Tänä vuonna kuulin ensimmäistä kertaa no-shave nowemberista (tästä ylen artikkelista), joka rohkaisee naisia luopumaan ihokarvojensa poistamisesta. Tähän haasteeseen oli helppo ottaa osaa, sillä en ole jaksanut epiloida sääriäni sitten elokuun.
Muistelen olleeni neljännellä tai viidennellä luokalla, kun ensi kertaa sheivasin – käsivarsia myöten. Sheivaamisesta syntyi heti kierre, karvat muuttuvat koviksi eikä karhea sänki tuntunut saatika näyttänyt kivalta. Tulikin siis höyläiltyä aika monta vuotta ahkerasti. Kammoksuin kaikkia ihokahvoja ja teinityttönä minulle oli päivänselvää, ettei sellaisia kuulunut tytöllä nähdä. Nyt tuntuu jopa ahdistavan surullislta miettiä, miten pahasti ja monta vuotta olen nuoruudestani käyttänyt olemalla tyytymätön omaan vartalooni ja tahtonut muuttaa sitä, kirjaimellisesti pienintäkin karvaa myöten.
Vaalea ihoni yhdistettynä tummaan karvaan merkitsee myös sitä, että vaikka karva on sheivattu, näkyy sen tumma juuri ihostani läpi. Eli sänki ikäänkuin paistaa kaikesta sheivaamisesta huolimatta läpi. Muistan olleeni teiniä hiusmallina lehtikuvauksissa, jossa valokuvaaja suureen ja kauhistuneen ääneen huusi, että miten vulgaaria, kun hän huomasi kaunaloistani näkyvän tälla tavalla sängen läpi. Sitä sitten yritettiin kampaajan avustuksella ajaa partakoneella pois. Olin tulloin 12 tai 13 vuotias.
Koen, että etenkin medialla on ollut iso osa luonnottoman kauneusihanteen luomisessa ja myymisessä itselleni. En minä silloin nuorena tyttönä tiennyt, että on joku photoshoppi,jolla naiset ja tytöt muikataan enstistä laihemmaksi, ja kaikki ihohuoksia ja selluliitteja myöten blurrataan pois. Tunsin vaan suurta epävarmuutta siitä, että minun on pystyttävä näyttämään samalta. Muuten olin epäkelpo, ällö, vulgaari, vääränlainen.
Sheivaamisesta syntyi usein pieniä haavoja, herkkä ihoni ei tykännyt siitä, kirveli, kutisi, tuli näppylöitä ja ihonalaisia karvoja – mutta mitäs sitä ei kauneuden eteen tekisi… Sitten jossain vaiheessa hoksasin äitini vahapurkin. Muistan viettäneeni tuntikausia kylpyhuoneessa tahmean ja liian kuumaksi vesihauteessa lämmitetyn vahan ja kangaslappujen kanssa. Hirveän sotkun lisäksi tuloskaan ei koskaan ollut täysin onnistunut.
Reilu kymmenen vuotta sitten aloin käymään sokeroinnissa. Sen lisäksi, että joku muu tekee vaivallosen homman puolestani, tuntui sokerointi lempeämmältä tavalta. Säännöllisesti sokeroinnissa käydessä ihokarvat pehmenevät, eikä niitä tarvitse poistaa kun noin kuukauden välein. Asia ei siis pyöri mielessä joka päivä suihkussa käydessä. Karvojen täytyy myös antaa välissä kasvaa, jotta ne voi taas poistaa. Aina sitä ei pääsytkään sokerointiin heti kun olisi ollut tarvis ja aloin huomaamaan, että eihän se niin kamalaa ole, jos säärissä vähän karvaa onkin.
Jatkoin kyllä sokeroinnissa käyntiä, sännöllisen epäsännöllisesti. Kokeilin myös kainalokarvojen poistamista laserilla sarjahoitona ja käytössäni oli myös kaksi eri epilaattoria. Ja myöskin kiireellisiin tilanteisiin se itse höylä. Hirvittää ajatella, että kuinka paljon rahaa tähän kaikkeen on mennyt. Mutta vuosi vuodelta välitin vähemmän.
