Vanhemmuudella on kaiken ihanan, onnen ja rakkauden lisäksi varjopuoli – pelko. Pelko lapsien -ja välillä myös omasta puolesta. Kun on saanut jotain niin kallisarvoista ja rakasta kun oman lapsen, pelkkä ajatuskin sen menettämisestä riipii rintaa. Sanotaankin, että lapsen menettäminen on suurin suru jonka ihminen voi kokea. Sen tuskan voin vain kuvitella, enkä varmaan sitikään ymmärrä. Ja toivon ettei minun ikinä tarvitsekaan, mutta välillä todella pelkään sitä.

Kun Kaapo syntyi, kävin alussa jatkuvasti tarkistamassa että hengittääkö hän, tai jos tajusin päikkäreiden venyneeen normaalia pidemmiksi, säikähdin hetkeksi kauhusta, että onko jotain sattunut. Varmasti ihan normaalia. Kaikki kuitenkin paheni kun Elvis syntyi. Oli taapero ja vauva, kaksinverroin rakkautta, kaksinverroin enemmän huolta.

Saatoin valvoa yöt läpeensä pelkäämässä ja murhetimassa. Kehittelin mielessäni erilaisia skenaarioita siitä, mitä kaikkea voisikaan sattua. Yksi tilanne, jota mietin paljon, oli sellainen että olin joutunut hyvin korkean tulessa olevan kerrostalon katolle molempien lasten kanssa, ja mietin useasti, että millä eri tavoin pääisin heidän molempien kanssa sieltä alas. Vaikka kuinka järkeilin itselleni, että kyseinen tilanne tuskin osuisi ikinä kohdalle, en vain saanut sitä (ja montaa muuta juttua) pois mielestäni.

Nyt kun odotan kolmatta lastani, tämä murehtiminen ja ihan älyttömien skenarioiden miettiminen on tullut takaisin. Välillä ajatukset ovat ymmärrettäviä, kuten että mitäs jos kaadun vauva sylissä rappusia kävellessäni. Mutta välillä muutenkin vilkas mielikuvitukseni lähtee laukkaamaan ihan kunnolla ja saatan kyynel silmässä surra sitä, jos joku joskus varastaa vauvan rattaista ja tämän jälkeen heittää hänet ikkunasta. Ihan kamalia juttuja ja ennenkaikkea ihan turhia murhedittavia.

Mutta ehkä tämä ihmisen mieli on vaan rakennettu niin, uskon että te muutkin tunnistatte itsenne tästä ajatusmallista? Eiköhän tämäkin ole jokin vanha jäänne, kun luolamiehet ja naiset joutuivat oikeasti miettimään puolustuskeinoja villieläimiä vastaan.

Näiden absurdien pelkojen lisäksi, etenkin näin raskaana ollessa, sitä on myös ihan ymmärrettäviä pelkoja ja huolia. Itselläni on koko raskauden ajan ollut enemmän ja vähemmän kipeitä vatsaoireita. Tiedän suurimmanosan olevan ihan normaaleita kohdun kasvuun liittyviä tuntemuksia. Mutta aina välillä ne myös säikäyttävät. Myös lääkäri on ollut sitä mieltä että mitään varaa tuskin on, mutta niitä kuitenkin tarkkaillaan ja viime viikolla minun piti viedä myös pissanäyte, sillä kivut säteilivät myös selkään. Tulosta ei ole vielä tullut.

Viime yönä heräsin kaksi kertaa pistävään ala-vatsakipuun. Koko aamun yritin kuulostella vauvan liikkeitä, mutten ollut varma että tunsinko niitä ollenkaan. Tässä raskaudessa minulla on ensimmäistä kertaa istukka edessä, joka vaimentaa liikkeitä tosi paljon. Mietin kokoajan soittamista sairaalan päivystykseen, mutta samaan aikaan lykkäsin sitä. Sillä viimeistään siellä sitten paljastuisi että vauva olisi kuollut. Nyt minulla oli sentään vielä vähän toivoa.

Sen sijaan sitten googlailin listerian oireita, myöhäisen keskenmenon oireita ja päädyin lopulta lukemaan muutamia todella koskettavia kokemuksia kuolleen vauvan synnyttämisestä. Samaan aikaan yritin näyttää pojille että kaikki on hyvin, vaikka mielessä pyöri vaan että saako jostain niin pieniä arkkuja ja että voiko näin pientä vauvaa edes haudata normaalisti. Ihan kamalia juttuja.

