Monta vuotta vuorotyötä tehneenä ja nyt kohta neljä vuotta kotona lasten kanssa ollessa en ole pitänyt maanantaita mitenkään erityisen ikävänä päivänä. Ainakaan niin ikävänä kuin monen muun mielestä se tunnetusti on. Viikonpäivät ovat usein sekaisin eivätkä viikonloput välttämättä eroa kovinkaan paljoa arkipäivistä.

Tänään, maanantaina, kaikki oli kuitenkin toisin. Takana oli kiva ja tapahtumarikas viikonloppu ja sitten se maanantai alkoi sillä että kaikki heräsivät väärällä jalalla. Mitään ei huvittanut tai oikeastaan jaksanut tehdä, ulos lähtö kesti tuntikausia ja puoleen päivään mennessä Elviskin oli vetänyt jo kahdet ”Damien raivarit”. Edes lempikahvi lempimukista ei auttanut. Ei en kestä enään-hokeminen tai aikuismaisesti kaikkien puisotossa olijoiden nähden lapsen ruokalapun paiskaaminen maahan, ei. Ei myöskään auttanut yrittää miettiä positiivisia voimalauseita, nyt vaan on näin, ei mikään. Vitutti vaan ihan suunnattoman paljon, enkä keksi syynä olleen mikään muu kuin se että sattui olemaan maanantai.

Tätä samaa tunnetta kesti pitkälle iltaan – en tykännyt yhtään! Toivottavasti tästä ei tule viikottaista tapaa. Inohan itsessäni yli kaiken sitä, että hermostun liian nopeasti ja raivoan lapsille. Se käytös saa tuntemaan itseni niin tyhmäksi ja huonoksi että suutun entistä enemmän – ja noidankehä on valmis. Vihaisena näytän muutenkin rumalta ja ryppyiseltä.

Käytiin me sentään iltapalan aikaan vielä metroretkellä ja iltakävelyllä, hassuteltiin, otettiin kuvia ja kuvattiin poikein kanssa videoita. Silti on tosi kurja fiilis tästä maanantaista – hyi yök mikä päivä! Onko joskus muillakin?