Tämä on mielestäni vähän vaikea aihe kirjoittaa niin, etten vahingossakaan loukkaa ketään tai ettei minua väärinymmärretä. Aion kuitenkin nyt yrittää, haluan nimittäin puhua sukupuolesta ja sukupuolista. En muiden, koska niillä ei ole minulle oikeastaan väliä, vaan oman tulevan lapseni.

Sukupuoli ei ole ikinä määrittänyt minulle sitä minkälainen joku ihminen on. Olen itse pienenä ollut prinssessa -ja barbileikkien vastapainoksi myös ns. poikatyttö. Olen aivan täysi cis-hetero, mutten siltikään tykkää vaikkapa korostaa naisellisuuttani, vaan mielummin pukeudun vaikka treenivaatteisiin kun kukkamekkoon ja korviksiin. Jo pelkästä omasta olemisestani ymmärrän sen, että sukupuoli on hyvin moninainen ominaisuus ihmisissä. Että jokainen meistä kokee sukupuolensa eri tavalla, oli kokemuksessa sitten kyse naiseudesta, mieheydestä tai jostain muusta.

Tuttavapiiriini kuuluu tyttöjen, poikien, miesten ja naisten lisäksi myös muunsukupuolisia, ihmisiä jotka eivät tunne olevansa mitään sukupuollta sekä sukupuolensa korjanneita tai siinä prosessissa olevia. Itse, kuten varmasti moni muukin, meistä näemme ihmisen persoonan, emmekä sukupuolen kautta. Tämän vuoksi tuttavapiirini on myös hyvin valveutunutta ja arvuutellessani instagramissa, että onko tuleva lapsemme tyttö vai poika, sain nopeasti noottia siitä että lapsi voi olla myös jotain muuta kun jompikumpi näistä kahdesta. Ja niinhän se tottakai voi myös olla.

Kun lapsi syntyy hänet todetaan heti silmämääräisesti joko tytöksi tai pojaksi, mutta aina ei voida näin tehdä. Suomessa syntyy vuodessa noin 2-8 lasta, joiden sukupuolta ei voida sukupuolielimen perusteella määritellä. Eikä toki voida varmasti kaikkien näiden muidenkaan, sillä myöhemmin lapsi voi tottakai tuntea itsensä joksikin muuksi. Ja tästä tässä on varmasti suurilta osin kyse. Emme tietenkään voi ennustaa tulevaisuutta ja tietää, että vastaako lapsen sosiaaliturvatunnukseen merkitty sukupuoli sitä miksi hän myöhemmin itsensä kokee. Mutta pitäisikö minun varautua sellaiseen tilanteeseen varmuudeksi jo tässä vaiheessa?

Olen kasvattanut omat lapseni melkoisen sukupuolisensitiivisesti, mutta silti kutsun heitä myös pojiksi, koska niin he kutsuvat itsekin. Molemmat lapset ovat ottaneet omakseen ihan pienestä, noin yksivuotiaasta lähtien, melko perinteiset poikalapsen roolit. Heille on ollut tarjolla paljon erilaisia leluja nukeista, eläinhahmoista, soittimista, pehmoleluista ja palikoista autoihin. On ollut nukenvaunuja ja mopoja, pikät hiukset ja täysin sukupuolineutraalit vaatteet. Leikkikavereina on ollut selkeitä tyttöjä ja poikia, mutta myös sellaisia lapsia joiden sukupuolesta ei ole ollut tietoa. Kaikki yhtä kivoja ja arvokkaita kavereita. Emme siis kasvatuksessamme ole vieneet heitä kumpaakaan suuntaan, vaan olemme anteet heidän touteuttaa itseään niin kun haluavat. Lapsillani, niin nykyisillä kun tulevallakin, on oikeus olla juuri se kuka hän haluaa.

Ymmärrän tavallaan sen tuohtumuksen, mitä jollekin aiheuttaa se kun kerrotaan perheeseeseen syntyneen joko tyttö tai poika. Ja sitten toisaalta en ymmärrä. Facebookissa syntyi pieni haloo siitä, kun Niinistö-Haukion perheeseen kerrottiin syntyneen poika. Joidenkin mielestä sukupuolen olisi voinut jättää kokonaan kertomatta. Tästä syntyi kiinnostava, mutta itselleni myös hyvin vieraalta tuntuva keskustelu siitä, miten sukupuolta korostetaan liikaa ja miten kaikista ihmisistä pitäisi puhua täysin sukupuolineutraalisti.

