Äitinä olemisessa, tai ylipäätään lasten seurassa olemisessa, yksi parhaista jutuista on se ilon tarttuminen. Miten jostain itselleen niin tavalliset ja arkipäiväiset jutut voivat olla lapsen mielestä ihan hurjan ihmeellisiä ja kiehtovia. Kuinka vaikka roskien -tai kellariin talvivaatteiden vienti voi olla suuri ja jännittävä seikkailu, jota mietitään vielä pitkään sen jälkeen.

Myös lasten mielikuvitus on asia joka jaksaa kerta toisensa jälkeen ilahduttaa – ja ihmetyttää. Mieletöntä miten pienestä maasta löytyneestä tikustakin saa tuntikausien intensiiviset leikit pystyyn. Tiedän että vanhemmista on välillä jopa raivostuttavaa, kun lapsi vaalii tärkeimpänä aarteena jotain kiveä tai muuta, jota me aikuiset pidämme ihan roskana. Itsekin olen välillä sortunut komentamaan maasta kerätyt kastanjat pois taskuista, kunnes olen tajunnut että nämä ovat oikeasti todella tärkeitä juttuja.

Nyt muuton ja uusien hankintojen myötä meillä on pyörinyt aika paljon pahvilaatikoita, ja jos jotain, niin niitä ainakin meidän pojat rakastavat. Erikoikoisista pahvilaatikoista on syntynyt niin taikalaivaa kun ihan mielettömän hieno kiskakin. Näissä jättimäisissä pahvirakennelmissa on tosin (näin aikuisen näkökulmasta) se ongelma, että ne vievät ihan hirveästi tilaa. Eivätkä esteettisesti ole ihan kauneimmasta päästä, vaikka hyvin sympaattisia kaikkine tarrakoristeluine ovatkin. Niitähän ei TODELLAKAAN saa myöskään heittää pois. Toisaalta, jos lapsi saa noinkin hyvät leikit yhden pahvilaatikon ymärille niin antaa palaa.

Useasti kuulee sanottavan että lapsilla on nykypäivinä liian hienot pelit ja vehkeet. Ovathan toki monet asiat muuttuneet meidän tai varsinkin vanhempiemme lapsuudesta, mutta ihan yhtälailla lapset edelleen osaavat kehittää leikin vaikkapa käpyjen ympärille. Annetaan vaan heille siihen mahdollisuus, mahdollisuus tonkia ja tutkia ulkona ja kerätä niitä kallisarvoisia aarteita taskut täyteen.

Olen tässä viime päivinä miettinyt (etenkin parin munkin jälkeen), että herranjestas, minkälainen sirkus tästä tulee, kun noita on pian yksi lisää.

Ps. Hyvää vappua!

Poikien Wildkind Kids-vaatteet saatu

Huhtikuussa

– yllätin itseni ja ostin ainaisten mustien vaatteiden sijaan vaaleita ja hempeitä juttuja
– kävin päiväleffassa
– olin tosi väsynyt ja nukuin paljon
– pahoinvointi ja oksentelu palasi vähän
– iloitsin silti keväästä ja sulavista lumista
– kävin kampaajalla
– juhlittiin Oskun mummon 95-vuotis synttäreitä ja haudattiin toinen mummo 102 vuoden iässä
– tunnettiin ekan kerran vauvan liikkeet mahan päältä
– olin yötä niin Långvikissa, Hilton Strandissa että Turun saaristossakin
– siemailin mohitoa porealtaassa
– sisustin parveketta
– saatiin vihdoin Oskun levyt kannettua kotiin
– kävin vesijuoksemassa
– tilasin uudet aurinkolasit
– kävin ekaa kertaa Kaaren Prismassa
– skippasin aika paljon menoja ja surin sitä kun kukaan ei enää pyydä minua minnekään
– kulutin ihan liikaa rahaa eräässä lastenvaateliikkeessä, kun kuulin sen päivän erikoisalennuksen olevan 50%, vaikka se olikin vain 15% (enkä kehdannut enää kassalla perua)
– tapasin parhaan ystäväni vastasyntyneen vauvan
– metsästin kivoja housuja, en löytänyt mutta ostin bikinit
– tein simaa ja leivoin keksejä
– avasin pyöräilykauden
– pyöräilin samalla kun oksensin
– löysin uuden lempparismoothien (tyrni-mango)
– valmistin itse luonnonkosmetiikkaa
– eksyin vahingossa hulluille päiville, kiireessä ja sunnuntaina
– möin juuri ostamani ruokapöydän
– sain sisäisiä raivareita ihmisille jotka eivät anna ratikassa paikkaa
– tapasin tulevan vauvamme koirakaiman
– talutin neljää vappupalloa ympäri kaupunkia

