla, sitten vielä monen tunnin verran junassa.

Mutta asema onkin aivan autio. Sisällä istumaan kutsuu kolme yksinäistä penkkiä, mutta lounasravintolasta, kaupasta tai edes kioskista ei ole tietoakaan. Jopa lipunmyynti on suljettu. Astun takaisin ulos, tuntuu kun koko kaupungissa ei olisi ketään. Lähden kulkemaan tyhjän aukion poikki googlaten samalla lähimpiä kauppoja ja ravintoloita. Sellaisia ei oikein ole.

Kummallisen lenkin ja lastauslaiturin ohi hapuilleen kierroksen jälkeen löydän itseni suuren K-marketin parkkipaikalta. Mietin edelleen, että onko nyt jokin pyhä ja kaikki paikat suljettu (ei, on keskiviikko keskipäivä). Kuljen epäivevästi kohti kaupan ovia. Jättimäisellä parkkipaikalla seisoo vain muutama auto, eikä kaupassa näy mitään liikettä. Koko paikka tuntuu hylätyltä, mutta sitten liukuovet aukeavat.

Kokoan itselleni lounaan kaupan salaattibaarista ja huomaan kaupasta lähtiessäni, että kiersin turhaan koko ison rakennuksen ja korttelin – kaupalta pääsee ihan suoraan takaisin asemalle. Haluaisin syödä ulkona laiturilla istuen, mutta sen ainut penkki on varattu. Mies läppärin kanssa on vallanut sen kokonaan. Menen sisälle aseman penkille syömään salaattiani, johon tuli aivan liikaa curry-mausteista pastaa.

Nyt alkaa tapahtumaan, muutama ihminen kulkee asemarakennuksen läpi laiturille! Toinen juna saapuu ja hetken rakennus tuntuu ihan oikealta asemalta, kunnes taas hiljenee.

Ennen junan saapumista käyn vielä vessassa. Naisten vessan oven lukko ei toimi, mutta kokeilen ettei ovea pitäisi saada ulkopuolelta auki. Ja toisaalta, eihän ulkopuolella edes ole ketään. Istun pöntöllä, kun yhtäkkiä ovi rykäistään auki jonkun miehen toimesta. Onneksi hän sulkee sen nolostuneena yhtä nopeasti. Naurattaa vähän – jestas mikä reissun alku.

Juna saapuu. Olen maksanut muutaman euron ylimääräistä, jotta saisin matkustaa mukavemmin Extra-luokassa. Junassa haisee. Junassa haisee ihan hirveältä. Koska lähistöllä ei näy ketään housuunsa kussutta, paskonutta ja sitten sammunutta henkilöä, oletan kammottavan lemun tulevan vessasta. Oksettaa.

Istun kiltisti omalle numeroidulle paikalleni. Edessä istuva mieshenkilö on vetänyt penkkinsä aivan takakenoon, mutta nojaa siti itse eteenpäin pyödällä olevaan läppäriin (se sama valtaaja laiturilta!). Tarkoituksenani on nukkua junussa. Minulla on mukana puhallettava niskatyyny, korvatulpat sekä silmälappu.

Paskan haju junassa on kuitenkin niin lamauttava, että lähes koko kaksituntisen joudun hengittelemään jääteepullo nenäni alla, jotta saisin hajua vähän hälvennettyä. Pussi on valmiina vieressä, sillä voin todella huonosti. Odotan junan vaihtoa, en pysty nukkumaan tai tekemään mitään muutakaan. Toivottavasti matkan toinen osa, puolitoista tuntia menee paremmissa merkeissä.

Toisessa junassa onkin kaikki paremmin ja ilma raikasta. Juna on kuitenkin aivan täysi. Paikkani on ikkunan vieressä ja viereeni istuu ikäseni mies, joka lukee keskittyneesti. Minulla on kamala pissahätä koko matkan, mutten kehtaa häiritä häntä. Puhelimesta loppuu akku, laturi on repussa hattuhyllyllä. Noh, ihan kivat maisemat ja sain sentään sitä ihanaa kuuluisaa omaa aikaa.

Ennen kun tapasin mieheni olin lähes viisi vuotta yksin. Tai siis joka toinen viikko yksin ja joka toinen viikko kolmisin lasteni kanssa. Siinä ajassa ehtii muodostua aika paljon kaikenlaisia omia juttuja ja tapoja, mutta ennenkaikkea siitä tuli normi. Että oma elämä on juuri tällaista.

Sitten kaikki muuttui ihan kertaheitolla. Ihan kaikki. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan vain meitä kolmea, vaan porukkaan tuli lisää sekä uusi aikuinen että uusi isompi lapsi. Muutettiin uuteen kotiin, uuteen kaupunginosaan ja vuoden päästä syntyi vielä vauva. Joka toinen viikko meitä on nyt kolme ja ja joka toinen viikko kuusi.