Kun vauva syntyy, hän ei ymmärrä olevansa minkään sukupuolinen – hän ei edes ymmärrä itse olevansa fyysisesti olemassa. Pitäisikö siis lasta kustua vain lapseksi niin kauan kunnes hän itse osaa ja haluaa määrittää oman sukupuolensa tai mahdollisesti sukupuolettomattomuutensa? Minä en tiedä, enkä halua tehdä niin. Haluan kutsua lastani tytöksi tai pojaksi jos hän selvästi fyysisesti jompikumpi on.

Meidän perheessä ei kasvateta lapsia mihinkään tiettyyn sukupuoliseen muottiin, vaan lasta tuetaan kehittymään hänen oman identiteettinsä, eikä sukupuolen mukaan. Kuten meidän lapsia ei myöskään opeteta mihinkään uskontoon, vaan nämä ovat täysin vapaaehtoisia asioita. Me pyrimme antamaan runsaasti erilaisia tapoja toteuttaa ja ilmaista itseään, harrastamaan sitä mikä tuntuu mieluisalta, pukeutumaan haluamallaan tavalla. Myöskään koulussa ja päiväkodissa ei ole enää samanlaista jakoa tyttöihin ja poikiin mitä ennen. Mutta kumoanko ja pilaanko tämän kaiken kutsumalla lasta tämän fyysisten ominaisuuksien takia pojaksi tai tytöksi? En usko. Mutta jonkun mielestä ehkä.

Sukupuolen moninaisuutta ymmärretään nykyään paljon enemmän kun ennen, mikä on hienoa. Asiasta täytyy varmasti puhua kuitenkin vielä paljon, ja mielestäni myös jokin muu kolmas sukupuoli pitäisi virallistaa. Kuitenkaan samalla ei mielestäni saisi viedä oikeutta olla ihan vaan tyttö tai poika jos näin kerta on. Vastavuoroisesti toivon,  ettei oikeuteni kutsua lastani sukupuolittavalla termillä vie kenenkään muun oikeutta kutsua itseään siksi mikä hän on. Saako kukaan nyt kiinni tästä ajatuksenjuoksustani?

Jos odottamani lapsi on kehittynyt normaalisti, hänen ulkoiset sukupuolielimensä ovat nyt kehittyneet ja nähtävissä pian ultraääneessä. Aiemmissa raskauksissa emme ole selvittäneet lasten sukupuolta etukäteen, mutta tällä kertaa aiomme sen tehdä. Meillä on jopa mahdollisuus ylimääräiseen ultraan, jossa vain tämä asia yritetään selvittää.

Haluan tietää tulevan lapseni sukupuolen ennalta ja kertoa syntymän jälkeen että mitä sukupuolta lapsemme oletetusti fyyisisiltä ominaisuuksiltaan on. Samaan aikaan minusta tuntuu hämmentävältä, että tämä haluni on joidenkin mielestä väärin ja aivan liian vanhanaikainen. Saatika että tämä saattaa loukata jotakuta. Tietenkääan en halua loukata ketään, varsinkaan omaa lastani ”leimaamalla häntä tiettyyn sukupuoleen”.

Sillä leimaamista tai tiettyyn muottiin kasvattamista ei meidän perheessä tule tapahtumaan. Ei vaikka mahdolliselle tytölle ostaisin mekon tai pojalle traktorin, ennen kun hän itse osaisi sellaisia pyytää. Jos lapseni myöhemmin kokee olevansa jotakin muuta sukupuolta olen pahoillani, en hänen puolestaan vaan siksi, ettei se varmasti ole helppoa. Ja tuen häntä mahdollisimman paljon hänen ratkaisuissaan. En myöskään usko, että hän olisi meille vanhemmille kovin vihainen siitä, että olemme olettaneet hänen sukupuolensa hänen ulkoisten tekijöidensä mukaan, sillä mistä me olisimme voineet tietää. Kun sukupuoli ei kuitenkaan ole se the juttu, vaan se millainen persoona ihminen on.