Olinkin jo lähdössä päivystykseen kunnes päätin vielä kysyä paikallisesta kirppisryhmästä, että olisiko kenelläkään myydä kotidoppleria, jolla voisi itse kuunnella vauvan sydänääniä. Osku ei ollut kotona, enkä myöskään halunnut olla se hysteerinen odottaja joka menee sairaalaan itkien että vauvani on kuollut kun kaikki olisikin hyvin.

Tunnin päästä minä olin takaisin kotona dopplerin kanssa. Sain heti vauvan sydänäänet kuulumaan ja hetken päästä tunsin selvästi myös liikkeitä. Huonosti nukutun yön takia olin vain saanut maalailtua mieleeni mitä surullisimpia ja kauheampia ajatuksia, eikä todellakaan nettiin meno siinä vaiheessa auttanut tilannetta yhtään.

Kun oikein vaalii, suojelee ja odottaa toista saapuvaksi niin pelko sen kaiken menettämisestä on hirvittävän suuri. Onneksi suurimaksi osaksi osaan ja pystyn kuitenkin iloita ja olla luottavaisin mielin. Ja nyt voi ainakin jatkossa kuunella kotona noita sydänäääniä, jos usko horjuu. Hassua, sillä olen aina ajatellut etten moista vehjettä tarvitse.

Meillä ei ole ikinä oikein juhlittu nimipäiviä, eikä minulla yleensä ole mitään muistikuvaa siitä, kenellä oli nimipäivät milloinkin. Oma nimenikin tuli kalnteriin vasta ollessani noin kymmenvuotias, joten mitään tapaa juhlistamiselle ei ole syntynyt.

En olisi muistanut koko nimppari-asiaa nytkään, mutta Kaapo on jo kuukauden verran kysellyt omista nimipäivistään. Piti ihan netistä katsoa, että milloin ne oikein olivatkaan. Muistin että ehkä marraskuussa. Onneksi hän vielä muistutteli tällä viikolla niistä, ja koska asia tuntui hänestä tärkeältä, sovimme etukäteen että menisimme nimipäivänä sitten kahvilaan kakulle. Lahjaakin hän pyysi, mutta sanoin että siinä menee kyllä meidän perheessämme raja.

Tykkään kyllä juhlistaa kaikenlaista ja minusta on ihanaa kun jollain kavereilla on pienestä pitänen ollut vankat traditiot nimipäiväjuhlien järjestämisessä. Omalle kohdalle siitä ei vaan ole ikinä muodostunut tapaa. Minulla on niin huono muistikin, että se olisi ihan mahdotonta. Juhlimme jopa kerran vanhingossa Elviksen synttäreitä vääränä päivänä, kun menin vähän sekaisin päivämääristä 😀

Nimipäivänä on aina kiva muistella sitä miksi kyseinen nimi oikein annettiin ja mitä kaikkea siihen liittyi. Ennen Kaapon syntymää minulla oli ehkä viiden-kuuden nimen lista, joista yksi vaihtoehto oli myös Kaapo. Joukossa oli myös Kalle, joka oli itseasiassa niin minun kun Kaapon isänkin suosikkeja. Kalle nimi oli myös heidän suvussaan.

Kuitenkin sitten kun vauva oli syntynyt, tuntui Kalle nimenä jotenkin liian kovalta niin pienelle ja suloiselle pojalle. Minua alkoi myös epäilyttämään kaikki ne Pikku-Kalle vitsit, jos sellaisesta saatettaisiin vaikka joulussa kiusata. Kallen sijaan päätimmekin sitten viime hetkellä ottaa pehmeämmän Kaapon. Etenkin alussa vielä pitkään mietin, että olisiko sittenkin pitänyt valita se Kalle. Mutta kuten kaikki ystävänikin aina sanovat, Kaapo on ihan Kaapo ja nimi on täydellinen hänelle.