Olen aina ollut vähän sellainen, että muutos pelottaa ja pysyisin mielummin vaan vanhassa tutussa ja turvallisessa. Oli kyse sitten ratikkalinjojen muuttumisesta tai siitä kun elämä menee eteenpäin. Jo teini-ikäisenä katselin koulun jälkeen valokuva-albumeita ja kyynelehdin ikävää siihen kun olimme veljeni kanssa pieniä ja sekä vanhan kotimme keittön tapettia. Samaan aikaan on kuitenkin ihanaa, että elämä menee eteenpäin. Vaikka onkin haikeaa kun omat lapset kasvavat, kuitenkin yksi elämän hienoimmista asioista on nähdä kuinka he oppivat uutta ja menestyvät elmässsä. Enkä itsekään oikeasti jaksaisi kokoajan junnata vaan samassa.

Kun alkuvuodesta muutimme perheen kasvamisen vuoksi isompaan asuntoon, aloin jo monta viikkoa etukäteen tekemään luopumistyötä. Jos vain olisin voinut, olisin halunut pitää myös vanhan asunnon – vaikkei meillä edes olisi sille mitään käyttöä kun korkeitaan sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Kuitenkin siihen asuntoon liittyi niin paljon suuria tunteita. Olin rempannut sitä yksinänäni tuntikaupalla ja kaikinpuolin se vain oli aivan ihana koti.

Kun muuttopäivä oli koittanut ja kävimme viimeisen kerran tyhjässä asunnossa, ei se enää tuntunut kodilta. Pystyin huokaista helpotuksesta sen puolesta, etten jäisi ikävöimään vanhaa vaan hyvillä mielisin saisin tehdä uuden kodin uuteen yhteiseen paikkaamme.

Pitkään kuitenkin puhuin minun tai meidän kodistamme, kun tarkoitin vanhaa. Tunsin vanhaan asuntoomme muuttaneen uuden perheen ja kun näin instagramissa kuvia MINUN kodistani, sisällälläni myllersi aikamoinen tunteiden kirjo. Nopasti sain kuitenkin tunteeni kasattua, mutta onhan se outoa nähdä jonkun muun tekevän kodin paikkaan jossa vielä muutama kuukaisi aiemmin kuvittelin itse asuvani vuosikaudet.

Ja vaikka muutos välillä pelottaakin, onhan juurikin vaikka muuttaminen myös aika ihanaa. Saa aloittaa kaiken ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Me tosin odottelemme vieläkin uuteen kotiimme kaappeja ja muita uusia säilytysrakaisuja, mikä tarkoittaa sitä, ettei kaikille tavaroille ole paikkoja siksi vielä 5kk muuton jälkeen osa niistä seisoo täällä pahvilaatikoissa. Ehkä juuri sen takia näinkin yksi yö unta vanhasta kodistamme ja aloin ikävöimään. Pian kuitenkin tajusin etten enää ikävöi vanhaa, vaan vanhan kodin selkeyttä. Vaaleita pintoja ja minimalistisuutta. Sitä kun kaikille tavaroille oli paikkansa.