Vaikka haluan tietää kumpaa sukupuolta vauvani on, ei sillä ole minulle sillätavalla väliä. Tiedän jo etukäteen että hänestä tulee ihan huipputyyppi, ja se on tärkeintä. Myös tulevia isoveljiä asia kiinnostaa kovasti. Luulenkin että lapsien on helpompi kiintyä tulevaan vauvaan jo ennalta, kun he saavat tehtyä hänestä mielessään jonkinlaisen kuvan. Sukupuolen määritteleminen auttaa siinä. Voisi olla aika hämmentävää jos tekisimme nyt numeron sukupuolesta niin, ettei siitä saisi puhua, kun emme ole tehneet siitä mitään numeroa kenenkään kohdalla aiemminkaan.

Olen itse samaa siis mieltä siitä, että liika sukupuoleen katsominen, sen korostaminen tai sen perusteella lokerointi on turhaa ja jopa typerää. Kuitenkin pahastuminen siitä, miten meidän tai jonkun muun perheessä toimitaan on vielä turhempaa. Minä haluan selvittää lapseni sukupuolen ja toimia sitten sen mukaan parhaimmaksi näkemälläni tavalla. Eikä sen pitäisi loukata ketään joka ei tahdo niin tehdä, tai jolle sukupuoleen liittyvät asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Ymmärrän että edustan enemmistöä, jolloin asettuminen vähemmistöryhmän asemaan ei ole helppoa. Mikään ei kuitenkaan vie pois sitä, että kannatan kaikkien sukupuolisten oikeuksia. Asioita pitäisi mielstäni muunsukupuolisten sekä trans-sukupuolisten osalta edelleen parantaa, mutta en usko että asiat paranevat sillä ettemme enää paljastaisi syntyvien lapsiemme sukupuolta tai hyssyttelisimme kaikesta siihen liittyvästä.

Joten, muutaman viikon sisään ehkä jo selviää että kumpi meille on tulossa. Itse en osaa yhtään sanoa, omat veikkaukset menee aina väärin. Mitä te luulette, tyttö vai poika?

ps. Etsiessäni tietoa siitä, kuinka moni Suomalaislapsi syntyy vuodessa niin ettei sukupuolta voida määrittää, törmäsin kylläkin vähän tämän postauksen aihetta sivuuttavaan, mutta hyvin kiinnostavaan artikkeliin intersukupuolisista lapsista. Suosittelen lukemaan!

Noh, millaista on olla naimisissa? on kysymys jota me molemmat olemme kuulleet paljon viimeisen parin kuukauden aikana. Ja vastaus siihen on: ihanaa, parasta ja ihan mielettömän siistiä. Elän elämäni onnellisinta aikaa ja olen myös todella onnellinen päätöksestä mennä naimisiin umpirakastuneena alkuhuumassa. On mieletöntä huomata miten rakkaus vain kasvaa ja syvenee päivä päivältä, vaikka joka päivä luulee ettei se tästä vahvemmaksi voisi enää mennä.

Jokainen pari tekee heille sopivimmat ratkaisut ja kun me kuukauden yhdessäolon ja kahden viikon ns. virallisen seurustelun jälkeen päätimme mennä naimisiin, mahdollisimman pian, oli se meille juuri se paras ratkaisu. On ihanaa olla niin tosissaan ja ihana kun saa rakasta toista ihan täysillä. Naimisiinmeno ei ole mikään toisen rengastus, vaan lupaus siitä että haluaa tehdä töitä liiton eteen myös vaikeina aikoina. Tietysti niin voi luvata myös ilman naimisiinmenoa, mutta me tahdoimme ehdottomasti naimisiin. Vaikka meillä on vasta lyhyt taival takanamme, koen että naimisiinmeno toi suhteeseen ihan uuden, syvemmän tason.

On maailman ihaninta tulla kutsutuksi vaimoksi ja kertoa olevansa vaimo. Tunnen suurta ylpeyttä siitä kertoessani ja meinaan pakahtua onnesta sen kuullessani. Vatsanpohjassa kutkuttaa kun katson Oskua vaikkapa laittamassa ruokaa ja mietin että olen naimisissa tuon miehen kanssa. Siinä se kokkailee – minun mieheni! Kaikki mitä teemme yhdessä tuntuu astetta erityisemmältä tehdessämme sen avioparina.

