Tammikuussa 2010 perustin tämän blogin. En ajatellut sitä sen enempää. En ollut juurikaan lukenut blogeja aiemmin. Mitä nyt googlen haku välillä johonkin blogiin vei. Minulla ei ollut visiota siitä että millainen blogini tulisi olemaan, tai minkä aiheen ympärille sen rakentaisin. Nimikin piti päättää heti ja se selkeästi viittasikin sen hetkiseen elämääni yksivuotiaan pojan äitinä. Sitten vain aloin kirjoittamaan. Lastenvatteista, ajatuksistani, siitä mitä ollaan tehty ja mitkä asiat meillä arjessa toimii ja mitkä ei. Välillä ruokajuttuja, sisustushaaveita, tuotetestauksia. Aiheet ovat tähän päivään saakka pysyneet samoina, toivottavasti sentään vähän kehittyneet vuosien varrella.
Blogin lukijamäärä kasvaa kokoajan ja erityisesti elokuisen A Beautiful Body haasteen jälkeen on uusia lukijoita tullut paljon mukaan. Ehkä olisi siis aika taas kertoa vähän siitä että kuka täällä blogin takana oikein häärää. Kyselin muutama viikko sitten että kiinnostaisiko erityisesti teitä uusia lukijoita tällainen esittely – sehän kiinnosti ja pariin tiettyyn kysymykseenkin toivottiin vastauksia.
Kerron mahdollisimman lyhyesti ja tiivistetysti. Eli Minttu tässä moi. Tällä hetkellä olen 27-vuotias, kahden pojan kotiäiti joka kirjoittaa osa-aikaseti työkseen tätä blogia. Asumme lasten kanssa kolmisteen kaksiossa Alppilassa.
Muutin yhdeksän vuotta sitten nuoruuden kodistani Espoon Suvisaaristosta Kallioon, ja sen jälkeen olenkin asunut aina näillä kulmilla. Viihdyn täällä puolen kaupunkia enemmän kuin hyvin, vaikka viimeaikoina olen haavelillut myös mökkiasumisesta ja omasta pihasta.
Olen perheemme vahin lapsi, vanhempani saivat minut melko nuorina, äitini oli vasta 17-vuotias. Kolme vuotta myöhemmin sain ensimmäisen pikkuveljeni. Veljeni loukkaantui vuoden ikäisenä hyvin vakavasti autokolarissa, jossa minäkin olin mukana. Kolmen kuukauden sairaalassaolon jälkeen saimme hänet onneksi takaisin kotiin. Siitä saakka olen ollut hänestä jollain tavalla huolissaan, monesti ärsytykseen saakka ja välimme ovatkin usein melko myrkskyisät. Hieman ennen kun toinen pikkuveljeni syntyi, vanhempani erosivat ja jäimme asumaan äitimme kanssa. Nämä tapahtumat ovat varmasti vaikuttaneet paljon etenkin nuoruusvuosiini.
Myöhemmin isäni uudesta liitosta sain vielä kolme ihanaa veljeä lisää. Usein sanotaan että perhe on pahin ja niin se kai onkin, mutta oikeasti olen ylpeä erikoisesta ja taiteellisesta perheestäni johon kuuluu niin muusikoita, hippimummoa kuin tatuointitaitelijaakin.
Vaikka teinivuoteni olivat melko villit ja täynnä jos minkäkinlaisia toilailuja niin koulussa minulla meni yleisesti ottaen ihan hyvin. Koko peruskoulun ajan olin musiikkiluokalla ja rakastin esiintymistä – laulamista, soittamista ja näyttelemistä. Muita lempiaineitani olivat kuvaamataito ja bilsa. Kemia ja fysiikka kiinnostivat myös, mutta ei siksi että olisin ollut nissä hyvä, vaan kanssani yhtä omistuisen huumorintajun omaavan opettajan takia.
Olin kiinnostunut matkailusta ja eri kuttuureista, mietin lentoemännän ammattia. Lopulta päätin hakea opiskelemaan matkailuvirkailijaksi. Suoritin kolmessa vuodessa merkonomi-matkaluvirkailijan tutkinnon. Kävin samalla töissä, hoidin kahta lasta eräässä suomenrutsalaisessa perheessä, välillä olin kaupan kassalla. Viimeisenä opiskeluvuotana muutin pois kotona, kävin koulussa, suoritin samalla työharjoittelua ja kävin töissä.
