Rannalla olo on siitä kivaa ettei siellä ole juurikaan mitään hajotettavaa, huuto ei särje korvaan kovin lujaa ja kylmän meriveden takia hukkumisriski on pienimpi kuin uima-altaalla. Kuumassa hiekassa on myös raskasta ja hidasta juosta karkuun. Jostain syystä sisarusriitojakin esintyy rannalla keskimääräistä vähemmän.

Rannalle lähtö vain on jo yksi ohjelmanumero sinänsä. Samoin kuin sieltä lähteminen. Pakka leviää käsiin siinä vaiheessa kun märät uikkarit pitäisi riisua pois ja saada se viisi kiloa hiekkaa pois pyllyn välistä. No sehän on ihan mahdotonta. Myös kaikki tavarat, rattaat, kengät, kassit ja kaikki ovat täynnä hiekkaa. Yritäppä syödä rannalla lounasta tai välipalaa ilman että hampaissa ruoskuisi hiekka. Mahdotonta.

Huomenna kuitenkin taas pakkaamme kimpsumme ja kampsumme, kaksi päivää oman pihan uima-allas elämää on saanut hermot siihen jamaan että taitaa tällä äidilläkkin olla muutama jyvänen hiekkaa jossain minne se kuulu. Kun jostain syystä en vieläkään ole oppinut ettei minulla vain voi olla ihanaa rauhallista hetkeä auringonoton parissa jos lapset ovat hereillä. Vai miltä kuulostaa puolitoistavuotias joka keikkuu uima-altaan reunalla, yrittää hypätä sinne eikä kuuntele minkäänlaisia kieltoja? Tai kolmevuotias joka hippaailee talossa, tonkii paikkoja, piilottelee aikuisten tavaroita, piirtelee huulipunalla seiniin, levittää aurinkoöljyä ikkunoihin ja (hengenvaarallisesti) kaakelilattioille eikä todelakkaan kuuntele minkäänlaisia kieltoja. Iltasaduksi lapset saivatkin kuulla tarinan noidasta joka nappasi jättiläiskotkansa kanssa tottelemattomia lapsia ja vei heidät jyrkän kallion reunalle mittimään. Se perinteinen kansansatu – tiedättehän 😉

No, tämäpäs kuulosti vähän tylsältä. On meillä oikeasti ihan ihanaakin täällä ollut, suurimmaksi osaksi ajastamme. Huomenna kuitenkin rantsupäivä jonka seurauksena salakuljetamme taas sieltä vähinään puoli rannallista hiekkaa mukanamme.