Myös meidän molempien sormukset ovat minulle hyvin merkityksellisiä. Rakastan sormustani ja minua ottaa vatsanpohjasta joka ikinen kerta kun kosketan ja pyörittelen sitä. Se miten vahvasti tunnen tuollaista pikkuesinettä kohtaan yllätti itseni ihan totaalisesti – myös Oskun sormusta kohtaan. Hänen sormuksellaan on muutenkin hieno merkitys, sillä se on hänen isoisänsä vanha ja se pienennettiin sopivaksi niin, että siinä olevat vanhat kaiverrukset säilyivät myös. Oskun isoisä on ollut yksi hänen elämänsä tärkeimmistä henkilöistä ja arvostus häntä kohtaan näkyy edelleen. Hänen isovanhempansa olivat onnellisesti naimissa yli 50 vuotta, kunnes isoisä siirtyi muutama vuosi sitten ajassa ikuisuuteen. Tuntuu erityiseltä että nyt tuo sormus on osana myös meidän liittoamme.

Kerroin jo aiemmin omasta sormuksestani sekä siitä miksi valitsin juuri sen. Edith-niminen sormus on valmistettu Narsakan perheen pyörittämällä pajalla Hämeenlinnassa. On ihana että myös omalla sormuksellani on tarina osana Narsakan korupajan historiaa, vaikka sen tarina ei olekkaan yhtä henkilökohtainen.

Halusin kauniin ja näyttävänkin sormuksen, mutta sen piti olla kuitenkin omaan tyyliini tarpeeksi simppeli sekä käytännöllinen, sillä en ole muuten tottunut käyttämään juuri minkäänlaisia koruja. Sormus on ollut nappivalinta vaikka se onkin ehkä yllättävän romanttinen tyyliini.

Rakastan sitä miten sormus kimaltelee nimettömässäni ja sitä miten jo nyt sormessani näkyy siitä jäänyt kevyt painauma. Huomaan tekeväni asioita nykyään enemmän vasemmalla kädelläni, ihan koska vaan tahdon näyttää kaikille että olen naimisissa. Onhan se vähän hassua, mutta miksi ei ottaisi kaikkea irti tästä! Olen myös huomannut nimettömässä olevan sormuksen olevan hyvä karkoitin vaikkapa liian pitkään tuijottaville miehille – kaivan vaan nenääni oikean sijasta vasemmalla niin saan taas istua ratikassa rauhassa 😀

Naimisiinmenomme on ollut myös lapsille iso ja tärkeä juttu. Häistä kerrottiin koulussa ja eskarissa pitkään ja molemmat pojat halusivat viedä juhlista myös kuvia näytille. Uskon että naimisissa olomme tuntuu lapsista myös turvallisesta. He tietävät että perheessä on nyt yksi turvallinen aikuinen lisää, johon voi tuketua, luottaa ja joka ei ole ihan heti lähdössä minnekkään pois. Meidän molempien lapset puhuvat myös toisistaan liikkuttavasti veljinään, joka saa kyyneleen silmäkulmaan jokaikinen kerta.

Naimisissa on siis oikeasti aivan sairaan ihanaa ja välillä saatan ihan naurahtaa ääneen koska tämä on vaan niin siistiä! Kavereiden kanssa välillä vitsillaan sillä, että minusta tuli kertaheitolla minkkiturkkiin pukeutuva Rouva Storgårds. Ja samalla olen ihan hiton ylpeä siitä. Tuosta sukunimen vaihtamisesta voisi muuten kirjoittaa ihan oman postausksesna, joten ehkä sen ajatuksen vielä postausluonnoksiin…

Edith sormus saatu bloginäkyvyyttä vastaan Kultasepät Narsakalta. 

Seksuaalisesta häirinnästä on puhuttu viime päivinä paljon. Seksuaalisen härinnän uhreiksi joutuneet ovat kirjoittanut Alyssa Milanon rohkaisemana facebook-statukseensa Me too, näyttääkseensä kuinka laajasta ongelmasta on kyse. Minä en kirjoittanut. Ei siksi etten olisi sellaista kokenut, vaan siksi että sen kirjoittaminen nostaa pintaan voimakkaan häpeän tunteen. Ja juuri siksi mahdollisimman monen pitäisi se kirjoittaakin.