Nykyään en välitä juuri ollenkaan – kuten kuvasta saattaa nähdä. Välillä, etenkin kesäisin ja lomalla, haluan itse olla karvaton. Välillä kaipaan vaan sitä fiilistä, välillä taas – kuten näin talvisin, en jaksa nähdä sitä vaivaa. En näe itse enää karvattomuuta mitenkään huomattavasti kauniinpana, enemmän vaan eri näköisenä.
Vuosien aikana olen oppinut hyväksymään itseni paremmin, ymmärtämään sen, että näytämme kaikki erilaisilta ja että median ja yhteiskunnan luoma kauneusihanne on hyvin kapea. Ikä ja äidiksi tuleminen on auttanut suhtautumaan lempeämmin itseeni ja ulkonäkööni. Pikkuhiljaa myös mediassa on alkanut näkymään eri kokoisia naisia, selulliittia ja ihokarvoja. Silläkin on varmasti ollut merkitystä. Myös minä olen halunnut näyttää tätä puolta omassa somessani jo pidemmän aikaa, sillä tiedän, että se voi olla iso ja silmiä avaaja -tai täkeä juttu jollekkin. Aina välillä joku sanoo minua somessa rohkeaksi – mutta olen vain oma itseni ja tahdon että muutkin voisivat olla.
Kaikki eivät kuitenkaan suhtudu naisten luonnollisiin ihokarvoihin yhtä suopeasti tänäkään päivänä. Esimerkiksi muutama vuosi sitten Adidaksen tennarimallina toiminut naismalli sai hirvittävän negativisten kommenttien ryöpyn ja jopa raiskausuhkauksia, koska esintyyi kampanjakuvissa sääret ajelematta.
Omaan pieneen päähäni ei mahdu se, miksi naisten ihokarvoja pidetään niin iljettävinä, ettei niitä haluta nähdä tai itse pitää. Jopa sheivereitä mainostavissa mainoksissa sheivataan jo valmiiksi ajeltuja sääriä. Ja miksi sitten hyväkuntoisia hiuksia, tuuheita kulmakarvoja ja pitkiä ripsiä havitellaan ja ihannoidaan?
Jokaisen pitäisi saada tehdä omille ihokarvoileen juuri niinkun itsestä tuntuu parhaimmalta. Miettikää miten vapauttaavaa olisi, kun voisi käydä uimahallissa tai rannalla ilman sitä edeltävää karvojenpoistoa tai häpeää siitä, mitä muut ajelemattomista karvoista ajattelevat. Elää vähän rennommin, muiden mielipitestä välittämättä. Tai vielä mielummin niin, ettei kenelläkään olisi tarve olla mitään mieltä jonkun toisen ulkonäöstä ja valinnoista.
Kun julkaisin eilen kuvan karvaisista talvisääristäni instaan, sain yksityisviestillä useamman kyselyn siitä, että mitä mieheni on mieltä tästä. Kysymys tuntuu absurdilta. Vähän sama kun kysyttäisiin, mitä mieltäni mieheni on siitä, että minulla kasvaa keskellä naamaa nenä.
Enkä sano tätä pahalla näitä kysyjiä vastaan, olen aina vaan elänyt suhteissa jossa saa olla luonnollisesti oma itsensä, joten tällainen ajatusmalli on minulle hyvin vieras. Jos mieheni vaatisi minua poistamaan karvani tai vaikka meikkaamaan, niin emme todennäköisesti edes olisi tässä.
Omaan karvaisuuteen tai karvattomuuteen ei pitäisi liittyä häpeää. Naisten ihokarvohoihin liitetään usein likaisuus tai jokin hippiaate ja siksi halusin näyttää ja kertoa, että oikeasti ihan tavalliset naiset voivat olla myös karvaisia. Meillä on kaikilla oikeus määrätä kehostamme ja tehdä niin mikä on hyväksi sille ja meille.
Itse en ole tällä hetkellä ajeltu ihan vain, koska en jaksa nähdä sitä vaivaa. Itse epiloiminen käy jo rutiinista ja sen aikana voi kylppärissä katsella läppäriltä vaikka sarjaa, mutta minulla on herkkä iho, jota joudun kuorimaan ja rasvaamaan tuntitolkulla aina karvanposton jälkeen.
Olen siis luonnontilassa mukavuussyistä, vaikka tottakai kuulostaisi paremmalta kertoa taistelevani kapeita kaunusihanteita vastaan. Mutta ehkä siihen juuri ajauduin nyt vähän vahingossa tämän kirjoituksen myötä. Toivottavasti se herätti ajattelemaan tai antoi jollekulle lisää itsevarmuutta.
Itse ajattelin korkata uimahallikauden ekaa kertaa näillä säärillä. Ehkä. Mutta ainakaan muiden vuoksi en halua enää ikinä poistaa täysin luonnollisia ihokarvojani.
Lue myös: Karvainen nainen on kauhistus / No Sex and City, Jättäkää säärikarvat rauhaan! / Bluestocking, Miksi naisten karvoitus aiheuttaa jopa vihaa? / Yle
Ihanaa ❤️ Omat sääret näyttää tuolta lähes aina koska ihoni ei kestä ajelua. En myöskään kehtaa silloin mennä esim. uimahalliin ellen käy ensin hirveetä sheivausrumbaa. Tämä taas ärsyttää koska on yksi syy miksi en lähde useammin uimaan. Ärsyttää myös että moni selittää että on kauheet säärikarvat kun on muutama haiven. Mutta kun mun sääret on karvasemmat kun mun miehellä 😒 En usko että kovin pian uskaltaudun ihmisten ilmoille karvoineni. Ihanaa silti että joku uskaltaa ❤️ P.s. Jo lapsena koulussa nälvittiin että aja viikset.
No tämä on mielestäni myös tylsää, että jätää jottain asioita tekemättä – kuten vaikka sen uimahallireissun, koska ei karvoinensa kehtaa. Toivottavasti se muuttuu, niin itselläni kun muillakin joka sitä toivovat 🙂
Tämä aihe on todella lähellä sydäntä. Koko ikäni hävennyt ihokarvoja. Tumma kaunotar mutta ihokarvoja saisi olla vain hiusten muodossa. Nyt aikuisiällä olen opetellut kävelemään kesällä vähissä vaatteissa peittelemättä käsikarvojani. Tyttärelleni opetan toisin. Ettei hänen tarvitse koskaan hävetä tätä periytynyttä piirrettä. Että hän on kaunis ihan karvoineen. Blogin kirjoittaja on hyvin kaunis nainen. Ihanaa että hän ottaa tämän asian esille.
Olet ihana.♥️ Mulla on atooppinen iho ja todella tiedän ihokarvojen poistamisen tuskan. Sokerointi on paras tapa, mut sitäkään en osaa ite tehä. Sen lisäks sokerointi on tosi kallista, jos aikoo ympäri vuoden olla karvaton. Joten käyn sokeroinnissa kesäisin ja muuten shevailen vain satunnaisesti. Oon niin samaa mieltä, että karvaisuus pitäs olla täysin normaalia myös naisille.
Opittuja tapoja ehkä,mutta karvojen poisto kuuluu hygieniarutiineihini,kuten vaikka hampaiden pesu.
En tee sitä yleisen kauneuskäsityksen takia tms.vaan ihan siksi että tykkään karvattomista jaloista.Nätimmät omaan silmään.
En voisi kuvitellakaan,että omat sääreni näyttäisi tuolta.Luulin miehen jaloiksi.
