Tänään tulee tulee täyteen tasan vuosi siitä, kun ruokakaupoista alettiin hamstraamaan vessapaperia ja säilykkeitä. Moni meistä tuskin olisi vuosi sitten koronauutisten pahentuessa ajatellut, että olisimme edelleen samassa tilanteessa vielä vuotta myöhemminkin. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Kuten kaikki vuodet nykyään, myös viime vuosi tuntuu näin jälkikäteen tarkasteltuna menneen nopeasti. Siis siitäkin huolimatta, että pitkään päivät tuntuivat matelevan ja vain toistavan samaa kaavaa. On edelleen helppo palata muistoissa niihin alkukevään päiviin ja tunnelmiin. Muistaa pienimpiäkin yksityiskohtia vuoden takaa. Muistan hyvin ne maaliskuiset päivät kun pelko ja epävarmuus alkoi hiipimään ihan kunnolla ja miten pakonomaisesti päivitin puhelimesta uutisia.

Aluksi välttelimme tarkkaan ihmisiä, emme menneet edes leikkipuistoon jos siellä oli muita. Siirsin sängyn ikkuanan alle, niin että silloin 1,5 vuotas taaperoi pystyi ikkunalaudalta katselemaan ulos ja ohikulkevia ihmisiä. Aloimme näyttämään hänelle tuolloin myös ensimmäistä kertaa kunnolla lastenohjelmia. Mietin, millaiseen maailmaan hän oppii, kun kaikkiin pitää pitää etäisyyttä.

Muutaman kuukauden omaehtoisen osittaisen karanteenin (kävimme välillä ruokakaupassa jne) aikana pelkoakin vahvemmaksi tunteeksi tuli totaalinen kyllästyminen. Kuten varmasti niin monella muullakin. Samalla tilanne meillä täällä koronan suhteen alkoi rauhoittumaan, kesä oli tulossa ja olo luottavainen. Nähtiin jo kavereita puistoskumpan tai kävelyiden merkeissä. Etenkin loppukesästä, elämä oli ajoittain jo lähes normaalia.

Silti me kaikki varmaan tiesimme, että ei tämä tähän lopu. Vaikka se kokoajan takaraivossa jyskytti, mutta ei sitä halunnut ja jaksanut enää ajatella. Eipä sitä silti kuvitellut että vuosi tätä, uusi sulku ja ulkonaliikkumiskiellon valmistelua – tuntuu ihan utopistiselta. Toisaalta, vielä viime syksynä puhuttiin, että rokotteissa menisi vielä vuosi ja nyt Suomessakin on jo puoli miljoonaa rokotettua. Toivoa siis on.

Koronaväsymys, termi ja fiilis on varmasti monelle tuttu. Tuskin vuodessa kukaan meistä on välttynyt siltä. Tilanteen vaan jatkuessa, paikkojen sukeutuessa ja tapahtumien peruessa olo on ollut hetkittäin toivoton. Olen silti kiitollinen, että saatiin kesällä ja alkusyksystä viettää hetki lähes normaalia elämää. Ja vaikka vuosi sitten halusin lapset äkkiä pois koulusta, on mieli myös muuttunut etäkoulun suhteen. Meille on ollut helpottavaa, että ala-asteelaiset ovat pystyneet käymään koulussa ja taapero kerhossa, vaikka tiestysti sairastumisen mahdollisuus on stressannut.

Huonomminkin voisi siis olla, mutta ei se ajatus toki hirveästi helpota. Itse en tällä hetkellä osaa oikein muuta kun yrittää olla murehtimatta liikaa, viedä ajatukset muualle ja vain odottaa. Tehdä mitä voi ja yrittää nauttia siitä.

Vuosi on opettanut paljon uutta. Kuten että jos päivällä ei käy ollenkaan ulkona tulee ällö ja tunkkainen olo, ahdistuskohtaus kyllä helpottaa vaikka sitä ei sillä hetkellä uskoisi, ruokakaupan verkkotilausta tehdessä pitää ihan ensiksi varata toimitusaika, lapsi ei ehkä mene pilalle jos sen antaa joskus katsoa vähän liikaa lastenohjelmia, samoja legginssejä voi käyttää vuoden ympäri joka päivä, pussinuudelit on ihan hyvä lounas, puhelimeen kannattaa asettaa itselleen päivittäinen ruutu-aika, rattaiden sadesuojaa voi käyttää  taaperon koronasuojana ja ettei meistä kaikista vaan ole hapanjuurileipäleivontaan.

Mitä sinä olet oppinut koronavuotena?