Silläkin uhalla, että blogi on postaus toisensa jälkeen Myytä, tässä viime viikon arkikuva hänestä kävelemässä kadulla. Viime viikon moneen tekemiseen liittyivät vahvasti lauantaina olleet 1v synttärit, jonka asioilla tässäkin ollaan.

Nyt kun Myy on oppinut oppinut kävelemään paremmin ja myös epätasaisella, on hauska miten hänen kanssaan voi kulkea käsikädessä vaikkapa kadulla. Hän näyttää niin hassulta, kun on niin pikkuinen, mutta silti niin kovin tomera. On hauska myös seurata muiden ihmisten huvittuneita ja ihastuneita katseita. Moni myös jää usein juttelemaan.

Niin hullua ajatella, että vuosi sitten tähän aikaan oltiin vielä tämän pienen nyytin kanssa synnytyssalissa, vuotta myöhemmin kuljetaan käsi kädessä kadulla, anopilta kakkupohjaa hakemaan menossa.

Tämän viikon arkikuva kuvaa kaikkea muuta kun arkea. Takana on nimittäin yksi loppukesän kokokohdsta, Flow festivaali. Tänä vuonna ei kuitenkaan vedetty tuttuun tapaan täyttä kolmea päivää, vain pelkkä lauantai. Silti festarifiilis oli mitä parhain koko viikonlopun – ja oikeastaan jo koko sitä edeltävän viikon.

Mikä teki viikonlopusta ihan erityisen, oli se, että saimme juhlia festarieta mieheni kanssa. Olimme ensimmäistä kertaa yhdessä ulkona sitten vauvan. Ja se oli ihanaa.

Voisin kertoa festarieden maagisesta tunnelmasta, keikoista, ihoteipillä paikatusta rintaliivien katkenneesta kaarituesta ja kaikesta siitä, mutta vaikka kuinka ihana Flow onkaan, tärkeintä ja mieleenpainuvilta oli yhdessäolo. Niin yhdessä kavereiden kun mieheni kanssa.

Paras hetki oli kuitenkin kotiinpaluu. Kun pyöräilimme kahdestaan hikisinä ja onnellisina halki yöllisen Helsingin. Ilmassa tuoksui samaan aikaan loppuppukesä ja pian koittava syksy.

Kaikki tuntui ihan siltä kun ennenvanhaan. Siltä kun usein pyöräilimme aamun sarastessa juhlista kotiin. Tosin tällä kertaa noin viisi tuntia aiemmin kun yleensä tuolloin.

Melkein hullua, miten joku niin pieni juttu voikin tuntua niin tärkeältä. Samalla se oli hyvä muistutus siitä, että vaikka aika perheen ja lasten kanssa on ihanaa, on tosi tärkeää ottaa aikaa myös kahdestaan. Ihan vain vaikka yöllisen pyöräilyn verran.

Puolentoista vuoden odotuksen jälkeen  (!!!kyllä, luit oikein) poikien huoneessa on vihdoin hyllyt seinällä. Meillä kummallakaan ei nimittäin pysy oikein pora kädessä ja tässä on ollut vähän kaikenlaista muutakin tekemistä, joten asia on vain jäänyt.

Itseasiassa hyllykön lisäksi saatiin paljon muitakin uusia juttuja seinille ja kattoon, kun kaiken kävi kerralla porailemassa paikoilleen tuttavani mies. On ihmeellistä miten paljon kotoisammaksi olon saa muutama seinällä oleva asia tuntumaan.

Olimme Myyn kanssa viime viikolla muutaman päivän kaksistaan kotona ja järkkäilimme yhdessä poikien huonetta, tyhjensimme vanhaa lispastoa ja siirsimme tavaroita uuteen hyllyyn. Toki siellä on moni juttu edelleen kesken, esimerkisi vanha lipasto odottelee keskellä huonetta, että keksimme sille jonkin sijoituspaikan.

Kirjat saimme kuitenkin jo hyllyyn ja Myy onkin tässä viime päivinä innostunut kirjojen selailuista oikein kunnolla. Kun vielä muutama viikko sitten kirjoista revittiin sivut alta aikayksikön, nyt sivujen käsittely on jo paljon hellävaraisempaa. Kirjojen kuvitukset saavat myös hyvin usein pusuja, etenkin kaikki eläinhahmot.

Eräs tuttavani laittoi juuri tänään viestiä kysyäkseen, voisiko lähtettää lapsille muutaman tekemänsä utuuskirjan – vai purusaako meillä jo kirjahyllyt likaa. No pursuaa, mutta se on ihanaa! On hienoa kun lapset ovat kiinnostuneita kirjoista ja lukemisesta. Mielummin kirjoja kun tolkuttomasti leluja.

Olen itse ollut hurjan innostunut näistä ihan muutamista uusista kotijutuista ja järkkäilyistä. Tuntuu, että koti alkoi pitkästä aikaa tuntumaan oikeasti kodilta ja sain tästä hirveästi uutta energiaa ja ennenkaikkea hyvää mieltä. Vaikka jatkossakin haluan että teemme sistusratkaisut ja etenkin uudet hankinnat harkitusti, ehkä ihan näin kauaa ei tarvitse odottaa, että saa seuraavan kerran hyllyn seinälle.