Kaapo tulee nimestä Gabriel, jota myös tänään juhlitaan. Kuten monilla nimillä, tälläkin on siis uskonnollinen tausta. Gabriel on heprealaisperäinen nimi ja tarkoittaa ’Jumalan taistelijaa tai ’Jumala on voimakas’, ’Jumala osoittaa voimansa’ ja Raamatussa taas Gabriel oli yksi arkkienkeleistä. Nykyään Kaapo on tunnettu nimi etenkin samannimiestä piirretystä – jonka olemassaoloa emme muuten tienneet nimeä antaessamme.

Myös tytölle meillä oli valmiiksi monta nimeä. Yksi niistä oli Kerttu, mutta en usko että olisimme kuitenkaan lopulta päätyneet siihen. Kuitenkin mietin, että jos Kaapo saisi pikkusiskon, silloin hänestä voisi tulla Kerttu. Eevi oli vahva suosikki tytön nimeksi, ja pikkuveeljestähän tuli sitten sattuman kaupalla Elvis, jota vielä usein kutsutaan Kaapon suussa pienenä muuttuneeksi Eevikseksi.

Aika hassua muuten myös, nimittäin Kaapon ihan ensimmäiset vauvakaverit olivat nimeltään Kerttu ja Gabriel.

Olen aina kokenut nimien antamisen, ja etenkin päättämisen, aika vaikeana. Kuitenkin lopulta se nimi mihin päätyy, sopii kantajalleen ihan täydellisesti, vai mitä?

Jos olisi pakko päättää, niin lempivuodenaikani olisi kesä. Kaikista ihanimpia ovat kuitenkin suloisen aurinkoiset päivät, jolloin kaikki tuntuu rauhalliselta. Niitä on paljon myös keväisin ja sykyisin. Kylmyys, tuuli, viima ja kaikki märkä ja liukas taas saavat minun nyrpistämään nenääni. Olen todella mukavuudenhaluinen, enkä voi väittää ettenkö mielummin olisi kotona viltiin kääriytyneenä kun menisi vaikka sateella ulos.

Kuitenkin näissä vuodenaikojen vaihtumisen taitteissa on jotakin hauskaa. Kaikki on niin ennalta-arvaamatonta. Yhtenä hetkenä linnut visertävät ja aurinko lämmittää, seuraavaksi naamaan lentää kissan kokoisia lumirättejä. Ja sitten taas paistaa. Kaikki neljä vuodenaikaa yhtenä päivänä. Kuten tänään.

Satuimme juuri oikeaan aikaan ulos ja pääsimme ihastelemaan elokuvamaista maisemaa, kun hetken aikaa ilman täyttivät isot muodottomat hiutaleet. Kamerakin sattui olemaan mukana. Aluksi melkein juoksin suorinta tietä kotiin, mutta onneksi pysädyin katsomaan taakseni elävää instafiltteriä. Muutaman minuutin jahtasimme hiutaleita kielet ulkona. Sisälle kotiin päästyämme lumisade oli lakannut.

Tänään myös aurinko paistoi pitkään ja viimeiset säteet hehkuivat horistontissa vielä iltapala-aikaan. Viime päivinä tuntuneen keväisen kutkutuksen lisäksi ilta-aurinko muistutti siitä, että kesäkin on pian täällä. Uskomatonta kyllä, sieltä se vaan saapuu kuten joka ikinen muukin vuosi. Miten ihanaa.

Tuli vähän ikävä listojen tekoja, joten..

Tämän hetken lempijuttuja:

– uudet jätti-isot ja supermukavat äitiyskalsarit (niitä ei vaan voi sanoa pikkareiksi)
– ylipäätään kaikki mukavat äitiysvaatteet (joita mun ei pitänyt hankkia yhtään)
– itsenäiset ja reippaat lapset
– lasten kaverit ja niiden kivat leikit ja maailman pohdiskelut (kuinka ihana seurata salaa vierestä)
– meidän pieneen ja kälyiseen lähikauppaan on tullut mannafruttia
– mannafrutti
– Osku palaa laskettelureissultaan kotiin JO* 4 päivän päästä (*yritän olla positiivinen)
– anoppi joka auttaa huonekalujen maalamisessa valkoikseksi (koska en kestä kellastunutta puuta)
– taloyhtiön sauna (luxxxxxxus)
– se ettei minulle maistu sokeriherkut samalla tavalla kun ennen (eli ihan liikaa)
– äänikirjat
– keskuspuisto
– kevään merkit ja tunne, että kyllä se sieltä tulee
– draken uusi musavideo (hahaha mikä tyyli)
– vauvan hentoiset liikkeet ja tietysti itse vauva (oikeastaan melkein kaikki on vaan vauvaa, vauvaa, vauvaa, ihanaa vauvaa)
– tullipuomin hieno laboratorio ja sen ystävällinen henkilökunta (ah, nykyaika ja asiakkaiden huomiointi)
– vaahtokylpy jonka voi myös toteuttaa ilman ammetta
– rakkaus, aina vaan rakkaus

