Vuosi sitten oli kylmä pakkaspäivä ja maa jäässä. Me hyppäsimme poikien kanssa autoon joka suuntasi Porvoon vanhalle rautatieasemalle. Samassa autossa reissasi myös RAWR Magazinen tekijöitä, siinä samalla matkaa taittaessa juteltiin. Puhuttiin siitä miten samana vuonna tekemäni suuri elämänmuutos, eli ero, oli vaikuttanut elämääni ja ajatuksiini. Tuosta rupattelusta syntyi mielestäni paras haastattelu mitä minusta on ikinä tehty. En ollut lukenut juttua lähes vuoteen, mutta allerkirjoitan edelleen kaiken sanomani. Tajusin taas miten suuren päätöksen tein aikoinaan, pelkkää sydämen ääntä kuuntelemalla. Aika hurjaa. Ja se päätös on edelleen oikea.

Kerron lyhyesti niille jotka ovat alkaneet seuraamaan blogiani vasta hiljattain. Kaksi vuotta sitten sanoin sen ensimmäistä kertaa ääneen ihan tosissani, haluan erota. Halusin erota kahden pienen lapsemme isästä, jonka kanssa olimme olleet yhdessä kuusi vuotta, tunteneet yli kymmenen. Meillä oli koti loppuelämäksi ja hänen nimissään oleva iso asuntolaina. En tiennyt miten selviäisin jatkosta, olin ollut kotiäitinä monta vuotta, eikä mitään tietoa tulevasta, mutta tiesin että minun on tehtävä se.

Päätös ei ollut mikään yhtäkkinen päähänpisto, vaan olin kyllä miettinyt sitä pitkään. Itseasiassa tajusin myöhemmin että olin prosessoinut päätöstä mielessäni varmaan kaksi vuotta. Uskottelin pitkään itselleni että kaikki kyllä palaa joskus entiselleen, rakastinhan puolisoani edelleen. Mutta kun rakastin häntä kuin parasta ystävää, en kuten tyttöystävän tulisi rakastaa poikaystäväänsä. Senkin asian oivaltaminen vaati aikaa.

Ero oli minulle todella kova paikka, vaikka halusinkin sitä. Tunsin itseni kauheaksi ihmiseksi, häpelin asiaa, podin syyllisyyttä ja epätoivoa. Oli epäreilua ettei elämä mennytkään suunnitelmien mukaan. Samaan aikaan löysin itsestäni niin paljon voimaa ja tarmokkuutta, etten tiennyt sellaista olevan edes olemassa. Kuoriuduin panssarista. Samaan aikaan rintaan koski ja oli helppo hengittää, hyvin ristiriistaista. Mutta kokoajan tiesin että tämä on oikea päätös, ja kaikki tuntemukseni vain vahistivat sitä.

Tajusin että elämässä pitää joskus tehdä hyvinkin kiperiä valintoja, itseään kuunnellen ja itsekkäästi. Ja joskus ei voi muuta kun hypätä tuntemattomaan ja toivoa parasta. Kukaan muu ei ole vastuussa onnestasi kuin sinä itse ja sen pohjalta aloinkin elämään elämääni. Päätin että ikävien asioiden tekeminen saa riittää, teen asioita joista minulle tulee hyvä olo, en miellyttääkseni muita.

Kaksi vuotta on mennyt kuin siivillä. Eropäätökseni jälkeen päätimme vielä yrittää kuukauden, Joulun yli, mutta tammikuussa rupesin sitten etsimään uutta asuntoa. Monien kiemuroiden, kuten vesivahingon, takia pääsimme muuttamaan vasta alkukeväästä. Muistan edelleenkin ensimmäisen yöni uudessa kodissa. Lapset olivat vielä vanhassa asunnossa isän kanssa ja minä nukuin lasten patjalla- koska minulla ei ollut sänkyä. Illalla katsoin telkkarista Sinkkulaivaa ja kauhistelin että tuollaistako elämäni tulee nyt olemaan. Uni ei meinannut tulla millään, mutta kun aamulla heräsin tunsin heti että tämä on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Tässä vaiheessa kirjoittamista kyyneleet valuvat poskilla. Ja siitä se elämä tosiaan lähti rullaamaan pikkuhiljaa eteenpäin. Tai itseassa neljä päivää muuton jälkeen lähdin lasten kanssa kuukaudeksi Espanjaan, jonka jälkeen se elämä alkoi.

