Tiesittekö että meillä on vauva?
Elvis 1v 9kk. Juo maitonsa tuttipullosta unille mennessä. Tutista sentään luovuttiin kesän alussa.

On jännä miten erilailla Kaapon kanssa pullosta vieroittaminen aloitettiin jo ennen vuoden ikää. Olin tosi tiukka siitä, ettei niin iso lapsi saisi enään unimaitoaan, eikä todellakaan tuttipullosta. Vähän hävettää myöntää, että leikkikerhossa katsoin silloin kauhuissani miten puolitoistavuotias lapsi joi lounaan päälle maidot pullosta. Nykyisin olen paljon paljon myötämielisempi. Viimeistään toisen lapsen myötä sitä kai luopuu kaikista perjaatteistaan.

Olen sitä mieltä että jos jollain tavoilla saa helpotettua ja rauhoitettua arkea, ja muutenkin elämää niin Go for it! Oli kyse sitten unimaidoista, viereen nukuttamisesta, leluista ruokapöydästä tai mistä tanahsa muusta joka ei uhkaa henkeä. Se on ihan OK ja jokaisen oma asia.

Silti maitopullon antaminen julksella paikalla aina vähän nolottaa. Tuntuu että asiaa pitää aina selitellä, maitoa vauvalle heh-heh… -taitaa olla yleisin. Ihan oikeaksi puolustuksksi sanottakoon se, että pullosta vireroittamista ei ole tehty sillä niin moni muu asia on muuttunut pienten elämässä hiljattain. Oli muutto, kuukauden reissu espanjaan (jolloin vieroiteltiin tutista) ja nyt oppiminen uuteen arkeen kahden kodin välillä. Mielestäni on ihan oikeutettua että Elvis saa kaiken mahdollisen lohdun ja turvan mitä vain voimme tarjota, vaikka sitten siitä tuttipullosta.

Sen verran pitää vielä noista Lifefactoryn lasipulloista sanoa, että ovat ihan loistavia! Nyt kohta kahden vuoden käytön jälkeen ne ovat edelleen kuin uusia, samaa tuskin voisi sanoa muovipulloista. Täysimetin Elvistä 7 kuiseksi ja kokonaan imetyksen lopetin tämän vuoden alussa, pullot ovat kuitenkin olleet lähes alusta saakka myös käytössä vaikka kun olen ollut omilla menoillani.

Missä iässä ja miten teillä on tuttipullo ja unimaito vieroitus tehty, jos sellaisia on ollut käytössä?

Olen joskus aiemminkin kirjoitellut laatuajasta vain toisen lapsen kanssa. Se tekee tosi hyvää molemmille. Lapsi saa jakamatonta huomiota, samoin vanhempi. Jokapäiväinen arkinen meno unohtuu hetkeksi vaikka uimahallissa. Samaan aikaan toinen vanhempi voi viettää yhtälailla kaksinkeskistä aikaa toisen lapsen kanssa (oletuksena että lapsia on vain kaksi).

Kaapon kanssa olemme käyneet paljon elokuvissa ja syömässä, mutta välillä ihan vain leikkipuistoon tai kauppareissulle kahdestaan meneminen on hauskaa. Kaaposta huomaa että kaksin olo ja yhdessä tekeminen on tärkeää. Ja se että tehdään ns. isojen juttuja, kuten matkustetaan ratikalla ilman rattaita, ostetaan matkaliput, syödään herkkuja tai keksitään jotain yllättävää.

Elvis kun on vielä aika pieni, niin surimmaksi osaksi meidän kaksinkeskiset tekemiset ovat olleet vaunulenkkejä, asioiden hoitamista, kahvilassa piipahtamista ja sen sellaista. Ja ne ovat mielestäni olleet ihan hyviä tekemisiä nekin. Olen tutustunut hyvin molempiin poikiin, tunnen heidät ja osaan sanoa millaisia he luonteeltaan ovat. Kaapoon olen tutustunut yli kolme vuotta, Elvikseen reilun vuoden. Mutta viimeviikolla yllätyin.

Kaapo lähti joulun jälkeen muutamaksi yöksi isomummilleen ja me jäimme Elviksen kanssa kotiin. Vietimme muutaman päivän oikeastaan ihan vain kotona ollen, tekemättä mitään tai menemättä minnekkään. Se teki ainakin minulle hyvää, opin kuopuksestani todella paljon lisää. Opin että hän on kasvanut ja keittynyt todella huimasti. Vasta ihan kahden, ihan kotona arkisissa askareissa, ilman kiirettä sen huomasin.

Toki olen huomannut että Elvis ymmärtää hyvin puhetta ja kommunikoi tavallaan, mutta vasta nuo pari päivää avasivat silmäni kunnolla. Siis sehän ihan oikeasti ymmärtää monimutkaisiakin juttuja ja vastaa niihin, sanoin, ”sanoin”, elein ja viittomin. En vain ollut huomannut puoliakaan kommunikaatioyrityksiä aiemmin. En ennen kuin olin vain ja annoin kaiken aikani ja huomioni hänelle.