Ja heti toinen raskausaiheinen postaus toisen perään, toivottavasti ette kyllästy – lupaan myös postailla välillä muustakin. Olen kuitenkin niin täpinöissäni täällä ja päivittäiset ajatukset pyörivät aika paljon tulevassa vauvassa, että pakkohan sen on blogissakin näkyä.

Viime perjantaina meillä oli kauan odotettu ja todella jännittävä päivä, saimme nimittäin tietää vauvan sukupuolen! Meillä oli itseasiassa ihan vain tätä tarkoitusta varten sovittu käynti tutun kätilön luokse. Käynti oli heti aamusta ja ihme kyllä, sain ihan hyvin nukuttua edellisenä yönä.

Aamu valkeni ihanan aurinkoisena ja meillä molemmilla oli hymy herkässä. Kuunneltiin musaa, syötiin vähän kiireellä aamupalaa ja kaivettiin kaapista meidän uudet samanlaiset pariskunta-lenkkarit ja lähdettiin kävelemään suloisessa pakkasilmassa kohti Naistenklinikkaa.

Vauva liikkui kohdussa kovasti, mutta aluksi jalkovälistä ei meinannut erottaa mitään. Kunnes sitten! Sen jälkeen ei siitä ollut epäilystäkään, niin selkeästi sen näki. Koska aiemmissa raskauksissa en ole halunnut tietää sukupuolta, tuntui tämä jotenkin ihan eritysen ihmeelliseltä.

Jotenkin koko raskaus ja vauva konkretisoutui 110% uutisen jälkeen. Siis meille IHAN OIKEASTI tulee vauva, ihan oikea ihminen. Ihan kun olisi tehnyt raskaustestin uudestaan. En todella olisi uskonut miten vahvasti sukupuolen tietäminen voisi vaikuttaa omiin fiiliksiin ja miten todemmalta kaikki sen jälkeen tuntuisi.

Päätimme myös ettemme paljastaisi sukupuolta, emme ainakaan vielä. En oikein osaa selittää miksi haluan tehdä niin. Olin alunperin ajatellut että julaistaisin sen kyllä sitten isosti somessa, vitsiain jopa gender reveal-juhlista, tai ainakin että tekisin pojille jonkun yllätyksen sen tiimoilta. Pinkillä tai sinisellä flitterillä täytetyt ilmapallot, jotka he saisivat puhkaista tai kakun jonka täyte paljastaisi sukupuolen.

Tiedon saatuamme päätimme kuitenkin että voimme ehkä kertoa muutamille harvoille ja valituille, mutta mikään kiire tai tarve meillä ei ole julistaa sitä koko maailmalle. Pojillekin kerroin asiasta ihan vaan kesken pyykkien ripustamisen.

Lapsen saaminen itsessään on niin ihana asia, ettei vauvan sukupuolella ole väliä. Kumpi vaan niin olisin yhtä iloinen. Juurikin sukupuolen tiedon jälkeen minulle konkretisoitui että kyseessä on ihan oikea ihminen, ei se että hän on tyttö tai poika. Sitä pääsee jotenkin lähemmäs lasta tiedon saatuaan, luulen että lapsillekin on nyt helpompi kuvitella tuleva sisarus. Meidän vauvalla on itseasiassa jo etunimikin.

Ei siis mitään tyttö tai poika hössötystä täällä, ainakaan vielä. Ehkä asia jossain vaiheessa tahalleen tai vanhingossa paljastuu, tai sitten ei. Nähtäväksi jää! Halusitteko te muuten tietää tulevan vauvanne sukupuolen etukäteen ja kerroitteko sen muille, vai pidittekö synnytykseen saakka jännityksessä?