ENKÖ MÄ IKINÄ OPI?

9/11/2015

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kerroinkin muutama viikko sitten hiuskriisistäni. Tilanne pääsi niin pahaksi että viimeiseksi vaihtoehdoksi jäi enää fiskarsseihin tarttuminen. Välillä se on toiminut, mutta useinmiten ei. Kuten ei tälläkään kertaa. Milloin mä oikein opin, etten leikkaa itselleni otsatukkaa?!

Kuukausi sitten leikkattua otsatukkaa olen pitänyt edessä kaksi tai kolme kertaa. Muutoin olen yrittänyt kuroa sen jotenkin sivulle tai letittää pois. Olen mä kyllä yrittänyt, joka aamua yritän. Mutta äh, ei se vaan sovi. Näytän pikkutytöltä tai ratsastuksen opettajalta. Muutama vuosi sitten, pitkän tukan (nutturan) kanssa se oli ihan kiva, mutta ei enää. Ärsyttää, että pitkin pätkäistä se. Juuri kun vuosi sitten (taas itse) leikatun otsiksen olin saanut kasvatettua saman mittaiseksi muiden hiuksen kanssa. Ja alkanut tykätä keskijakauksesta. Näkisittepä miten urpolta näytän nyt keskijakauksen kanssa, niin että otsatukka on molemmilla puolin kasvoja. Joskus kahdeksankymmentäluvulla se olisi ehkä mennyt.

Hiustenväri on myös tummentunut, mutta vielä kaipailen sitä ehkä vähän tummemmaksi tai ainakin luonnollisemmaksi. Muutenkin tämä pitkän polkan aika taitaa olla vähän ohi. Toisaalta tekisi mieli pätkäistä ihan lyhyeksi ja toisaalta sitten kasvatella. Kävi mielessä myös ylä-asteelta tuttu afropermis! Oli miten oli, mutta jos joskus edes puhun otsatukan leikkaamisesta niin tehkä jotain. Sitokaa kädet, piilottakaa sakset tai mitä vaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

PIENIÄ JUTTUJA

13/07/2015

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Älkää käsittäkö väärin, parasta on se kun lapset on kotona, ja sillon kun eivät ole niin ikävöin heitä tosi paljon. Mutta niinä päivinä kun pojat ovat isällään ja minä monta päivää yksin kotona, huomaan pystyväni keskittymään ihan pienempiinkin asiohin. Fiilistelemään, pysähtymän ja nauttimaan hetkestä aika paljon paremmin. Parhaita ovat etenkin ne päivät kun ei ole kiire minnekkään. Sitä vaan pysähtyy ihastelemaan ikkunasta heijastuvia värejä, istumaan kaikessa rauhassa aamupalapöydässä (kello kaksitoista päivällä yökkäri päällä) ja jotenkin rauhoittua ja nollata pää kaikesta arkihulinasta. Eikä kukaan ole sanomassa että äiti sä oot nolo, kun tanssin keskellä keittiötä ja laulan Hesan naisia.

Joskus aikoinaan, kun opin olemaan kotona ilman lapsia ja nauttimaan siitä, aloin potemaan myös huonoa omaatuntoa. Luonnollisesti, äitiys – kyllä te tiedätte. Mutta onneksi sitä äitiyttä ei kuitenkaan mitata sillä, kuka itkee eniten yksin kotona lastensa perään. Oikeastaan poden nykyään enemmän huono omaatuntoa siitä, jos en käytä tätä täysin omaa aikaani mahdollisimman hyvin. Ja se ei siis liity mitenkään vaikka siihen, että kuinka paljon sinä aikana teen töitä tai siivoa. Vaan juurikin siihen, että miten hyvin pystyn olemaan ja arvostamaan sitä yksinoloa, fiilistelemään juttuja joista tykkään. Oli sitten ihan vaikka ikkunasta ulos katselemista. Ja tottakai lasten ollessa kotona myös pidetään hauskaa, koitetaan olla läsnä ja nautitaan siitä, mutta onhan se silti silloin vähän erilaista.

Ennen kun silloin 2,5 vuotta sitten erosin, en ollut oikein edes ollut yksin. Ja silloin kun olin, käytin sen lähinnä nukkumiseen tai juurikin siivoamiseen. Muutama kaverini on väsyneenä arjen pyörittämisestä joskus sanonut, että on miettinyt eroa ihan vain sen takia että saisi kunnolla vapaa-aikaa sitten kun lapset ovat isällään. Eihän kukaan oikeasti siitä syystä eroaisi, mutta ymmärrän hyvin ajatuksen tuossa takana. Varmaan moni teistäkin? Oma aika ja kivojen juttujen tekeminen on tärkeää. Mutta silti olen joutunut opettelemaan tekemään asioita yksin, olemaan yksin, niin että oikeasti nautin siitä. Juuri tänäänkin on ollut ihan parasta rauhassa aamulla kokkailla aamupalaa itselle, pyöriä kotona, puuhailla, pysähtyä kun siltä tuntuu, mennä pyörällä uimaan, istua hiljaisuudessa saunassa ja sitten tulla takaisin tyhjään kotiin kotiin – tehdä tämä kaikki yksin omassa hiljaisuudessa. Välillä ajatukset laukkaavaat ja sitten välillä mielen saa ihan tyhjäksi. Tavallaan pystyy olla vaan ja hengitellä juuri sitä hetkeä. Hurjan terapeuttista. Kun on viettänyt koko edellisen viikon lasten kanssa ja sitten viikonlopun öitä myöten ystävien seurassa, on tällainen päivä, kun ei (naapurin moikkaamista lukuunottama) ole edes puhunut kenellekkään, verrattavissa vaikka paastoon. Tekee vaan tosi hyvää.

En kuitenkaan kokoajan halua olla yksin. Mutta on kiva että pystyn siihen jos pitää, ja juurikin siinä hetkessä elämisellä saa siitä itselleen tosi kivaa. Mielelläni teen asioita lasten kanssa tai ihan vaan puuhailen heidän kanssaan kotona, nään kavereita ja tuon macbookinkin vaihtaisin tosi paljonn mielummin johonkin vähän pehmeämpään unikaveriin. Yksinolo ei pelota enää, niin kun joskus ennen ja itseasiassa tykkään siitä sopivissa määrin tosi tosi paljon. Etenkin tällaisista päivistä, kun osaa nauttia täysillä jopa niistä ihan pienistä jutuista. Vahva suositus.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.