Istuttiin muutama ilta sitten sohvalla ja yhtäkkiä tajusin – mehän ollaan oltu yhdessä neljä vuotta! Neljään vuoteen on mahtunut paljon, mutta kyllä sanoisin silti, että eniten mahtui ensimmäiseen puoleen vuoteen. Toukokuussa alettiin tapailemaan ja seurustelemaan, kesäkuussa päätettiin mennä naimisiin, heinäkuussa meidän vihittiin maistraatissa, elokuussa pidettiin hääjuhlat ja kirkkosiunaus, joulukuussa tein positiivien raskaustestin ja tammikuussa muutettiin virallisesti yhteen uuteen kotiin.

Mutta kuten sanottu, on neljäänkin vuoteen mahtunut vaikka mitä, vaikkei ne mitään ihan näin elämää mullistavia muutoksia olekaan olleet. Kuten kaikissa parisuhteissa, välillä on ollut ihanaa ja välillä taas haastavampaa. Niinä haastavinakin hetkinä olen edelleen ollut yhtä iloinen siitä, että tehtiin kaikki normien vastaisesti, eikä niin miten yleisesti ottaen ”kuuluisi tehdä”. Oli ihanaa mennä naimisiin aika sekopäisen vastarakastuneena.

Mulle yksi iso oivallus onkin elämässä ollut se, että elää sitä itselleen, niinkun itsestä parhaalle tuntuu ja haluaa. Ei niin miten olettaa muiden haluavan. Onhan se joskus jopa pelottavaa, mutta eipähän tule kiikkustuolissa kaduttua ainakaan tekemättömiä asioita <3

Nämä kuvat on meidän ekoilta yhteisiltä viikoilta, en voi uskoa että siitä on jo näin kauan!

Elämä oli tosi kivaa ja ihanaa aiemminkin, mutta jotenkin ihan erityistä nyt rakastuneena. Mennyt viikko on ollut melko tavallinen (vaikka harva viikko on ikinä tylsän tavallinen tai samanlainen), ja ollaan puuhattu ihan perus arkisia juttuja. Kaikki  on kuitenkin tuntunut jotenkin paljon merkityksellisemmältä nyt. Paremmalta ja kivemmalta.

Välillä on ihan naurettavaa olla näin hölmösti ihastunut. Pussailla puutarhamyymälässä, kikatella kahvilan tiskillä tai lähettää 100 tekstiviestiä yhden työpäivän aikana. Samaan aikaan se on maailman parasta. Miksi ei ottaisi kaikkea irti näistä fiiliksistä, tästä koko kropassa tuntuvasta onnesta? On ihanaa kun ei tarvitse jarrutella, järkeillä tai pelata mitään, olla vaan ja antaa mennä.

Kaikki on tapahtunut tosi nopeasti ja tuntuu hienolta että rohkenin hypätä kyytiin. Tuntuu hyvältä, että tehdään just niin kun meistä tuntuu, eikä niin miten kuvitellaan että pitäisi tehdä. Ja kaikki on mennyt tosi ihanasti juuri näin.

Meinasin tähän postaukseen listata viikon parhaita juttuja, mutta en pysty. Sillä kaikki on ollut parasta. Perus kaupassa käynnistä extempore-illalliseen. Viikko on siis ollut hyvin rakkaudentäyteinen. Tiedän olevani nyt ehkä tosi ärsyttävä leijuessani pää pilvissä, mutta hei, jos nyt kerran kymmenessä vuodessa.

Muutama viikko sitten kävelin heräilevän kaupungin halki vieressäni ihminen joka oli jotain muuta, kun kukaan aikoihin. Jotain niin paljon enemmän. Ihminen joka sai minut tuntemaan suurta onnea ja kauneutta. Joka sai tuntemaan itseni maailman ihanimmaksi ja jolle haluaisin olla vähintään yhtä ihana. Sinä aamuna ymmärsin, miksi olen ollut neljä vuotta ja viisi kuukautta yksin. Koska aiemmin kenenkään muun kanssa ei ole tuntunut siltä. Niin oikealta, niin vahvasti. Tiesin aina, ettei yhtään vähempään kannata tyytyä, enkä tyytynyt. Tuona aamuna aika pysähtyi, oikeastaan koko maailmani pysähtyi. Kaikki oli niin selvää ja sain sen tunteen, jota olin koko tämän ajan odottanut tulevaksi. Ja vähän enemmänkin.

Myöhemmin aloin kuitenkin järkeilemään. Osaanko, pystynkö, mitä tämä nyt on ja mihin tämä johtaa? Toisena päivänä annoin vaan mennä satasella ja seuraavana taas painoin jarrua. En halunnut, että homma menee liian vakavaksi, ja olin helpottunut kun sovimme, että antaa kaiken mennä vain omalla painollaan. Molempien tunteet kuitenkin voimistuivat ja vietimme kaiken mahdollisen ajan yhdessä. Kun olimme erillään tunsin ikävää, mutta silti jostain syystä pyristelin vastaan. En oikein tiennyt miksi. Vaiheilin ja lopulta jopa satutin häntä pahasti. Oli tosi lähellä, että melkein pilasin koko jutun.

Mutta samalla kun melkein menetin tämän ihmisen, kaikki tunteet ja ajatukseni selkenivät. Tajusin, että kaikki se epävarmuus olikin johtunut omista pelostani. Menettämisen pelosta. Olin pyristellyt vastaan, jotten saisi siipeeni niin pahasti. Olisin halunnut hypätä täysillä mukaan, mutta minua oli pelottanut ja jännittänyt, että se kaikki ihana loppuu juuri kun olen kiintynyt liikaa.  Alitajuisesti ajattelin kai, että jos homma ei mene liian vakavaksi ei toisen menettäminenkään tunnu niin pahalta.

Elämää ei voi hirveästi suunnitella, tai koskaan tietää miten se menee. Joten ihan turha sitä on myöskään alkaa pelkäämään mahdollisia epäonnistumisia jo etukäteen. Etenkin jos vierelläsi on ihminen joka saa sydämesi pakahtumaan, joka avaa maailman sinulle ihan uudella tavalla, jota ikävöit niin että fyysisesti sattuu, jonka silmissä näkyy koko universumi ja jonka kanssa yksinkertaisesti vain haluat olla. Silloin pitää vaan antaa mennä.

Joten tässä sitä nyt ollaan. Sydänsilmäemojina hölmö hymy korvissa. Se aiemmin mainitsemani ei liian vakava rakkausjuttu on ihan rehellinen rakkausjuttu. Juttu, jonka tekisi mieli vain vaalia itsellään, mutta silti samaan aikaan kailottaa koko maailmalle. Tämä teksti on kai jotain siltä väliltä. Minulla on rakkausjuttu ja se on just nyt maailman paras juttu.