Välillä on ollut vaikeaa, välillä helppoa. Lasten takia välillä surettaa, mutta hei, tällaista elämä on. Ei sen kai kuulukkaan päivästä toiseen soljua mukavasti eteenpäin. Tai silloin se ainakin olisi ihan hiton tylsää.

Sillä jos jotain olen oppinut tässä tämän vuoden aikana on se, ettei elämää voi suunnitella. Rawn haastattelussa tein joitakin uudenvuoden lupauksia, ja myös samoihin aikoihin kirjoittamassani postauksessa suunnitelin tulevaa vuotta. Naurattaa lukea noita, sillä oikeastaan mikään ei ole toteutunut. Mutta asioita on tapahtunut enemmän kun olisin ikinä pystynyt kuvittelemaan! Edelleen löydän itsestäni uusia puolia, ja samalla olen kokoajan enemmän ja enemmän sinut itseni kanssa. Tämän vuoden suurin teema henkilökohtaisessa elämässäni on ollut rakkauden etsiminen. Ja senkin huomaaminen ettei sitä voi etsiä. Se tulee jos on tullakseen. Olen ihastunut, ehkä jopa rakastunut, särkenyt sydämeni ja jatkanut taas elämää. Sitähän tämä on. Olen itkenyt ja surrut, mutta sitäkin enemmän nauranut ja iloinnut. Tämä on mun elämä, tämä yksi ja ainoa, joten aion kyllä jatkossakin elää sen täysillä. Itselleni.

En edelleenkän tiedä mitä tuleva tuo tullessaan, mutta aion yrittää parhaani pysyäkseni mukana kyydissä. En ehkä ole saanut kaikkia niitä asioita joista olen haaveillut, mutta olen varmasti saanut paljon enemmän. Ystävien merkitys on korostunut entisestään. Ja yksi näistä ystävistä on exäni, lasteni isä joka on edelleen hyvin tiiviisti kuvioissa. Hän oli kavereineen se joka muutti tavaramme uuteen kotiin, lähti kanssani sänkyostoksille, se joka kuskaa minua edelleen Ikeaan, lupaa tulla vaihtamaan lamput jos en itse osaa ja käy kastelemassa kukat kun olemme matkoilla.

Jännä miettiä että mitä kaikkea elämällä on vielä annettavana.
Mutta se selviää vaan jatkamalla eteenpäin ja elämällä sitä.

Kuvat: Daniela Talvitie

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Lähdin mukaan Indiedaysin sekä Lidlin Sportyfeel kampanjaan testaamaan uutta tuotesarjaa. Liikkujille suunnattuun tuoteperheeseen kuuluu muunmuassa erilaisia proteiinipatukoita, palautus -ja rasvanpolttojuomia sekä vanukkaita erikokoisissa pakkauksissa. Ei kuitenkaan tarvitse olla mikään himoliikkuja tai fitnesbeibi jotta näitä uutuksia voi nautiskella, vaan nämä sopivat ihan myös niille jotka välillä tarvitsevat nopean välipan, haluavat täydentää ruokavaliotaan tai tai korvata joitakin epäterveellisiä valintojaan paremmalla vaihtoehdolla.

Koska lisäravinteet eivät ole minulle entuudestaan tuttuja, en nytkään lähtenyt testailemaan niitä laajalla skaalalla, vaan kohdensin testailuni pelkkiin proteiinipatukoihin. Patukat kulkevat kätevästi matkassa, ja laukunpohjalta niitä onkin helppo kaivella kun kiirettä pukkaa ja nälkä painaa päälle. Siinä missä vaikka banaani litistyisi laukkuun tai pahimmassa tapauksessa unohtuisi vielä päiväkausiksi sinne, saa patukoista myös kaikki tarvittavat proteiinit, hiilarit ja muut hivenaineet.

Ennen testin alkua ajattelinkin että nämä patukat tulevatkin sopimaan juurikin kiireisen arjen helpottajiksi. Että juoksisin tukka putkella kuten ennenkin, mutta patukka suussa, niin etten haavelisikaan nälkäisenä illalla mäkkäriateriasta. Ja ovathan nämä siis testailunkin jälkeen käteviä ja nopeita välipaloja, ei siinä, mutta lopulta löysinkin itseni herkuttelemassa näillä sohvannurkasta. Nämä ovat nimittäin paremman makuisia kun ikinä edes pystyin kuvittelemaan.

