AJATUKSIA KORONAVIRUKSESTA

10/03/2020

Viimeisten muutaman viikon aikana olemme jättäneet joitain asioita tekemättä, ihan varmuudeksi. Kai sitä voi sitten sanoa, että koronavirus, ei nyt pelota, mutta vähän huolettaa.

Olen istunut hanskat kädessä ratikassa, yrittänyt olla koskematta mihinkään ja tarkkaillut ihmisiä – koskekoo joku kasvojaan, aivastaa ja sitten ottaa kaiteesta kiinni (ei muuten tapahtunut, edes yhtä yskäystä tai aivastusta ei kuulunut matkan aikana, mikä on aika ihme, muutkin ovat selvästi varuillaan). Ollaan vähennetty turhaa kaupungilla pyörimistä, ruuhka-aikoja, kerhoja, jätetty lähtemättä risteilylle ja nyt mietitään jopa keväämmäksi suunnitellun reissun perumista.

Kausi-influenssa pyörii, eikä sitäkään tietenkään tahdota, mutta se ei ole koskaan rajoittanut tai huolestuttanut niinkuin nyt tämä uusi virus. Olen aiemminkin ollut se äsryttävä äiti, joka jankuttaa käsien pesusta, oman pyyhkeen käyttämisestä ja nenän kaivamisesta. Aiemmin en kuitenkaan ole räpättänyt kuitenkaan niinkään sairastumisen pelosta (vaikka kyllähän se mahdollinen sairastelu rasittaa arkea) vaan ihan vain hygienian vuoksi. Nyt syy on paljon laajempi. En halua sairastua, en halua perheeni sairastuvan, enkä myöskään tartuttaa ketään muuta tai joutua karanteeniin tai muuten eristyksiin.

Näistä ajatuksista mielikuvitus lähteekin jo villille laukalle ja mietin perhettämme istumassa jossain bunkkerissa kynttilänvalossa näkkileivän reunoja nakerrellen, kun pandemia on sekoittaneet koko kaupungin. Hah, no ei, en sentään oikeasti ole näin peloissani, mutta kaikenlaiset skenaariot on kyllä käyty mielessä läpi (ja se nyt kuuluu muutenkin luonteeseeni).

Viruksen kerrotaan olevan vaarallinen pääosin vain perussairaille ja vanhuksille, ja me emme sellaisia ole. Huojentavaa on myös, että lapsilla oireet ovat todella lieviä tai niitä ei ole ollenkaan, sitä kun pelkää aina eniten omien lastensa puolesta. Lähipiiriimme kuitenkin kuuluu myös ihmisiä, joille virus voi olla kohtalokas. En siis varsinaisesti pelkää jos me itse sairastumme, mutta mielummin välttyisin sitä ja yritänkin välttää.

Lapset kuitenkin käyvät (ainakin toistaiseksi) normaaliin tapaan koulussa ja harrastuksissaan, me kaupassa (emmekä ole edes hamstranneet mitään!) ja muuallakin ihmisten ilmoilla. Tänään oltiin kahteen otteeseen ravintolassakin. Viruksesta huolestuminen, on sellaista tilanteen miettimistä ja seuraamista. Ennakointia ja näitä satunnaisia mitäs jos -ajatuksia.

Joku siellä saattaa pyöritellä silmiään ja miettiä, että mikä hysteerikko olen. Ymmärrän! En kuitenkaan lietso millään tavalla paniikkia, enkä halua ylireagoida. Tässä tilanteessa kuitenkin asialle naureskelu ja vertaaminen tavalliseen influenssaan on mielestäni enemmän vaarallista kun pieni ylireagointi. Jokainen turha kuolema on turha, jos sen olisi voinut kuitenkin suhteellisen pienellä vaivalla välttää.

Kuitenkin epidemia on vasta meillä päin aluillaan, eikä voida tietää mikä tilanne on vaikka viikon tai kahden päästä. Viruksen vaikutukset talouteenkin ovat jo nähtävissä ja jos sairaus ei omalle kohdalle satu, niin se voi silti vaikuttaa tätä kautta vielä pitkään myöhemminkin.

Minulla on ollut nyt noin viikon verran ollut tapana lukea koronavirukseen liittyvät uutiset aamuin illoin. Huomaan, että tieto lisää kohdallani tuskaa, mutta tuntuisi myös oudolta olla lukematta ja välittämättä. Vedän tähän taas tämän ikäkorttin, mutta vahvasti veikkaan, että parikymppisenä samassa tilanteessa vähät välittäisin – ei se kuitenkaan minua kosketa, varmaan ajattelisin.

Se mitä toivon, kun tämä epidemia toivottavasti pian laantuu ja tartunnat vähenevät, etteivät ihmiset unohtaisi senkään jälkeen hyvää käsihygieniaa, oikenlaista yskimis/aivastutapaa ja sitä, ettei kipeänä mennä töihin / kouluun / päiväkotiin – ei vaikka olisi vain ihan ”tavallinen” pikkuflunssa tai eilen vähän oksennettu.

Mitä te olette tästä kaikesta mieltä? Näkyykö koronavirus jo omassa arjessanne jotenkin?


A-LUOKAN VIRUS

4/02/2016

infulenssa 2infulenssa 1infulenssa 3infulenssa 6infulenssa 5infulenssa 7infulenssa 4infulenssa 8

Huhuhuhuhuhuhuh. Tiedättekös mitä. En ole varmaan ikinä ollut niin kipeä, mitä viime päivinä. Sunnuntai-iltana, ihan yhtäkkiä, iski kauhea infulenssa. Ihan hirveä tauti. Monta kertaa meinasin lähteä päivystykeen, koska luulin kuolevani. Opetin Kaapolle miten soitetaan hätänumeroon, koska oikeasti tuntui että nyt se on menoa. Hyi. En kuitenkaan lähtenyt. Koska en pystynyt. Olin niin kipeä. Niin kipeä etten jaksanut edes katsoa OC:tä, voitteko kuvitella!

Nyt tuntuu että alan olla jo voiton puolella, enkä kolkuttelevani taivaan porteilla. Luulenpa, että tästä lähin alan ottamaan aina infulenssarokotteen, vaikka tähän saakka olenkin pitänyt sitä huuhaana.

Seuraavaksi sitten ihmettelen että mitäs tämän kodin kanssa. Sen lisäksi etten ole ikinä ollut noin kipeänä, en ole ikinä nähnyt kotiamme näin sotkuisena. Sairastaessani täällä kotona on kokoajan samaan aikaan elänyt nimittäin lapset ja koira. Olen tosi iloinen miten isoja ja itsenäisiä pojat jo ovat, vaikkakaan aamupalasotkujen siivoaminen ei ihan vielä kuulukkaan heidän vahvuuksiinsa.

Suurena apuna on toki ollut myös perheeni ja ystävät. Milloin kukakin on sujattanut oven raosta ruokakassin tai käynyt viemässä koiraa ulos. Naapuri on kuskannut poikia päiväkotiin ja takaisin. En tiedä mitä olisin tehnyt ilman näitä ihmisiä. Sitä tuntee olonsa niin onnekkaaksi, jopa ”kuolinvuoteellaan” maatessa, kun on näin rakkaita ihmisiä ympärillä auttamassa.

Muutama päivä menee varmaan vielä voimia keräillessä, mutta aika ihanaa kun tänään olen jaksanut jo mm istua sohvalla! Wuhuu! Jos vain mitenkään mahdollista, älkää sairastuko tähän!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.