Onneksi sellaiseen on mahdollissuus myös uudessa kodissamme, sitten aikanaan. Tiedän että jokus tätäkin, jopa näitä laatikoita, tulee ikävä.

Voitteko uskoa, että tein eilen elämäni ensimmäistä kertaa simaa! Mielstäni sima kuuluu isona osana vappuun ja tykkään sitä itse juoda, mutta kaupan valmiit juomat eivät ole oikein ikinä säväyttäneet. Niinpä joka vuosi olen kissojen ja koirien kanssa metsästänyt jostain itse tehtyä simaa, välillä hyvällä ja valitettavan usein myös huonolla menestyksellä.

Olen vähän huono ennakoimaan ja siksi ehkä siman valmistuskin on aina jäänyt. Mutta nyt tätä tehdessä opin myös sen, että siman voi tehdä vielä noin kolme päivää ennen vappua jos sen pitää koko ajan lämpimässä. Siksi jaankin teille vielä tämän ohjeen jonka mukaan simamme itse myös tein (pienelllä twistillä), sillä vielä ehtii!

VAPPU-SIMA SITRUUNALLA JA INKIVÄÄRILLÄ

Tarvitset:

8 l vettä
500g valkoista sokeria
500g fariinisokeria
3 luomu sitruunaa
muutaman sentin pala inkivääriä
1/5 tl tuorehiivaa

korkillisia lasipulloja
sokeria
rusinoita

Kiehauta puolet vedestä (4 l) isossa kattilassa (tai jaa kahteen eri kattilaan). Kun vesi on kiehahtanut ota se pois levyltä ja sekoita joukkoon sokeri sekä sitruunat ja pilkottu inkivääri. Voit joko lisätä pelkän puristetun sitruunan mehun tai lisästäksesi makua, kuori sitruunan keltainen kuori (huom vain luomusitruuna käy tähän!) sekä sitruunan liha. Valkoinen kuoren osa tuo simaan liikaa kitkeryyttä, joten leikkaa se pois.

Lisää joukkoon loput vedet kylmänä. Sekoita kädenlämpöiseen veteen tuorehiiva, noin herneen kokoinen pala. Anna siman jäädä käymään kattilaan huoneen lämpöön noin vuorokaudeksi.

Pullota sima puhtaiisin pulloihin. Lisää ensin pullon pohjalle ripaus sokeria sekä rusinoita. Siivilöi sima ennen pulloon kaatamista. Viileässä (jääkaapissa) siman valmistumisaika on noin viikko ja huoneenlämmössä noin 3 päivää. Sima on valmista kun rusinat nousevat pintaan. Sima säilyy valmistumisen jälkeen noin viikon jääkaapissa.

Itselläni on hyvä kutina valmistuvasta simastamme, mutta silti toki vähän jännää jakaa reseptiä ennen kun olen sitä edes itse vielä maistanut. Tätä kuitenkin niin moni jo tuolla intagramin puolellakin jo kyseli, että pakko jakaa!

Vappu on minusta tosi ihana juhla, se on ikäänkuin lupaus pian saapuvasta kesästä (joskus keväävästä). Vaikka vappu onkin työväen juhla, sen merkitys on kasvanut itselläni lasten kasvaessa. Minusta on ihana käydä lasten kanssa ostamassa vappuaattona pallot torilta, syödä siellä munkit ja ihmetellä meininkiä. Vappupäivänä olemme yleensä olleet kotona tai kaveriperheen luona, syöneet perinteiesti nakkeja, perunasalaattia ja munkkeja sekä ehkä käyneet vielä vapputorilla. Lämpimällä säällä piknik on tietysti ihan ehdoton.

Minkälaisia vappuperinteitä teillä on? Meillä juodaan tulevana vappuna ainakin tosi paljon simaa 😀 !

Ja tulkaahan kertomaan jos innostuitte vielä tekemään simaa tällä ohjeella, että millaista siitä tuli ja mitä tykkäsitte?