Patukoita löytyy  yli kymmenen erilaista makua ja niiden hinnat ovat alle eurosta puoleentoista euroon. Eli todella edullisia, kuten kaikki muutkin Sportyfeel tuotteet. Osa patukoista on lisäksi vielä täsin laktoosittomia, gluteiinittomia eikä niihin ole lisätty sokeria. Sain Lidliltä ison kasan patukoita ja ennakko-odotuksista poiketen lempimauksi nousivat creamy caramel, mansikka-valkosuklaa sekä ykkössuosikkini (jota ennen maistamista luulin inhoavani eniten) suklaa-lakritsi.

Koska olen vähentänyt reippaasti sokerinsyöntiä, ei minulle edes enää maistu ällömakeat herkut. Ja itseasiassa nämä patukatkin ovat niin maistuvia (ja täyttäviä), että harvoin pystyn syömään yhtä kokonaan. Parasta onkin illalla linnoittautua sinne sohvan perukoille, pilkkoa lautaselle muutamasta eri makuisesta patukasta pieniä palasia, sekoittaa joukkoon marjoja ja pähkinöitä ja pistää joku hyvä sarja pyörmiään. Tästä herkusta ei tarvitse kantaa huonoa-omaatuntoa. Ja itse kun en ollenkaan ole innostunut (tykkää) raakasulkaista ja kakuista, on kiva että että nyt mullekkin löytyi parempi herkku.

Oli kiva olla tässä kampanjassa mukana, vastaavat tuotteet kun eivät tosiaan entudestaan ole tuttuja. Ehkäpä noita annospusseihin pakettajjua juomiakin voisi jokus vielä kokeilla, kun niitä kerta saa helposti, ja halvalla, kauppareissun yhteydessä. Mites te muut, käytättökä jotakin proteiini tai muita ravintovalmisteita? Tuolta Indiedaysin omalta Sportyfeel-sivustolta voi käydä lukemassa lisää muiden bloggaajien testauksia sekä osallistua myös tuotepaketin arvontaan.

Milläs terveelisillä herkuilla te herkuttelette tai mikä on paras kiireisen arjen helppo välipala?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Välillä sitä vaan onnistuu löytämään ihan täydellisiä makupareja ihan sattumalta. Haahuilin nälkäisenä tässä eräs päivä kaupassa, ja oikeastaan latasain koriin vaan kaikkea mitä sattui tekemään mieli. Ja niistä syntyikin sattumalta aivan täydellinen salaatti.

Salaattipojaan tuli napolinsalaattisekoitusta, punasipulia, pisaratomaatteja, revittyä basilikaa, päälle leipäjuustoa, balsamicokastiketta, suolaa ja pippuria. Lisäksi kevyesti suolavedessä keitettyjä papuja, päälle ripaus parmesanraastetta sulamaan, kylmäsavustettua lohta sekä seesaminsiemeniä. Suosittelen!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tästä aiheesta ei mielestäni voi puhua liikaa; itsensä hyväksyminen ja itsestään huolen pitäminen. Minä en todellakaan ole siinä aina mikään malliesimerkki, mutta tämän asian oivaltaminen muutama vuosi sitten paransi elämänlaatuani huomattavasti. Vuosikausia ajattelin, että jos vain olisin laiha ratkaisisi se kaikki ongelmani. Alotin laihduttamaan ensimmäisen kerran kun olin vasta neljännellä luokalla, eikä minulla todellakaan ollut silloin yhtään mitään ylimääräistä mistä laihduttaa. Lehdistä ja musavideoista tulevat kauneusihanteet ja sitäkautta tulevat paineet olivat valtavat. Anorektinen laihuus oli suurinta muotia, mutta minä olin naisellisella ruumiinrakenteellani aivan toisenlaisen. Muistan selvästi että joskus oikeasti jopa toivoin sairastuvani anoreksiaan, siis ala-aste ikäisenä!

Koko nuoruuteni kuvittelin oleva lihava, vaikka en sitä ollutkaan. En vain ollut laisinkaan tyytyväinen itseeni ja minäkuvani oli aivan vääristynyt. Harrastin tanssia, joka harrastuksena oli todella ihana, mutta toi entistä enemmän ulkonäköpaineita. Ainakaan silloin tanssipiireissä ei mietitty terveellisyyttä tai hyvinvointia, vaan kiloja karistettiin hinnalla millä hyvällä. Siihen aikaan jopa nuorten lehdissä oli laihdutusvinkkejä niin kaalikeittokuurista lentoemäntädiettiin. Ruoka ja laihtuminen pyöri mielessä jatkuvasti. Pikkuhiljaa niitä kilojakin alkoi sitten ihan oikeasti tulla, kun epäterveellisesti laihdutettut kilot palasivatkin aina korkojen kera.

