Tuossa synttäreiden alla rupesin miettimään aikuisuutta ja sitä mitä se sitten oikeasti mahtaakin tarkoittaa. Nuorempana sitä ajatteli aikuiset tylsiksi valittajiksi, jotka eivät halua tehdä mitään hassua vaan ajella töihin bemarillaan, istua illat beessiksi sisutetuissa asunnoissaan keskusteluohjelmia katsellen. Nyt itse kolmea kymppiä kovaa vahtia lähestyvänä ja eri-ikäisiä ystäviä omaavana voin sanoa että tuo mielikuva oli aivan väärä. Toki kaikenlaisia ihmisiä erilaisine mieltymyksineen on, mutta ei se mitenkään aikuisuuteen liity.
Koen että oma lapsuuteni loppui ehkä tavallista aikaisemmin. Olin sisaruksista vanhin ja ainut tyttö. Veljeni vammautui pienenä autokolarissa ja toinen veljeni syntyi kun olin kuusivuotias, jolloin vanhempani olivat jo hetkeä aiemmin eronneet. Mutta vaikka vastuuta tuli enemmän kun saman ikäisille kavereille ja näin että elämä ei tosiaan ole aina kovin kivaa ja helppoa jo nuorena, en minä nyt sentään aikuiseksi muuttunut yhtään sen nopeammin.
Muutin pois kotoa yksin asumaan heti kun täytyin 18-vuotta. Kävin koulussa, töissä ja työharjottelussa. Sitten valmistuin ja sain heti vakituisen työpaikan omalta alatani. Minulla oli luottokortti ja poikaystävä. Mutta olinko aikuinen? Remusin punkkikeikoilla ja festareilla, käytin Hello Kitty-pinnejä, hukkasin avaimeni ja lompakkoni vaikka kuinka monta kertaa. Tuhlasin kaikki rahani hauskanpitoon ja vaatteisiin niin että söin jatkuvasti vain halvinta tomaattimurskaa ja makaroonia. Kerran myöhästyin töistä neljä tuntia ja sain varoituksen. Mutta pääsin pian tämän jälkeen myös esimieheksi.
Onko se aikuisuus sitten sitä vastuun ottamista? Että vaikka kuinka hassuttelisi ja toimisi päinvastaiseti kun stereotypinen aikuinen, mutta jos ottaa tekemisistään vastuun on aikuinen? En tiedä onko se noin yksinkertaista. Aikuisena kun voi tehdä oikeastaan mitä vaan. Onko se vastuun ottaaminen sitten sitä että ettei tee jotakin asiaa, koska siitä voi olla huonoja seurauksia. Entäs jos tekee mitä haluaa ja ottaa vastuun vasta niistä seurauksista kun niitä tulee?
Aikuisuutta on tosi vaikea määritellä. Kuka on aikuinen, mitkä kriteetit pitää täyttyä? Onko se täysi-ikäisyys vai jokin henkisestä kypsyydestä kertova asia? Tapahtuuko aikuiseksi muuttuminen yhdessä yössä? Ja ovatko aikuiset oikeasti muka tylsiä? Ei minun mielestä! Mutta sitten taas, vaikka koen olevani nuorekas, jopa lapsekas ja avara-katseinen, olen varmasti niiden ratikan perällä, ihan liian kovaan ääneen kailottavien, teinien mielestä ihan kalkkis.
Jos itse teininä ihalin niitä nuoria parikymppisiä joilla oli maailma auki ja pidin kolmeakymppiä taas suunilleen kuolemantuomiona, nykyään ihaillen katselen neli-viisikymppisten naisten itsevarmuutta ja elämänkokemusta. Ja olen oikeastaan aika helpottunut etten itse ole enään se pahennusta herättävä teini, vaan mielummin se ärsyttävä sitruunan syönyt vanha-akka joka pyytää sitä teiniä ottamaan jalat pois penkiltä ratikassa.
Oli miten oli, itse koen olevani kyllä aikuinen. Jonain päivinä enemmän ja jonain vähemmän. Mutta olen tajunnut sen, ettei aikuisena olo tarkoita tietyn muotin mukaan elämistä. Välillä käyttäydyn kuin lapsi, välillä kuin teini, joskus toimin tavalla millä en tahtoisi – mutta siksi että se on järkevintä, välillä en sitten viis veisaa seurauksista ja keräilen sitten perästä päin sirpaleita. Mutta ikinä en ole syyttänyt muita tekemisistäni.
Kavereiden kanssa tästä aiheesta jutellessa olen kuitenkin ollut yllättynyt, miten erilaisia mielepiteitä muilla aikuisuudesta on. Osa ei tunne olevansa aikuinen, toisen mielestä aikuinen on sitten kun vaikkapa omistaa asunnon. Jonkin mielelestä taas lasten saaminen tarkoittaa aikuisuutta, omasta mielestäni taas se miten vastuun lapsesta tai lapsista ottaa määrittelee paljon enemmän.
Mikä teidän mielestä on aikuisuus? Koska on aikuinen ja mistä sen tietää? Mikä määrittelee aikuisen? Oletko sinä aikuinen?
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