Noiden muutaman päivän jälkeen taas taas kuopustani paremmin. Hän kasvaa ja kehittyy huimaa vaihtua, välillä täytyy siis ihan pysähtyä nähdäkseen mitä uutta hän on taas oivaltanut. Tuntuu hienolta osata tulkita hänen elkeitään ja sanojaan ja tietää tasan tarkkaa mitä hän sillä tarkoitta, se yhdistää.

Mun vauvani on muuttunut täydellieksi täystuhoksi. Vauvavuosi meni hujauksessa, jokseenkin (näin jälkeenpäin ajaeltuna) omalla painollaan.
Mutta nyt yhtäkkiä huomasin että elämä ei ole enään hoitorutiineja ja söpöjä leikkejä lelukaaren alla. Riiviö on tullut taloon.

En muistanutkaan mitä tämä yksivuotiaan vanhempana olo on. Jatkuvaa perässä juoksemista ja vanhtaamista. Jos riiviön jättää hetkeksikin touhuamaan omiaan, löytyy se seuraavaksi kiivenneenä jonnekkin vaarallisen korkealle. Tai sitten se on kääntämässä kiuasta päälle, tyhjentämässä aterinlaatikkoa, syömässä väriliituja, nuolemasa pistorasiaa tai pää edellä vessanpöntössä.

Kielloista ei ole mitään hyötyä. Kieltämällä se vaan innostuu sammuttamaan telkkarin vielä toiset 25 kertaa. Riiviö irvistää vain nenänvarsi kurtulla ja räkättää päälle. Yritän olla toitottamatta ei-tä kokoajan. Mutta eihän se(kään) mitään hyödytä vaikka kantaisin sen pahanteosta pois viidennentoista kerran tai yrittäisin harhauttaa jollain muulla kivalla. Tämähän käy jo urheilusta!

Riiviöllä on myös hurrrrrrjan voimakas oma tahto ja tempperamentti. Vähänkö äiti on epäreilu kun ei anna kun mennä uuniin! Tuon tuosta se heittäytyy lattialle mahalteen makaamaan ja huutamaan maailman vääryyttä. Ja onhan se varmaan vaikea olla tuon ikäinen. Ymmärrystä on kokoajan enemmän mutta ulosanti vähän niin ja näin. Eli jos haluaa vaikka mennä ulos täytyy karjua naama punaisena rattaiden seisomalaudalla että joku hokaisi mistä tällä kertaa on kyse.

On se vaan silti aika ihana.

Vauvavuosi meni ja vihdoin voimme koko perhe syödä ihan oikeasti samaa ruokaa. Ei erottelua, soseuttelua, omia ruokia tai muutakaan öh, niin pientä mutta ärsyttävää. Nyt voin latoa kaikille samat pöperöt, samaan aikaan lautasille. Tämän päivän perusteella myös vähän tujummin maustettu ruoka maistuu myös ennätyshyvin. Tuo poika ei ole ikinä ahminut samanlaisella tahdilla yhtä suurta määrää ruokaa naamaansa. Söi sekä itse että syötettynä.

Mitään pekoni-vuohenjuustokermapastaa en ala tietenkään ihan heti tarjoamaan, mutta näyttää hyvinkin siltä että tuollaiset perinteiset perus-arkiruoat uppoavat hyvin, ihan koko perheelle. Joillekkin tämä saattaa olla tietysti ihan perusjuttua, mutta itse kun olen taistellut Elviksen kanssa viimeiset puolivuotta, viisi kertaa päivässä, tämä on tosi suuri helpotus. Jäljelle jää enään ne puurotaistot. Imettänytkään en ole tainnut tänään kuin muutaman kerran, senverran hyvin on nimittäin maistunut myös tavallinen, jääkaappikylmä maito.

Nyt kun perheen pieninkin syö samaa, kiinnitän varmasti enemmän huomiota suolan määrään. Myönnettäköön että sitä kuluu aika paljon. Jospa pikkuhiljaa omat makunystyrät tottuisivat vähäsuolaisempaan makuun eikä sitä tarvitsisi aina omaan annokseen lisätä.

Tämän päiväisen keiton tein Kaapo ollessa kerhossa ja Elviksen nukkuessa ensimmäisiä päiväuniaan. Aion jatkossakin yrittää valmistaa ruoan hyvissä ajoin, vaikka ennen aamupäiväulkoiluja, tai antaa sen tekeytyä sillä aikaa. On tosi ärsytävää alkaa miettimään puolta tuntia ennen ruoka-aikaa, että mitäs nopeeta ja helppoa sitä nyt teksisi ruoaksi. Muutaman päivän satseja kerrallaan kun tekee niin tämä arkihan muuttuu kertaheitolla ihan jopa liian helpoksi 😉

Ja nyt, kerokaahan mitä ja minkälaisia ruokia teillä syödään. Kaalilaatikko, lohikiusaus, makaroonilaatikko.. Mitä näitä nyt on… Antakaa vinkkejä hyviksi, maistuviksi ja helpoiksi arkiruoiksi! Sellaisia mitä ei välttämättä tule heti mieleen tehdä!