Kokemani seksuaalinen ahdistelu, häirintä ja hyväksikäyttö hävettää minua. On hävettänyt aina. Kaikki ne vihjailevat ja suorat puheet, katseet ja eleet, kaikki ne kosketukset, kysymykset, oletukset, huomautukset, itsensä paljastelut – en edes viitsi luetella. Kaikki se inhottava huomio jota en olisi halunnut, on saanut minut tuntemaan että tekisin jotain väärin. Olen ajatellut olleeni liian ystävällinen, kiltti, hymyileväinen, isotissinen tai väärässä porukassa – mitä vaan. Aina, etenkin nuorempana, en ole osannut tai uskaltanut sanoa vastaan ja se vasta hävettääkin.

En vieläkään halua kirjoittaa Me too facebook-statukseeni, sillä en pidä siitä syntyvästä huomiosta enkä mielikuvasta itsestäni seksuaalisen härinnän uhrina. Se on surullista, sillä tiedän etten ole tehnyt mitään väärin. Ja juuri siksi toivon että mahdollisiman moni, jonka henkistä tai fyysistä koskemattomuutta on joskus uhattu tai nöyryytetty seksuaaliseen sävyyn, ottaisi osaa tähän kampanjaan. 

On todella valitettavaa ja järkyttävää miten moni häirintää on kokenut. Kuitenkin siitä kertominen auttaa viemään pois sitä häpeää, mikä monesti uhrille syntyy häirintää kohdatessa. Kyllähän meistä varmasti jokainen järjellä ajateltuna tietää, ettei häirintä ole missään tilanteessa oma vika, mutta omaa herkkää mieltä järkyttäviä asioita ei ole kuitenkaan aina helppo järjellä ajatella.

Minusta tuntuu vähän kiusalliselta puhua tästä aiheesta, etenkin näin julkisesti – ja juuri siksi tunnen velvollisuudekseni kirjoittaa tästä blogiin. Seksuaalista härintää on kokenut joskus lähes jokainen nainen, lakiin se on kirjattu rangaistavaksi teoksi vuonna 2014. Seksuaalinen häirintä on väärin eikä sellaista käytöstä tule hyväksyä keneltäkään. Hävetä sitä tarvitsee vain ja ainoastaan sen tekijä.

Meillä oli keväällä koulussa projetki johon lähdin todella innoissani mukaan. Ideoimme yhdessä toisen koulun kuvaajan graafikkojen kanssa lehtikonseptin johon toteutimme jutun teemalla rakkaus. Hyviä ideoita oli vaikka kuinka paljon ja lopulta muutaman mutkan kautta päädyimme tekemään rakkaudesta lajiin henkisen jutun rekkaa ammatikseen ajavista nuorista tytöistä.

Kaikki tapahtui toisessa kaupungissa ja oli kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta hyvin työläs toteuttaa. Elämässä tapahtui muutenkin samaan aikaan paljon, oli kiirettä, töitä, muita kouluhommia, lasten juttuja ja sairastelua. Pahin kolaus kuitenkin oli se, kun kuvaajalla olikin ihan toisenlainen visio eikä hän tykännyt ollenkaan tavastani kirjoittaa juttu. Koska olin jo valmiiksi ihan loppu, sai sen vuoksi kovan kolauksen myös ammatillinen itsetuntoni sekä koulumotivaationi.

Olimme aluksi ajatelleet että saisimme jutun myytyä eteenpäin johonkin lehteen, olimmehan kaikki tehneet kovasti töitä sen eteen. Kokonaisuutena juttu kuitenkin oli mielestäni tosi hyvä, kuvat olivat upeita ja tekstissä pääsi kiinnostavalla tavalla kiinni tyttöjen omakohtasiin kokemuksiin. Mutta halusin vain unohtaa koko jutun ja niin lopulta unohdinkin.

Kunnes pari viikkoa sitten minuun otettiin yhteyttä Helsingin Sanomista. He olivat saaneet jutun käsiinsä ja halusivat julkaista sen. Ja tänään se sitten ilmestyi, ihan oikeassa lehdessä, vieläpä Suomen luetuimmassa. Olen tosi iloinen että juttu näki päivänvalon. Sen eteen tehtiin töitä jonka lisäksi kaikki jutun haastateltavat ovat ihan mielettömiä ja kiinnostavia tyyppejä. On mahtavaa saada heidän tarinsansa julki myös muille.