Esittellen uudistunutta lastenhuonetta vielä tässä lähiaikoina, mutta sitten pääsette kurkistamaan meidän eteiseen – siellä nimittäin tapahtui myös paljon muutoksia.

Huh hellettä! Tulihan se kesä lopulta.

Tässä kuvassa pelataan mölkkyä lämpömittarin näyttäessä 32 astetta varjossa. Onneksi oli sadetin sekä pelin poikkaissut jäätelöauto.

Tapahtuipa kerran näin. Palaamme mökiltä, muut jatkavat autolla matkaa toisaalle, mutta minä lähden yksin junalla kotiin. Minulla oli tunti aikaa ennen junan lähtöä ja olen suunnittellut syöväni hitaan lounaan asemalla, ohikulkevia matkalaisia katsellen. Saavun reppu selässä asemalle, valmiina nauttimaan seuraavat tunnit täysin rinnoin omasta ajastani ensin asemalla, sitten vielä monen tunnin verran junassa.

Mutta asema onkin aivan autio. Sisällä istumaan kutsuu kolme yksinäistä penkkiä, mutta lounasravintolasta, kaupasta tai edes kioskista ei ole tietoakaan. Jopa lipunmyynti on suljettu. Astun takaisin ulos, tuntuu kun koko kaupungissa ei olisi ketään. Lähden kulkemaan tyhjän aukion poikki googlaten samalla lähimpiä kauppoja ja ravintoloita. Sellaisia ei oikein ole.

Kummallisen lenkin ja lastauslaiturin ohi hapuilleen kierroksen jälkeen löydän itseni suuren K-marketin parkkipaikalta. Mietin edelleen, että onko nyt jokin pyhä ja kaikki paikat suljettu (ei, on keskiviikko keskipäivä). Kuljen epäivevästi kohti kaupan ovia. Jättimäisellä parkkipaikalla seisoo vain muutama auto, eikä kaupassa näy mitään liikettä. Koko paikka tuntuu hylätyltä, mutta sitten liukuovet aukeavat.

Kokoan itselleni lounaan kaupan salaattibaarista ja huomaan kaupasta lähtiessäni, että kiersin turhaan koko ison rakennuksen ja korttelin – kaupalta pääsee ihan suoraan takaisin asemalle. Haluaisin syödä ulkona laiturilla istuen, mutta sen ainut penkki on varattu. Mies läppärin kanssa on vallanut sen kokonaan. Menen sisälle aseman penkille syömään salaattiani, johon tuli aivan liikaa curry-mausteista pastaa.

Nyt alkaa tapahtumaan, muutama ihminen kulkee asemarakennuksen läpi laiturille! Toinen juna saapuu ja hetken rakennus tuntuu ihan oikealta asemalta, kunnes taas hiljenee.

Ennen junan saapumista käyn vielä vessassa. Naisten vessan oven lukko ei toimi, mutta kokeilen ettei ovea pitäisi saada ulkopuolelta auki. Ja toisaalta, eihän ulkopuolella edes ole ketään. Istun pöntöllä, kun yhtäkkiä ovi rykäistään auki jonkun miehen toimesta. Onneksi hän sulkee sen nolostuneena yhtä nopeasti. Naurattaa vähän – jestas mikä reissun alku.

Juna saapuu. Olen maksanut muutaman euron ylimääräistä, jotta saisin matkustaa mukavemmin Extra-luokassa. Junassa haisee. Junassa haisee ihan hirveältä. Koska lähistöllä ei näy ketään housuunsa kussutta, paskonutta ja sitten sammunutta henkilöä, oletan kammottavan lemun tulevan vessasta. Oksettaa.

Istun kiltisti omalle numeroidulle paikalleni. Edessä istuva mieshenkilö on vetänyt penkkinsä aivan takakenoon, mutta nojaa siti itse eteenpäin pyödällä olevaan läppäriin (se sama valtaaja laiturilta!). Tarkoituksenani on nukkua junussa. Minulla on mukana puhallettava niskatyyny, korvatulpat sekä silmälappu.

Paskan haju junassa on kuitenkin niin lamauttava, että lähes koko kaksituntisen joudun hengittelemään jääteepullo nenäni alla, jotta saisin hajua vähän hälvennettyä. Pussi on valmiina vieressä, sillä voin todella huonosti. Odotan junan vaihtoa, en pysty nukkumaan tai tekemään mitään muutakaan. Toivottavasti matkan toinen osa, puolitoista tuntia menee paremmissa merkeissä.

Toisessa junassa onkin kaikki paremmin ja ilma raikasta. Juna on kuitenkin aivan täysi. Paikkani on ikkunan vieressä ja viereeni istuu ikäseni mies, joka lukee keskittyneesti. Minulla on kamala pissahätä koko matkan, mutten kehtaa häiritä häntä. Puhelimesta loppuu akku, laturi on repussa hattuhyllyllä. Noh, ihan kivat maisemat ja sain sentään sitä ihanaa kuuluisaa omaa aikaa.