Mahdotonta saada pojista kuvia jossa molemmat olisivat paikallaan ja naamat edes jotenkin normaalisti.

Elämä yhden lapsen kanssa tuntuu jo todella kaukaiselta. Vauvani on jo 4 kuukautta, eikä tosiaan ole  mikään ihan pikkuinen enään. Aika on mennyt todella nopeasti.

Elvis on jäntevä tyyppi, viihtyy pitkään vatsallaan ja kääntyy molemmin päin. Selällään potkii itseään eteenpäin, pyörii ja hyörii. Kovasti juttelee, hymyilee ja nauraa. Nauttii huomiosta ja rakastaa laululeikkejä ja hypyttelyä. Paino huitelee komeasti +13 käyrällä. Omat kädetkin ovat löytyneet, niitä ihmetellään ja maistellaan. Lempijuttuja on myös vaipanvaihto, nakuna köllöttely ja oman kuvan katseleminen peilistä.

Vastasyntyneet ovat ihania, mutta täytyy sanoa että tosi ihanaa myös että vauva on jo vähän isompi. Ensimmäiset 3kk nimittäin olivat aika rankkoja. Elvis kärsi ainakin lievästä refluksista, oksensi paljon ja pyykkiä riitti. Hän halusi olla vain sylissä, itki paljon, ei halunnut yhtään olla itsekseen tai istua sitterissä. Hän söi kymmeniä kertoja vuorokaudessa, öisin onneksi vain muutaman kerran.

Itsekkin aloin tuntemaan itseni normaaliksi noin kolmen kuukauden jälkeen. Raskaus-ja imetyshormoonit alkoivat tasaantua, arki alkoi sujua ja helpottua kaikin puolin. Tunsin olevani muutakin kuin hikinen ja eltaantuneelta maidolta haiseva äitikone.

Muutenkin tuntuu että olen tutustunut Elvikseen jotenkin nopeammin kuin aikoinaan Kaapoon. Tunnistan heti mitä itku tai kitinä tarkoittaa ja mitä hän haluaa. Myös vuorakausirytmi on muodostunut paljon aikaisemmin kun Kaapolla. Sekin helpottaa arkea paljon. Ruokailuvälitkit ovat pidentyneet..päivisin. Viimeisen viikon aikana Elvis on herännyt öisin syömään parin tunnin välein. Muutenhan tämä olisikin liian täydellistä ja helppoa.

Pojat ovat ihania keskenään. Kaapokin selvästi viihtyy kokoajan enemmän ja pidempiä aikoja Elviksen kanssa leikkien. Kivaahan se on kun toinen selvästi ihailee ja nauttii täysillä isoveljen huomiosta. Pikkuveljen kasvaessa myös isoveljen ootteet ovat koventuneet. Kaapo saattaa ottaa vaikka leluja kädestä, sellaista jota hän ei olisi aiemmin varmaan uskaltanut tehdä. Hän osallistuu myös kokoajan enemmän pikkuisen hoitamiseen, tykkää vaihtaa vaippaa ja rasvata veljeä iltaisin.

Vaikka neljä kuukautta ollaan näin menty niin silti tuntuu vähän hullulta, olen kahden pojan äiti!

Minttu

Joskus ala-asteella aloin tosissani toivomaan omaa koiraa. Anelin ja vinguin sitä äidiltäni monta vuotta. Kirjoitin kirjeitä jossa lupasin mm imuroida joka päivä, luututa lattiat kolme kertaa viikossa ja ikkunat pestä kerran kuussa, jos vain saisin koiran. Mutta en saanut.

Eräänä kesäpäivänä, ollessani 12-vuotias, kehoitti äitini laittaa päälle vaatteet jotka saavat likaantua. Lähdimme yhdessä veljieni kanssa junalla jonnekkin. Asemalla meitä oli vastassa pariskunta valkoisen pakettiauton kanssa. Istumme pakun takansa, seuranamme muutama koira. Vasta siinä vaiheessa minulle selkeni että minne olimme matkalla. Koirakenneliin.

Pariskunta esitteli meille kenneliään ja koiria. He kasvattivat kolmea eri rotua, Portugalin vesikoiria, perhoskoiria ja joitain isompia, en muista mitä. Isolla pihalla oli ulkona paljon koiria, lisäksi omissa mökeissä ja aitauksissaan isot ja pienet koirat. Pariskunnan talo oli vielä täynnä heidän ”omia” koiriaan ja pentuja.

