Monta huonosti nukuttua yötä, purkamaton matkalaukku, kasoittain likapyykkiä, ei yhtään puhdasta sukkaa, kolmen päivän tiskit, liikaa lähettämättömiä sähköposteja ja kaatosade juuri sillä hetkellä kun ajattelin laittaa lapset pihalle leikkimään. Oltiin sovittu poikien kanssa neljän päivän peli -ja telkkarilakosta, joka sillä hetkellä loppui. Viimeisenä päivänä ja omasta aloitteestani. Lapset olivat jaksaneet hienosti, vaikkakaan en ole ikinä nähnyt heidän siivoavaan huonettaan niin nopeasti mitä tänä aamuna, kun lupasin että lakko loppuukin sovittua aiemmin heti kun huone on siisti. Enpä olisi uskonut, että se olisin minä, joka ei lakkoa enää jaksa.

Onneksi lopulta sade lakkasi, pelit sammuivat ilman mukinoita, naapurin pihalle pääsi trampalle ja sovittiin että huomenna lakkoillaan taas. Puhtaat sukat jalassa.

Nizzassa upean rannan ja kirkkaan veden lisäksi vaikutuksen tekivät värikkäät rakennukset ja tunnelmalliset pikkukujat. Askelmittari näytti monena iltana reippaasti yli kymmentä käveltyä kilometriä, kun vain seurasimme toinen toistaan söpöimpiä teitä. Kuten Keski-Euroopassa yleensäkin, massiiviset rakennukset hulppeine koristeluineen tekivät vaikutuksen. On ihmeellistä miten suuruudenhulluja sitä ollaan oltu ja ennenkaikkea, miten niin suuria ja näyttäviä rakennuksia onkaan saatu rakennettua aikoinaan ihan käsivoimin. Ihan tavallisimissakin kerrotalotönöissä huonekorkeus näytti olevan vähintään neljän metrin luokkaa ja ikkunoita ja ovenpieliä kiertävvät koristelut, värikkäät ikkunaluukut ja kukkaset kruunasivat kokonaisuuden. Jopa kaikki uudisrakennukset näyttivät ihanilta ja sopivat hienosti vanhan kanssa.

Samalla kun me huokailimme vuoronperään ihastuksesta ja vaikuttuneina, mietimme että mitähän tällaisista kaupungeista tulevat turistit näkevät Helsingissä. Niin moni kun tuntuu olevan kotikaupungistamme aivan yhtä ihastuksissaan. Kai täällä sitten ihmisiin vetoaa se kun kaikki on pientä ja söpöä.

Rakastan matkustella ja nähdä uusia paikkoja, mutta samalla on aina ihana palata kotiin. On oikeastaan aika helpottavaa, ettei mitään polttavaa halua muuttaa maailman toiselle puolelle. Vaan on ihanaa kun juuri tämä tuntuu kodilta. Vaikka en toki pistäisi pahitteeksi jos asuisin tuollaisessa rivieraunelmassa jonkun ihanan kahvilan yläkerrassa.

Siitä saakka kun valo keväällä alkaa pikkuhiljaa lisääntymään olen odottanut näitä iltoja. Iltoja jolloin aurinko heittää säteitään ja tuo erikoisia varjoja juuri ennen katoamistaan vastapäisen talon taakse. Iltoja jolloin laskeva aurinko heijastuu ohi ajavien junien ikkunoista ja näyttää tanssivan pitkin huonetta. Kun tietää että tällaisia iltoja on vain muutamana kuukautena vuodessa, ja silloinkin vain jos aurinko paistaa, niitä vaalii ja niistä iloitsee ihan toisella tavalla. Paljon vahvemmin. Jotakuta voisi ärsyttää se, että aurinko paistaa lasten huoneeseen vielä puoli yhdeksältä illalla, minulle se taas on yksi lempiasioita kodissamme.

Tällaisiä kesäpäivä kun tänään olen myös kaivannut. Poikien yhdeksän viikon lomasta on noin puolet jo mennyt, mutta tänä vuonna tällaisia perinteisiä kesäpäiviä ei ole juurikaan ollut. Perinteisellä tarkoitan sitä että aamulla nukutaan pitkään, syödään yhdessä aamupala ja sitten lähdetään ulos. Ulkona ollaan ihan koko päivä, kiireettömästi, ja kotiin palataan vasta iltapalalle. Tänään vietettiin seitsemän tuntia kolmisteen uimastadikalla.

Pitkän ulkona vietetyn päivän jälkeen on ihana palata kotiin, mutta aistia vielä sitä kesän tuntua myöhään iltaan saakka. Juuri tällaiset illat ovat jääneet aiemmilta kesiltä mieleeni, ja uskon näiden jäävän vahvana muistoihin vielä pitkäksi aikaa.

Olen ehdottomasti tunneihminen. Menen sydän edellä ja järki perässä. Ne muutamat kerrat kun en ole uskaltanut uskoa intuitioani on homma mennyt metsään. On vapauttavaa kulkea omia polkujaan. Se on onnen avain. Tehdä siltä mikä tuntuu parhaalta, eikä niin miten jonkun sääntökirjan mukaan kuuluisi tehdä. En halua katsoa vanhana eläämääni taaksepäin ja katua tekemättömiä asioita.

Usein meitä kuitenkin pidättelee pelko. Ajatus siitä että asiat pitäisi tehdä jollain tietyllä tapaa – koska näin vaan on aina tehty. Pelko siitä mitä muut ajattelevat. Pelko epäonnistumisesta. Lopulta meitä kuitenkin pidättelee yksi ainut asia, me itse.

Elämäni parhaat päätökset eivät missään nimessä ole olleet niitä helpoimpia. Olen hypännyt jatkuvasti tuntemattomaan, tehnyt omaa juttuani ja huomannut että se kantaa. Silloin myös vaikeat ja epäonnistumiselta vaikuttaneet asiat ovat kääntyneet onnistumisiksi.

Täällä reissussa olen nähnyt erityisen paljon ihmisiä jotka elävät täysillä ja tekevät omaa juttuan. Tekevät juuri siltä miltä tuntuu. Eivät anna iän rajoittaa, pussailevat aurinkovarjon sisällä, hyppäävät korkealta kalliolta, janoavat seikkailuja, opettelevat uusia asioita, juttelevat tuntemattomille, tanssivat keskellä katua, itkevät keskellä katua – tuntevat, nauttivat, elävät itselleen.

On hienoa voida luottaa itseensä, hypätä, päästää irti, nauttia, rakastaa ja vetää ihan täysillä tämä homma loppuun asti. Niin aion tehdä jatkossakin.

Reissuni aikana hän oli käynyt parturissa, kasvanut noin kaksi metriä, ollut ekaa kertaa kaverilla yökylässä ja tänään hän pelasi tämän vuoden Hesacupissa viimeiset pelinsä, joista joka ikisestä tuli voitto. Kohta se muuttaa pois kotoa.