Teksteistäni on varmaan, ainakin osalle, paistanut viimeaikoina läpi että kiirettä pitää ja sen semmoista. Kun vuosi sitten erosin ja muutimme lasten kanssa uuteen kotiin meni se aluksi vain totutteluun. Kotiutumiseen uuteen kotiin ja ihmetellessä uutta eloa. Ei sitä silloin osannut edes ajatella että mitähän vaikka vuoden päästä, sitä vaan meni päivä kerrallaan.
Rupesin näkemään paljon enemmän kavereita kun ennen. Tutustuin myös paljon uusiin ihmisiin. Aluksi kun lapset olivat isällään vain relasin ja nukuin, mutta pikkuhiljaa kaikki vapaat raot olin jossain menossa. Hirveä meno ja meiniki joka suuntaan.
Päätin myös että ensi syksynä tahtoisin opiskelemaan, blogi muuttui kokoajan enemmän ja enemmän kokopäivätyöksi. Vuodenvaihteen jälkeen pojat aloittivat päiväkodin. Luvassa olisi tehokasta pääsykokeisiin lukemista, bloggaamista, valokuvausta, juoksukoulu, sen kuvaukset ja kolme kertaa viikossa lenkillä käynti, tanssitunnit, dietti. Samaan aikaan ne kaverit ja lähes joka viikonloppouinen juhlimassa käynti. Miesahdistukset, löydänkö ikinä ketään sopivaa. Sitten meni nilkka. Tuntui että kiire oli kokoajan kova joka suuntaan vaikka jossain vaiheessa tajusin että stressaan vaan kaikesta hommasta, mutta oikeasti en saa mitään tehtyä.
Tuntui että blogin juttujen taso alkoi laskea. Koska päässä mitkään ei kulkenut sujuvasti. Jutunaiheita olsii ollut, mutten saanut mitään ulos. Aloin stressata asiaa. Menin vielä enemmän jumiin. Ja siinä jumissa olen edelleen.
Moni asia on hurjan hienosti ja ihanasti elämässä, mutta solmuja on myös. Kuten varmaan kaikilla. Mutta kaikki aiemmin tapuhtunut on vienyt siihen pisteeseen että tunnen olevani todella stressaantunut, en saa mitään aikaan, olen hukassa. Joitain asioita tiedän mitä haluan, mutten miten ne voisin saavuttaa. Toisista asioista minulla ei ole mitään käsitystä.
Välillä kai täytyy käydä pohjalla, jotta pääsee taas nousemaan ylös – ja luulen että nyt ollaan ainakin lähellä sitä pohjaa. Toivottavasti kauhean syvemmälle ei jouduta. Hain syksyksi opsikelemaan, yliopistolle ja kauppikseen, pääsin jopa valmennuskurssille. No, unohdin lähettää papereita määräaikaan mennessä – joten ensi syksynä en ainakaan pääse sinne. Ammattikorkean ennakkotehtävän sain onneksi tehtyä edellisyönä ja palautettua tuntia ennen kun haku sulkeutui. Pääsykoekirjoja en avannut kertaakaan. Kotona on kokoajan ihan kauhea kaaos, sähköposteja on kymmeniä mihin pitäisi vastata – olisi pitänyt jo aikaa sitten. Paperipino vain odottaa selvitystään. Lasten isä lähti kahdeksi viikoksi hoitamaan päihdeongelmaansa kuntoon. Luin keskustelupalstalta että blogini on huono ja että olen lapsellinen ja pinnallinen. Kaikki miesasiat tuntuvat epäonnistuvan ja viimeksi tänään olen tapellut kaverin kanssa työasioista. Aamulla vedin hänelle kilarit ja itkin bussissa. Kohta alkaa menkatkin.
Sitten isäni laittoi viestin ja kysyi jos haluttaisiin tulla lasten kanssa Espanjaan muutamaksi viikoksi ensi kuussa. Tähän väliin sellainen syvä huokaus. Kyllähän nämä asiat aina järjestyy. Ei aina voi olla tasaista tai pelkkää kivaa.
Mutta pyydän, antakaa vähän armoa. Tiedostan kyllä itse etten ole ihan parhaassa iskussa nyt. Sterssin takia myös muisti pätkii. Vastailen huonosti kommentteihin, enkä oikein tahdo saada ajatuksesta kiinni. Blogin lopettaminenkin on käynyt mielessä, mutta en mä nyt näin helpolla luovuta.
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