Nainen toi keittiöön kaksi jo vähän isompaa vesikoiran pentua ja heidän emonsa. Mustat pörröiset koirat hyörivät ympärillämme, rapsuttelimme ja ihastelimme niitä aikamme. Onni ja riemu oli kuvaamaton kun tajusin että taidan vihdoin saada koiran! Kahdesta pennusta piti valita toinen. Päätimme että perheesemme sopii paremmin pennuista villimpi ja riehakkaampi. Koska olimme niin innoissamme koirista ja äitini oli kasvattajalle tuttu saimme ottaa pennun heti mukaan.

Niimpä perheemme vihdoin kasvoi uudella pörröisellä jäsenellä. 7 kk vanhalla tyttökoira Parisade Ondiinalla. Pian hän sai kutsumanimekseen Odie.

Odie oli alusta alkaen tosi ihmismäinen. Ensimmäien yönsä se nukkui kainalossani ja siitä lähtien se nukkui aina joko sängyssä tai sängyn alla. Se viihtyi kovasti ihmisten parissa, tuli sohvalla syliin istumaan ja puistonpekllä viereen. Se oli ihan uskomattoman kiltti ja lempeä. Se antoi pukea päällensä vaatteita, tehtävän kampauksia ja tanssitettavan. Kerran puimme kaverini kanssa sille pikkuveljeni haalarin, pipon, hanskat ja kengät ja kärräsimme sitä ostarilla rattaissa. Se tuntui vain nauttivan saamastaan huomiosta.

Odie oli tosi villi ja energinen. Ja ihan hönö. Se sai koirapuistossa hulluja hepuleita ja juoksi tuhatta sataa ympyrää. Se oli joka kerta tosi onnellinen ja innoissaan kun joku tuli kotiin tai kylään. Se oli maailman kiltein ja sympaattisin. Se on lohduttanut sadat itkut, murheet ja sydänsurut. Ottanut vastaan kiukuttelut ja helyyden osoitukset.

Koska Odie oli viettänyt elämänsä ensimmäiset 7kk kennelissä ei se ollut sisäsiisti. Aina koulusta tullessani sainkin siivoilla sen pissoja ja kakkoja milloin mistäkin. Se oli tietysti ärsyttävää, mutta näin jälkeenpäin muisteltuna välillä hassuakin. Muistan elävästi yhden kerran. Olin seiskaluokalla ja oli joululoma (paras joululoma muuten ikinä), tulimme parhaan kaverini kanssa meille ja pari poikaakin oli tulossa myöhemmin. Kun pääsimme eteiseen haistomme heti että jotain on vialla. Odie oli ripuloinut koko olohuoneen lattian. Se oli kävellyt samalla ympäri ja kaikkialla oli ripulivanoja. Soitimme kaverillemme ja kikatimme että Odie on kakannut matoja joulukuusen taakse. Pesin lattiat ja suihkutimme pullollisen kaameaa persikan hajuista suihkedeodoranttia olohuoneeseen. Poikien ilmeet olivat huvittavat kun he hetken päästä astelivat ripulin ja persikan hajuiseen kotiimme.

Vietin varmaan suurimman osan ajan ylä-astetta kotiarestissa. Odien ansiosta pääsin kuitenkin joka ilta ulos tapaamaan kavereitani. Monet tunsivatkin minut siitä että minulla oli koira aina kaikkialla mukana. Odie oli rakas myös monelle ystävälleni.

Harrastimme Odien kanssa mm agilityä. Kasvattaja vei häntä myös näyttelyihin suomessa ja ulkomailla. Odie voitti lähes kaikissa ja sai mutovalion sertifikaatin. Hän sai pari vuotiaana myös pentuja, kuusi musta-valkoista pörröä.

Kun muutin seitsemän vuotta sitten pois kotoa jäi Odie asumaan äitini luokse. Sillä oli hyvät oltavat, iso piha, metsää ympärillä ja ranta vieressä. Muutama vuosi sitten Odie sai kaverin kun äitini adoptoi katukoiran Espanjasta. Odien miniversion, tumman ja tulisen Pequen. He viihtyivät hyvin keskenään ja köllöttelivät suurimman osan ajasta vieretysten. Odie alkoi olemaan jo vanha hömppä, hieman kömpelö, näkö ja kuulokin reistali välillä. Kuitenkin reipas ja hyväntuulinen aina.

Koirat ottivat Kaapon hyvin vastaan kun hän syntyi. Nykyisin Kaapo muistaa iltaisin aina mainita että raskastaa mm myös Pekua ja Oudia. On aina tosi ihana mennä äidilleni kylään, joku on aina kainalossa rapsutettavana ja seurana. Kaapo tykkää koirista ihan hirveästi, pitää niiden ulkoiluttamisesta, harjaamisesta ja herkkujen antamisesta.

Eilen kuitenkin koitti päivä jota en olisi halunnut tulla tulevan. Meille niin monelle rakas koira lähti luotamme pois. En voi uskoa etten koskaan enään nään sitä. Kauhean surullista.

