Olen lukenut, etteivät lapset voi kärsiä pimeän vuodenajan aiheuttamasta kaamosmasennuksesta. Kuitenkin ilo näytti olevn irti ja riemu rajaton kun aurinko valaisi säteillään. Tuohua katsellessani mietin, että mahtaakohan Elvis edes muistaa moista valoilmiötä.

Itsekkin saan suuremmanluokan energiaboostin muutamasta aurinkonsäteestä. Tai oikeastaan vain siitä että päivällä ylipäätään on valoisaa, paistoi se aurinko kirkkaalta taivaalta tai pilven takaa. Kohta on kevät!

Päätön pokkarilla sohiminen ja saman välkyttely on muuttunut ihan kunnolliseksi valokuvaamiseksi. Kaapo on aina ollut kiinnostunut kamerasta (kuten myös kännykästä tai kaukosäätimestä), mutta nykyään voisi sanoa että hän on kiinnostunut valokuvaamisesta. Olen antanut hänen pienestä saakka kuvata pokkarilla tai puhelimen kameralla ja otoksia onkin kertynyt aikamoinen määrä. Oma lähes päivittäinen kuvien räpsiminenkin on varmasti vaikuttanut kiinnostukseen. Viimeaikoina Kaapo on saanut kuvata myös järkkärillä ja joululahjaksi hän sai ihan oman kameran.

Kun ennen oli hauska vain heilua kameran kanssa ja katsoa mitä näytöllä liikkuu, nyt Kaapo kuvaa tarkasti ja hartaasi lempiasoitaan. Leluja, tv-ohjelmia, ystäviä ja perhettä. Uumoilen että esimmäinen ruoka-annoskuva on tulossa pian. Esimerkin voima kun on suuri. Hieman malttia vielä, niin kuvista tulee useammin tarkkoja. Nyt kun on aina kova kiire tarkistaa ja näyttää muille millainen kuva tuli otettua, välillä ennen kuin liipasin on käynyt ihan pohjassa.

Käytiin tänään päiväretkellä Hämeenlinnassa, Hunajassa. Tietysti Kaapon piti ottaa oma kamera matkaan mukaan. Me auringosta hullaantuneet bloggariäidit heiluimme kamerat kädessä minkä keskesimme. Ehkä Kaapokin perustaa oman valokuvausbloginsa aiemmin kun arvaankaan. Kottaraisen tytöllä on jo, täällä.

Olen joskus aiemminkin kirjoitellut laatuajasta vain toisen lapsen kanssa. