Meiltä on päiväkodille sellainen parin kilsan matka joka yleensä kuljetaan kävellen säässä kuin sässä, ellei ratikka satu juuri sillä minuutilla tulemaan. Yleensä Elvis istuu rattaissa, mutta niinä päivinä (kuten tänään) kun hänkin kävelee voi matka kestää ja kestää. Välillä ihmettelenkin että miten meillä voi mennä lähemmäs tunti matkassa. Mutta kun näitä aamulla ottamiani kuvia katselee, voi ihmettelyn unohtaa.
Elämä menee etenkin näin ruuhkavuosina siihen että kiireestä tulee vakio. Kiirehditään silloinkin kun ei oikeastaan edes olisi kiire. Pitäisi olla tehokas. On melko vapauttava tunne kun saa päälle sen vaihteen ettei kokoajan tarvitse hoputtaa tai miettiä mielessään tehtävälistavaa. Kun tuleekin se aamu kun on aivan sama ollaanko päiväkodilla yhdeksältä vai kymmeneltä.
Ei sitä aina osaa elää hetkessä ja unohtaa muita asioita, mutta kun se hetki tulee on se hyvä tunne. Tänä aamuna elettiin vain siinä hetkessä, ilman kiirettä. Lapset nauttivat lumesta, aurinko nousi pikkuhiljaa ja ohi kiirehtivät työmatkalaiset väläyttävät hymyjään. Aika ihanaa.
PS. Pakko vielä kiittää ihanista kommenteistanne edelliseen postaukseen vielä ihan näin erikseen ja yleisesti!
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