Ahertaminen palkittiin, valmistuin hyvin arvosanoin, sain stipendin ja vakituisen työpaikan työharjoittelupaikasta, hotellin vastaanottovirkailijana. Mietin kyllä myös muttaamista Australiaan jossa minulla asui sukua, mutta sitten tapasin erän pojan. Uurastin kolmivuorotöissä eräässä Helsingin suosituimmassa hotellissa, se oli nuorelle tytölle hieno saavutus. Myöhemmin minut valittiin vuoden kestävään esimieskoulutukseen. Pikkuhiljaa, kolmen vuoden aikana, rankka työ, työpaikan huononuntunut ilmapiiri ja säästöt miehityksessä kuitenkin tekivät sen että aloin väsyä. Tilannetta ei myöskään helpottanut se aiemmin tapaamani poika, joka paljastui alkoholisti-narsistiksi, joka petti ja jätti ja otti mukansa vielä muutamaa kuukautta aiemmin ostamani dalmatiankoiranpennun. Oli lopputalvi, olin parikymppinen ja uupunut, kaikenkukkuraksi sain vatsahaavan. Koko hotelliala menetti hohtonsa silmissäni ja halusin työltäni jotain jolla oli oikeasti merkitystä. Olin muutaman kuukauden sairauslomalla ja aloin saamaan elämäni takaisin raiteilleen, uuden ihanan kodin ja paremman terveyden.
Se kevät ja alkukesä meni kavereiden kanssa pyöriessä. Päätin että jos joskus vielä tapaan jonkun, en unohda kavereitani kuten aiemmassa suhteesani kävi. Kesällä tapasin Lassen, lasteni isän. Se oli tavallaan rakkautta ensisilmäyksellä. Tavallaan siksi että tunsimme toisemme jo kymmenen vuoden takaa, kävimme samoja kouluja. Meistä tuli pian pari ja uskalsin vihdoin hypätä tuntemattomaan, erosin hotellityöstäni vastavalmistuneena hotelli -ja ravintola-alan esimiehenä.
Vaikka haaveissani oli ammatti jolla on oikeasti merkitystä, eikä vain dollarin kuvat silmissä menemistä, päätin aluksi ottaa vähän rennommin. Työskentelin myyjänä kahvilassa ja vaatekaupassa. Päätin haluta kuvamaataidon opettajaksi. Hain TaiKkiin kuvataidekasvatuksen osastolle, mutta en päässyt. Kävin siellä kuitenkin avoimen-yliopiston kautta opiskelemassa taideterapiaa. Sain työpaikan kehtitysvammaiseten koulunkäyntiavaustajana eräästä koulusta. Sain tehdä myös opettajan sijaisuuksia samassa luokassa. Se vuosi oli hyvä ja avartava. Myös siinä mielessä että tajusin ettei myöskään se ollut juttuni ja haaveet opettajan ammatista jäivät taka-alalle.
Alkuvuodesta 2009 aloin odottamaan Kaapoa. Päätös perheen perustamisesta kävi nopeasti, mutta olimme varmoja tämän olevan paras juttu ikinä. Rupesin heti etsimään uutta työpaikkaa, en uskonnut pärjääväni tai olevani mahani kanssa turvassa erityisluokassa raskaana. Raskausaikani oli alusta saakka myös todella rankka hurjan pahoinvoinnin takia. Löysinkin pian uuden työn, eräästä korkeakoulusta, kulttuuripuolen opintoneuvojana. Istumatyö sopi paremmin sen hetkiseen tilanteeseen, omassa toimistossa pystyi oksentamaan huomaamattomasti roskikseen – pahoinvointi nimittäin jatkui koko raskauden ajan. Etsimme uutta asuntoa samalla kun Lasse myi itse oma yksiötään Kalliosta, elimme siis jännittäviä aikoja. Lopulta ihana koti löytyi perheystävällisimmiltä seuduilta, Alppilasta.
Tuoreena äitinä olo oli ihanaa, vaikkakin rankkaa. Kaapo syntyi sektiolla ja olin melko kipeä aluksi, myöskään imetys ei onnistunut ja se lannisti. Tein vauvan kanssa kaikkea mitä olin ajatellut kaupunkilaisäitien tekevän. Kävimme vaunukävelyllä Töölönlahdella, kahviloissa ja kaupungilla, tutustuin muihin äiteihin. Harrastimme vauvahierontaa, vauvazumbaa ja vauvauintia. Pääasiassa kaikki oli oikein ihanaa ja ainakin ulospäin idyllistä, vaikka vuotta varjosti myös Lassen yllättävä työttömyys.
