Samalla kun esikoiseni juhli pyöreitä, oli minullakin myös toinen syy juhlaan – mielestäni täyttä kymppiä äitinä on myös erittäin aiheellista juhlistaa.

Olen tiennyt varmaan aina, että haluan nuorena äidiksi. Se ei ole ollut suvussani mikään kummallinen asia, sillä myös niin äiti kun äidinäitinikin ovat tulleet äideksi nuorella iällä.

Itselläni on ollut vahva tunne siitä, että elämässä ei tarvitse kaiken olla valmiina, ennen kun lapsi tulee. Elämä jatkuu myös sen jälkeen, eikä lapset ole este vaikkapa opiskelulle tai uran luomiselle.

Vanhemmaksi haluaminen tai haluamattomuus on jokaiselle henkilökohtainen asia, jota kukaan muu ei voi laittaa oikeaan tai väärään lokeroon. En siis sano, että äitiys on ainut ja oikea tapa, mutta juuri minulle se on aina tuntunut sellaiselta.

23-vuotiaana minusta tuli vihdoin äiti mikä tarkoittaa, että olen ollut lähes yhden kolmasosan elämästäni nyt äitinä. Äitiys on tuntunut alusta saakka kovin luonnolliselta. Äitinä en aina ole se perinteisin pullalla tuoksuva mamma, mutta äitinä voikin olla ihan omana itsenään.

Se onkin ollut itselleni tärkeä oivallus ja ehkä osaltaan tehnyt sen, miksi äitinä olo on itselleni niin ihanaa ja kivaa. Äitinä ei tarvitse änkeytyä tiettyyn muottiin – kun tekee miten sydän sanoo ja parhaalta tuntuu, ei voi mennä kovin vikaan.

Tottakai etenkin pikkulapsiaikana on ajoittain tuntunut siltä, että on uponnut vähän liian syvälle äitiyden syövereihein ja jopa kadottanut hetkeksi itsensä. Sekin on ihan ok kun sen hyväksyy ja enennkaikkea ymärtää, että pian sieltä taas noustaan. Viimeistään kun lapset kasvavat ja aikaa itselle ja omille ajatuksilleen alkaa taas löytymään.

Äitinä joutuu välillä kovan arvostelun, syyllistämisen ja kaiken maailman neuvojien armoille. Tässä kymmenen vuoden aikana on tullut kasvatettua onneksi hyvä teflonpinta kaikelle turhalle. Mutta nuorena äitinä saatoin ottaa hyvinkin raskaasti tuntemattomien ihmisten syyllistävät neuvot. Niitä kun saattoi sadella ihan kysymättä vaikkapa ratikkamatkalla.

Oma onneni oli myös se, että muutimme raskauden lopulla kivalle asuinalueelle jossa oli paljon lapsiperheitä, mutta se oli tarpeeksi lähellä myös omia juttuja. Muihin äiteihin tutustuessani huomasin, että itseni lisäksi olemassa on myös paljon muita äitejä, jotka tekevät oman näköistänsä arkeaan. Ja että lapsiin liittyvien asioiden lisäksi voi olla edelleen kiinnostunut myös omista jutuistaan, olematta huono vanhempi.

En oikein osaa sanoa, mikä äitiydessä olisi parasta. Äitinä olo on vaan kokonaisvaltaisesti paras juttu jonka tiedän. Muistelen joskus silloin äidiksi tullessani ajatelleeni, että se antoi minulle merkityksen elämään. Ei ihan mikään pikkujuttu siis.

Nyt voisin ajatella asian niin, että kun mielestäni tärkeintä elämässä on rakastaa ja olla onnellinen, niin itselleni äitiys on itselleni helppo ja luonnollinen tapa rakastaa, tulla rakastetuksi sekä myöskin jakaa sitä onnea puolin ja toisin.

Lapsen kaipuu oli omalla kohdallani niin voimakas, että se tuntui myös ihan fyysisenä kipuna. Samoin on käynyt myöhemmin, kun olen halunnut lapsia lisää. Se kaipuu ja halu äitiyteen on ihmeellinen alkuvoima, jolle ei voi sanoa vastaan.

En tiedä olisinko oppinut itsestäni ja elämästä näin paljon ilman äitinä oloa. Ehkä, mutta eri tavalla ainakin. Välillä olen miettinyt, mitä jos elämä olikin kuljettanut toisin, eikä asiat oliskaan menneet näin. Sen lisäksi, että sellaista on ihan turha ajatella on se ihan absurdia. Sillä näin asioiden kuuluukin juuri olla, minun kuuluu olla äiti ja se olisi varmasti tapahtunut jokatapauksessa.

Näitä vanhoja kuvia, joissa olen esikoiseni kanssa, kaivelin omasta facebookista ja blogista – ihania muistoja, muistan niin elävästi ihan jokaisen hetken. ps. haluan otsatukan takaisin!