Eikä tämä ole ilkeilyä,vaan ihan oma näkemykseni.Jokainen määrää omista karvoistaan ja tekee niinkun haluaa:)
Moi! Tosiaan karvojen poisto on nimenomaan opittu tapa – ehkä sitä voisi enemmän sanoa vaikkapa kauneusrutiiniksi, sillä hygienian kanssahan esim säärikarvoilla ei ole mitään tekemistä 🙂 Se miksi karvattomat jalat näyttävät kauniimmilta, tulee varmasti siitä, että sellaisia on pääosin vain totuttu näkemään? Harva tuskin sanoo, että miesten jalat ovat karvattomana kauniimmat?
Sanot ettet ilkeile – mutta arvosteleva kommenttisi kyllä kuulostaa aika ikävältä. Olen juuri kirjoitanut postauksen siitä, ettei kenenkään pitäisi joutua häpeleimään luonnollisia ihokarvojaan ja että se on jokaisen oma asia haluaako ne ajella. On aika ilkeästi sanottu: ”En voisi kuvitellakaan,että omat sääreni näyttäisi tuolta. Luulin miehen jaloiksi” En mielestäni kysynyt mielipidetäsi omasta ulkonäöstäni? Sanoisitko saman vaikkapa kasvokkain bussissa tuntemattomalle vierustoverille? Jokainen määrää omista karvoistaan, eikä kenekään tarvitse tulla sheimaamaan tai haukkumaan toista sen vuoksi.
Jes Minttu! Ite luovuin kans sheivistä parisen vuotta sitten. Aloin sokeroimaan sääriäni itse tekemälläni massalla, joka sitten on vaan harventunut ja harventunut mukavuudenhalusta ja käytännön syistä. Viehän se enemmän aikaa ja pitää valmistaa itse se massa kun satsi loppuu – joka sinänsä on ihan helppo juttu mutta se aikaansaaminen.. 😀 Noh, tänä vuonna olen sokeroinut sääreni kahdesti. Kerran toukokuussa ja kerran marraskuussa. Nyt jälkimmäisellä kerralla en edes ehtinyt tehdä käsittelyä molemmille säärille yhtä aikaa vaan olin viikon-pari toinen sääri karvattomana ja toinen karvaisena. Ei paljoa liikuta 😀 Kainalot ovat luonnontilassa lähes koko ajan. Välillä kun muistan saatan ajella ne miehen vanhalla parranajokoneella.
Ihan mahtavaa! Enemmän luomusääriä someen ^_^
Omat jalkani näyttävät jokseenkin samalta, tummat karvat pukkaavat esiin jo päivän tai parin päästä sheivauksesta.
Hyvä aihe! Olen tosin osin eri mieltä, mutta niinhän sitä saakin olla 🙂 Meillä sheivaan sekä minä että mies, minä kainalot, sääret ja bikinirajan, mies taas parran ja vähän myös sieltä alhaalta siistii, ettei liikaa rehoita karvat hänelläkään :). Kainalokarvojakin mies joskus leikkaa, ei tosin kokonaan sheivaa pois. Ja niin hiuksia leikataan molemmat aina joskus. Tämä on tosiaan kaikki kulttuurisesti opittua ja kauneusihanteiden tulosta, mutta ehkä siksi omaa silmää miellyttävää. En pidä miehissä(kään) siitä, jos parta tai hiukset ovat epäsiistit, partaa toki saa olla, samoin esim. pitkät hiukset. Mieheltä toivon myös, että jos on kovin karvaista laatua, olisi tietyt alueet vähän siistitty. Tiedän, että mieheni ei pidä liiasta karvoituksesta naisella ja se on minulle enemmän kuin ok, en tosin sheivaa vain hänen takiaan, mutta kyllä parisuhteessa tulee otettua toisenkin mieltymykset huomioon monessa asiassa. Tässä ei ole kyse vain feminismistä tai miehen miellyttämisestä tms. mutta kyllä minusta parisuhteessa on tärkeää, myös miellyttää toista fyysisesti ja ottaa siinä mielessä myös toisen näkemykset huomioon.