Kaikki tämä on hyvää ja ihanaa, mutta ihan uudenlaista ja erilaista mihin kukaan meistä oli vuosien aikana tottunut. Ja vaikka noiden vuosien aikana opin rakastamaan yksin oloa – tarvitsemaan sitä, en ole jäänyt haikailemaan entistä elämääni. Paitsi no, vanhaa kotiamme kaipaan säännöllisin väliajoin, mutta materiaa on turha haikalla. Etenkään kun emme voisi siellä muutenkaan asua, sillä nykyisin koko talo on tyjennetty home-ongelmien vuoksi. Siksi muutama kuva tähän siitä.

Jokainen meistä tietää, miten tärkeää on välillä saada jakamatonta huomiota rakkaimmaltamme ja niin mekin olemme yrittäneet edes silloin tällöin suoda sitä lapsillemme. Se ei viime kuukausina ole ollut helppoa, sillä vuorokaudessa ei vain tunnu olevan tarpeeksi aikaa (mihinkään). Lisäksi on myös tosi kivaa viettää aikaa yhdessä ja edelleenkin vahvistaa ”joukkuehenkeämme”.

Nyt kuitenkin sattui sellainen ihan todella jännältä tuntuva juttu, jossa sain ensin monta tuntia omaa aikaa yksin(suurin osa tästä kylläkin kului junalla matkustaessa), sitten yhden yön ihan vain kolmisteen poikien kanssa ja kaiken kukkuraksi vielä kolme päivää kahdestaan nuoremman poikani kanssa. Siis mitä ihmettä!?

Tämä on ollut samalla niin ihanaa, mutta niin outoa. Kolmisteen olo tuntui yhtä luontevalta kun muutamakin vuosi sitten, mutta samaan aikaan se oli kuin joku leikki. En osaa sitä tunnetta oikein sen paremmin kuvailla.

Samoin eilen illalla, valvoessani puoleen yöhön saakka, takaraivossa jyskytti kokoajan hirveä tunne, syylisyys siitä, että teen jotain väärin. Normaalistihan nukkumaan on pakko mennä ajoissa, kun vauva herättää pari kertaa yössä ja herää aamulla aikaisin. Nyt unohdin kokoajan sen, että saisin tulevana yönä nukkua häiriöittä ja niin myöhään kun haluan.

Tunnistan tuon jännän syyllisyyden tunteen myös aiemmilta kerroilta, kun olen vaikka jäänyt muutamaksi päiväksi yksin kotiin muun perheen ollessa poissa. Itsestäni tuntuu, että silloin pitäisi maksimoida kaikki ajankäyttö, olla todella tehokas – nukkua varastoon, mutta samaan aikaan siivota ja hoitaa kaikki muut tekemättä jääneet asiat keittiön kaappien järjestelystä seinän naulanreikien paikkaamiseen ja sen vanhan tuolin kunnostamiseen. Usein sitä tulee kuitenkin tehtyä jotain ihan muuta, kuten valvottua yömyöhään jotain sarjaa jumittaen. Kun kerrankin voi. Ja siitä seuraa syyllisyys.

Yksinolo ei enää tarkoitakaan minulle aikaa itseni itseni kanssa, vaan juurikin sen asialistan hoitamista, mitä on vaikea suorittaa lasten pyöriessä lahkeissa. Se on ihan typerää, sillä se olen vain minä itse joka olen luonut itselleni sellaiset paineet. Kun mieheni kehoittaa minun nauttivan yksinolostani tai ajasta poikieni kanssa, hän tosiaan tarkoittaa sitä, eikä todellaan odota vaatekaapin olevan järjestyksessä hänen palattuaan takaisin kotiin. Se on vain minun päässäni.

Mutta kuten sanottu, koko asia on vain päässäni. En valvonut viime yönä koska siivosin vihdoin keittiön lattiasta kattoon (joka on ollut asialisatallani jo ihan liian kauan), vaan koska googlailin kaikkea tärkeää, mitä en ikinä muuten ehdi. Paineet oli myös alkaa touhuta kaikkea heti aamusta lapsen kanssa – vedetään nyt ihan täysillä tämä kahden keskinen aika. Ajatuksena oli astua ensimmäisten joukossa sisään Linnanmäen porteista heti sen avattua, käyttää koko päivä tehokkaasti. Mutta lapsi päätti toisin ja halusikin syödä maapahkinävoita ja mennä sitten vielä aamupäikkäreille.

Yritän ottaa hänestä mallia ja puhallella kaikki syyllisyydentunnot sekä ”mun pitää” -ajatukset pois päästäni. Olla vaan.