Olen toki ollut ihan ylpeä myös kun jotain artikkelejani on joskus aiemmin julkaistu pienen levikin ilmaislehdessä ja nettijulkaisuissa, mutta tänään tuntui kuitenkin sen verran kivalta katsoa omaa miestä Hesari käsissään lukemassa juttuani, että sain pienen sykäyksen taas tähdätä eteenpäin. Viime aikoina on useaankin otteeseen tuntunut vähän ikävältä kun olen kuullut dysgrafiasta johtuvia kirjoitusvirheitäni pilkattavan keskustelupalstoilla ja naurettu sille ettei minusta mitään toimittajaa voisi ikinä tulla. Tämä on taas hyvä muistutus ihan kaikille siitä, ettei kannata murehtia muiden negatiivisia kommentteja vaan tehdä juuri sitä mistä tykkää. Asiat eivät aina tapahdu helpoimman kautta, mutta jos tahtoa on niin haasteistakin selviää. 

Tässä uudessa parisuhteessa ja yhteiselossa olen oppinut kaikenlaista uutta itsestäni. Yksi näistä liittyy ehkä lievään neuroottisuuteeni asioiden yksinkertaistamisesta. Olen toki välillä aiemminkin kuullut jotain kaverilta ohimennen kommenttia vaikkapa kotimme valkeudesta tai minimalistisuudesta, mutta nyt vasta olen tajunnut että minussa saattaa tosiaan olla toisen silmissä vähän hassuja piirteitä. Niitä ovat esimerkiksi:

– Käytän vain mustia vaatteita
– Käytän vain hiusteni väristä pompulaa
– Minulla on ovellinen ”liian värikkäiden astioiden kaappi”, kun kokovalkoiset saavat olla esillä avohyllyillä
– Kaikki pyyhkeemme ovat samanlaisia harmaita
– Rakastan vaaleanharmaita pellavalakanoitani ja pesen ne aina aamulla jotta saan ne taas illaksi takaisin käyttöön
– Lapset eivät saa ripustaa takkejaan tai jättää kenkiään eteisen naulakkoon, vaan ne pistetään piiloon komeroon
– Olen maalannut kylpyhuoneen patterin, pöytätason, säilytyslaatikon sekä pesukoneen vesiletkun samalla värillä kun seinä, jotteivät ne erottuisi
– Ostan myös shampoot ja hoitoaineen samaan sävyyn kylpyhuoneen kanssa, kaikki muu on piilotettuna kaapissa
– Siedän printtejä ja kuoseja ainoastaan lasten vaatteissa
– Keittiön valaisinta lukuunottamatta kaikki kotimme lamput ovat pelkkiä johtoja joissa on polttimo
– Piilotan tavaroita kaappeihin

Parisuhteen myötä sietokykyni on kuitenkin kasvanut huimasti ja olen pistänyt merkille myös seuraavat asiat:

– Tykkään tosi paljon mieheni ei niin minimalistisesta kodista
– Hyväksyn sen että mieheni toi meille puna-kelta-oranssin pyyhkeen, jotta tunnistaisi omansa kaikkien niiden harmaiden joukosta
– Olen alkanut välillä käyttämään myös musta-valko ruudullisia petivaatteita
– En kuole jos eteisen naulakossa roikkuukin viisi eriväristä takkia
– Kahvi maistuu ihan samalta valkoisesta ja raidallisesta kupista juotuna

En koe minimalistisuuden haittaavaan mitenkään elämääni. Päinvastoin, sillä parasta siinä kuitenkin on se, että siivoaminen on tosi paljon helpompaa. Kun reilu kaksi ja puoli vuotta sitten muutimme tähän asuntoomme karsin ihan hieveästi tavaraa pois. Tässä asunnossa oli myös kolmekymmentä neliötä enemmän tilaa kun entisessämme. Maalattuani lattiat valkoiseksi ja kantaessani vanhan asunnon kalusteet sisään, tajusin että juuri näin haluan elää. Niin että ympärillä on tilaa ja että se tila on selkeä.

Uskon että liittyy myös siihen, että olen teinistä saakka ollut melkoisen sotkuinen. Voi niitä aikoja kun huoneeni lattiaa ei näkynyt ollenkaan. Nyt voin toteuttaa itseäni edelleen samalla tavalla, jättää vaatteeni röykkiöön tuolille ja tiskit hujan hajan pöydälle kun kaikki kuitenkin näyttää silti harmooniselta, eikä tavaraa loppujen lopuksi ole edes niin kovin paljoa leviteltäväksi.