Kaapon ollessa vuoden ikäinen aloin haaveilemaan toisesta lapsesta. Halusin Kaapolle sisaruksen pienellä ikäerolla. Myös vastoin myös kaikkia lukemiani ja kuukemiani juttuja, taisin alitajuisesti ajattella toisen lapsen myös korjaavan parisuhdettamme, joka ei enään enään ollut samanlainen kuin vuotta aiemmin. Näihin aikoihin siis aloitin blogin kirjoittamisen.
Toinen raskaus meni samoissa merkeissä kun edellinenkin, eli yrjöten. Ikinä en ole katsonut niin paljon Muumeja kuin sen yhdeksän kuukauden oksentamisen aikana. Sitten meille syntyi ihana Elvis. Kahden lapsen äitinä olo oli ajoittain raskasta, mutta jotenkin todella luonnollista. Arki ja elämä soljui eteenpäin. Edelleen teimme ja menimme. Aloin harrastamaan teatteria.
Vähän alle vuosi sitten parisuhteen kohtalo alkoi näyttämään yhä synkemmältä. Olin siihen saakka tavallaan kieltänyt sen, mutta nyt aloin ymmärtämään että se suuri rakkaus oli muuttunut suureksi ystävyydeksi. Päätimme vielä yrittää, mutta tälläkään kertaa ei asiat muuttuneet. Alkuvuodesta tein päätöksen että muutan pois. Erosta on kyselty täällä blogissa, mutta en ole siitä juurikaan tämän enempää kertonut. Enkä kerrokkaan. Se asia kun koskettaa myös toista osapuolta, enkä koe oikeudekseni kertoa toisen ihmisen asioita julkisesti. Uteiliammille voin suositella kuitenkin Kaisun kirjoittamaan hienon viimeisen rakkauskirjeen, jossa on paljon samoja ajatuksia kuin itselläni.
Siitä pääsemmekin tähän päivään. Tällä hetkellä olen pikkaisen stressaantunut, mutta tiedän sen olevan vain välikaista. Menossa on nimittäin todella paljon kaikkea, kodin laittamista, työ/blogijuttuja ja tulevaisuuden suunnitelmia. Viimeviikolla ilmoitin lopettavani teatteriharrastukseni. Aika ei vain riittänyt. Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen tilanteeseen. Olen vuosien aikana oppinut niin paljon kaikenlaista, ja luotan siihen että jokainen tuleva vuosi on vain toistaan parempi. Ja vain minä voin vaikuttaa siihen. Olen oppinut itsekkyyttä ja päättänyt etten enään tee asioita joista en pidä. Tiestysti olisi ollut hienoa jos parisuhde olisi kestänyt, mutta niin ei käynyt. Olen hyäksynyt myös sen ettei elämää voi käsikirjoittaa etukäteen.
Tulevaisuus on siis auki. Haaveita ja suunnitelmia kuitenkin on. Jos vain saan pojille päiväkotipaikat läheltä palaan täyspäiväisesti työelämään vuoden vaihteen jälkeen. Uudessa työssäni toivon voivan hyödyntää nykyistäni, eli bloggaamista. Uskonkin tulevaisuuteni olevan markkinoinnin ja sisällöntuottamisen sekä viestinnän parissa. Ensi syksynä haluan myös jatkaa kaupallisen alan opintojani kauppakorkeassa. Ja edelleen haaveilen siitä mökkiasumisesta kymmenen minuutin ratikkamatkan päästä keskustasta…
Apua kun tästä tulikin pitkä elämänkerta! Tarkoitus oli siis alunperin kijoittaa lyhyt tiiviselmä: Moi, olen Minttu. Luonteeltani iloinen, utelias, vähän höpsö (mutta fiksu tottakai). Ystävieni seurassa olen kokoajan (kovassa) äänessä, mutta vieraiden seurassa olen melko ujo. Rauhallinen olen myös, mutta ärsyynnyt kyllä helposti ja perhe ja ystävät kyllä huomaavat heti jos niin käy. Tykkään kauniista asioista, olen hyvin visuaalinen ja ajattelen asioita kuvien ja värien kautta. Tykkään käsillä tekemisestä ja opin nopeasti asioita juurikin tekemisen kautta. Olen spontaani, niin paljon kuin lasten kanssa vain olla voi, ja ei ole vaikea suostutella minua mukaan uusin juttuihin. Silti olen myös melkoinen kotihiiri.
Sellainen siis tämän blogin Minttu. Ne ketkä jaksoivat lukea, kommentoikaa jotain! Muuten tuntuu ihan hölmältä kirjoittaa tällaista. Kiitos <3 Huomenna taas toivottavasti vähän paremmilla ja tuoreemilla kuvilla!
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista ja Pinterestistä.
