Tein eilen erikoisen huomion, jotain jota olen odottanut pitkään. Istuin vessassa, eikä kukaan ollut itkemässä ja hakkaamassa naamaansa oven takana. No, myöhemmin päivä jatkui vanhan saman kaavan mukaan, mutta tajusin että pahin eroahdistus on helpottamassa. Edelleen tuntuu, että joku haluaa musta kokoajan jotain, mutta välillä saan jopa siis käytyä nopeasti vessassa ilman että jonkun maailma sortuu.

Pari kuukautta sitten tilane oli aivan toinen. Elvis huusi ihan jatkuvasti perään, roikkui lahkeessa ja karjui. Se kävi nopeasti tosi raskaaksi, pahimpina päivinä saatoin itsekkin itkeä että päästä jo irti, anna mun olla! Kävi aika tukalaksi tunteet välillä, etenkin synttäreiden järjestäminen oli melko haasteellista kun lahkeessa itki kokoajan syliin haluava lapsi. Lapsen, etenkin oman, huuto on sellainen asia joka saa lamaantumaan. En pysty silloin toimimaan. Jos vaatehuoneen takana huudetaan ja hakataan perään, en millään pysty valitsemaan itstelleni vaatteita, pää ei vain toimi.

Usein eroahdistuksesta kärsivän huuto alkaa siinä vaiheessa kun äiti katoaa näkyvistä. Meillä riitti vain yksi askel poispäin lapsesta. Joskus pelkkä katseen kääntäminen pois lapsesta. Siinä vaiheessa ei hirveästi lohduttanut tieto, että mitä kovemmin lapsi protsestoi, sen parempi kiintymysuhde on. Onneksi onneksi onneksi, pahin on jo takanapäin. Harhautukset toimivat ja olen saanyt käydä jopa rauhassa suihkussa, eli isänkin seura taas kelpaa. Mahtaa tuntua isästäkin aika tylsätä vauvan eroahdistus. Kun lapsi haluaa vain äidin ja huutaa perään, teki hän mitä tahansa.

Mahtavaa että olemme pian aika normaalissa tilanteessa. Eroahdistus on osa vauvan kehitystä, mutta ah ehkä yksi rasittavimmista. Nyt kuitenkin olemme jo tilanteessa että myös isi kelpaa ja minä jopa uskalsin lopettaa imetyksen muutama päivä sitten. Edelleen musta kyllä tuntuu että joku perheemme pojista haluaa multa jotain kokoajan, mutta enään sitä ei jatkuvasti säestä paniikinsekainen karjuminen. Välillä kyllä.