Raskaudet toivat kiloja entisestään, ja muutenkin muuttivat kehoani hyvin radikaalisti. Pienten lasten kanssa oli vain helppo linoittutua sohvannurkkaan ja hakea lohtua suklaalevystä. Kuvittelin että jos menisin vaikka kuntosalille, kaikki olisivat vaan naureskelleet että mitä tuo läskikin tuossa nyt yrittää. Vielä tässäkin vaiheessa kuvittelin että jos vain olisin laiha olisin parempi ihminen, parempi äiti ja onnellisempi parisuhteessani. Kuvittelin sen olevan ainut ratkaisu, mutten kuitenkaan saanut tehtyä mitään sen eteen. En pitänyt peilikuvastani ja sain lohtua oikeastaan vain syömisestä. Lukemattomat maanantait aloitin aina sen laihdutuskuurin, mutta kun viimeistän viikon päästä repsahdin johonkin kiellettyyn oli se sitten siinä. Otin repasahdukset raskaasti itseeni ja joka kerta tunsin olevani aina vähän huonompi ihminen.

Sitten, kohta kaksi vuotta sitten, erosin lasteni isästä. Se oli puhtaasti itsekäs teko, mutta sen seuraksena aloin näkemään maailmaa ja omaa elämääni hieman toisinlaisin silmin. Tajusin että vain minä itse olen vastuussa omasta onnellisuudestani, ja tähän saakka olin lähinnä vain ollut sen tiellä. Ero oli rankka prosessi, se vei paljon voimia mutta jännästi samaan aikaan se oli myös voimaanuttavaa. Tavallaan tutustuin vasta silloin itseeni kunnolla.

Sitten kesällä 2013 tein jotain jonka seurauksia en osannut ikinä kuvitellakkaan. Julkaisin itsestäni kuvan alusvaattesilla, raskausarpien ja liikakilojen kera. Se yksi napin painallus kevensi harteillani olevaa taakkaa noin miljoona kiloa. Se yksi painallus ja vuosien itseinho oli kadonnut. Katsoin kuvaani läppärin näytöllä ja tunsin itseni hyväksi. Näin jotain kaunista vaikka se ei ollut lähelläkään yleisiä kauneusihanteita. Tajusin että minulla on vain tämä yksi elämä elettävänä, miksi tuhlaisin sen murehtimalla kilojani tai raskausarpiani. Mielummin nauttisin siitä ja teksisin asioita joita tahtoisin.

Jo aiemmin, eron jälkeen, oli muutama kilo lähtenyt itsestään, mutta tämän oivalluksen jälkeen niitä alkoi oikeasti karisemaan. Ei sillä että olisin taas ryhtynyt jollekkin älyttömälle dietille, vaan siksi että tunsin itseni hyväksi ja tahdoin myös tehdä itselleni hyvää. Aloin syömään terveellisimmin ja innostuin liikkumaan enemmän, en siksi että laihtuisin, vaan siksi se sai oloni vieläkin paremmaksi. Se että itsensä hyväksyy sellaisena kun on ei sulje pois sitä, että eläisi terveellisesti.

Haluan edelleen laihtua, mutta tehdä sen itselleni lempeästi, eli terveellisten elämäntapojen kautta. En tuijota vaa´an lukemia tai laske kaloreita. Haluan elää onnellisesti ja myös hemmotella itseäni. Toki syön välillä epäteveellsiesti, herkuttelen tai juhlin yömyöhään. Mutta sen sijaan että ruoskin sen jälkeen itseäni siitä miten huono ja läski olen, teen mielummin puhdistavan smoothien tai nukun univelat pois ja jatkan elämää positiivisin mielin.

Haluan vaan sanoa kaikille että olkaa itsellenne armollisia, rakastakaa itseänne ja olkaa välillä vähän itsekkäitä. Ja syökää välillä kakkua, olette varmasti sen ansainneet.

ps. Kaupoista löytyy juuri nyt Me Naisten KILOT VEKS-lehti jossa kerron viiden sivun verran tarinaani tästä aiheesta.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.