Odie alkoi viime sunnuntaina vuotamaan kovasti verta. Hänestä löytyi useita kasvaimia joista suurin oli osittain pullahtanut alapäästä ulos ja vuosi verta. Leikkaus olisi ollut suuri riski, eikä kuitenkaan kaikkia kasvaimia oltaisi ehkä saatu pois. Odie vaikutti onneksi muuten melko reippaalta. Äitini joutui ihan hirveän paikan eteen ja päättämään Odien kohtalosta. Hän teki parhaan ja vaikemman ratkaisun, josta hänelle tuhat halia ja rutistusta, eilen hän lähti viimeiselle matkalleen. Tuntuu tosi pahalta etten ehtinyt näkemään Odieta enään ennen lähtöä, olisin halunnut olla mukana mutta se ei onnistunut. Toivon vaan ettei hän ollut kovin pelokas ja turvaton viimeisinä hetkinään. Mukana hänellä oli kuitenkin tuttuja ja rakkaita ihmisiä. Toivottavasti hänellä oli hyvä olla ja sai rauhan eikä tuntenut kipua.

19.12.1998 – 09.02.2012

Odie rakas koirani. Mikään ei sinua ikinä korvaa. Ihanat muistot säilyvät aina. On jo ikävä.

Minttu

Helmikuussa, kun aurinko alkaa paistamaan kovempaa ja korkeammalta tulee aina hyvä ja keväinen fiilis. Tietää että kohta nuo paukkupakkaset hellittää, lumi alkaa sulamaan ja hiekka rapisemaan kengänpohjissa. Eipä aikakaan kun aurinkoisella lasitetulla parvekkeella tulee jo kuumaa ja ulos lähtiessä voi laittaa taas Converset jalkaan.

Näihin aikoihin olen yleinsä jo lopen kyllästynyt talveen, pimeyteen, lumeen ja kylmyyteen. Koska vielä joulukuussa täällä meillä päin ruoho kasvoi vihreänä ja pajunoksat kukkivat ei kovin pahaa kylläsymistä olekkaan vielä tullut. Mutta kesää odotan silti, ihan hirveästi.

Kevään ja kesän kynnyksellä tunnen olevani aina parhaimmillani. Mieli on keveä ja luova. Vaaatekaapista löytyy yhtäkkiä kaikkea kivaa ja ilmat ovat vielä tarpeeksi viileät erikoisiin vaateyhdistelmiin ja kerroksiin.

Eniten kuitenkin rakastan kesän tukahduttavan kuumia helteitä. Sitä tunnetta kun aurinkorasva kiehuu iholla ja tuntee kuinka iho ruskettuu. Sitä kun illalla nenänpää on täynnä pisamia ja varpaisiin on tullut rusketusrajat. Minun suusta kuulee harvoin valitusta että on liian kuuma. Ei edes viime kesänä raskaana ollessani.

Tuleva kesä on taas ihan erilainen ja uudenlainen. Minulla on kaksi lasta. Elvis on jo lähempänä taaperoa kuin vauvaa, istuu, kenties liikkuu jo ja syö kiinteitä. Kaapo on varmaan päivä päivältä enemmän täynnä energiaa.

Ensimmäinen kesäni äitinä oli ihana. Kaapo ei vielä liikkunut, joten sen kanssa oli helppo hengailla puistoissa. Vietimmekin paljon aikaa alppipuistossa ja koffarissa. Kävimme rannoilla ja olimme vaan. Kun emme olleet ulkoina leikimme parvekkeella. Se kesä oli ihana ja lämmin.

Viime kesä olikin jo taas aivan toisenlainen. Minä voin hyvin paksusti ja K ei tyytynyt enään pelkkään filtin reunalla istuskeluun. Vietimme edelleen päivät lähes poikkeuksetta aamusta iltaan ulkona. Oleilimme leikkipuistoissa ja hyödynsimme kaupungin ilmaista puistoruokailua. Päikkäriaikaan K nukkui rattaissa varjossa ja minä levitin vilttini ja otin rauhassa aurinkoa (torkut). Jäätelöä, vesimeloonia ja mansikoita kului tuhottoman paljon.

Lämmön ja valon lisäksi kesässä on parasta ihmiset. Porukkaa kömpii talvikoloistaan ulos ja tekemään juttuja. Ihmiset ovat rentoja, pukeutuvat värikkäästi ja hymyilevät. Kaupunki on täynnä tekemistä ja ohjelmasta on jopa ylitarjontaa. Ankeimmatkin betonilähiöt ovat kukoistavia ja kauniita. Rakastan kesää.

 

Se mitä kesä tullessaan tuo jää nähtäväksi. Mutta toivon ainakin että nään paljon kavereitani, lapsellisia ja lapsettomia. Saan viettää hauskoja hetkiä lasteni ja perheeni parissa. Pääsen nauttimaan sopivassa suhteessa mökki -ja kaupunkikesää. Rusketun ja saan pisamia, vietän ainakin kerran baari-iltaa ja tulen vasta aamulla kotiin.

Odottaako joku muu yhtä paljon kesää ja mitä siltä odotatte?

Minttu

Paita, shortsit ja haalari Bobo Choses, legginssit Mini Numph.

En tiedä mikälie paha karma vai mikä on iskenyt, mutta viime aikoina mulla on ollut tosi huonoa tuuria ostosten kanssa.

Kaikki alkoi viime syksynä ostetusta Marimekon Kaste-tunikasta. Jo ennen ensimmäistä pesua, kahden käyttökerran jälkeen oli kangas nyppääntynyt kyljistä ja vatsasta. Parin pesun jälkeen, kun kangas oli hieman kutistunut paljastui helmasta ompeluvirhe. Oli joulukuu kun vein sen näytille liikkeeseen. Kun olin pakkaamassa sitä kotona pussiin onnistuin tiputtamaan valkoiselle raidalle tipan punaista mehua. Mekko jäi viikonlopun yli ompelijalle, nukkaisuuteen ja mielestäni huonoon laatuun ei myyjät kuitenkaan osanneet sanoa mitään. Sain mekon korjattuna ja silitettynä takaisin. Koska mekko oltiin silitetty tahran päältä ei tahra enään lähtenyt pesussa pois. Olin käyttänyt mekkoa vain muutaman kerran neljän kuukauden aikana. Taskuja en ollut edes vielä avannut sillä pelkäsin niiden alkavan repsottamaan. Tapaninpäivänä mekkoa pukiessa toinen tasku repesi sisältä. Lanka jossa taskut oltiin harsottu kiinni oli niin vahvaa ettei kangas kestänyt. 150 euroa maksaneessa, alle kymmenen kertaa käytetyssä mekossa on nyt siis tahra, reikä ja se on yltä päältä nukassa.

Ja näitä juttuja riittää.

Hiljattain onnistuin kopsauttamaan Ombrellinosta ostetun Barbapapa yövalon pöytään niin, että sisällä irtosi jotain eikä lamppu enään toimi.

Kaapon nimiäislahjaksi saatu itkulälyytinkin lopetti toimintansa vähän aikaa sitten. Pari viikkoa takuun umpeutumisen jälkeen.

Viime viikolla testasimme ensimmäistä kertaa huutonestistä ostamaani seisomalautaa. Vain huomataaksemme että siitä puuttui kokonaan osat joilla sen saa kiinnitettyä rattaisiin ja on näinollen täysin käyttökelvoton.

Viikko-pari sitten onnistuin napsauttamaan rikki myös uuden Oganizer bagimme muovisen kiinnikkeen. Ilman sitä laukkua ei saa kiinnitettyä rattaiden istuimeen kiinni.

Joulun alennusmyynneistä Elvikselle tilaamani Mini Rodinin legginssit seikkailevat edelleenkin jossain teillä tietämättömillä. Tuskin mahtuvat edes enään.

Kaapon toiseen talvikenkään on jostain kummasta ilmestynyt sormen mentävä reikä. Kuukauden käytön jälkeen. Ja ne ovat tietenkin hänen ainoat kenkänsä tällähetkellä. Ei ole enään vedenpitävyydestä tietoakaan. Onneksi sentään villasukka mahtuu vielä väliin.

Lifefactoryn lasipullo oli hajonnut pakkaseen. Oli ilmeisesti turhan täynnä ja pamahtanut sirpaleiksi sen vuoksi.

Sopfie kirhahvista ei kuuluu enään ääntä. Kuukausi silläkin ehdittiin leikkiä ennen sitä.

Viime viikolla saimme uuden kylppärin maton. Kotona huomasin että siinä on reikä.

Ja mitä vielä, näitä on varmaan lisääkin vielä. Ainakin yhdet farkkuleginssit, muutamia kertoja pidetyt, nyrkin kokoinen reikä haaroissa.. Kokoajan mietin että mitähän seuraavaksi. Miksi kaikki hajoaa yhtäkkiä käsiin. Onneksi olen sentään ostolakossa. Alkaa jo olemaan surkuhupaisaa.

En millään jaksaisi mennä valittamaan ja reklamoimaan. Noiden lasten kanssa kun kaupungilla pyöriminen ei nykyisin ole mitään kovin rentouttavaa. Kävisikö joku mun puolesta kiikuttamassa noita juttuja ympäri kaupunkia ja kirjoittamaan parit sähköpostit?

Onko muita huono-onnisia?

Minttu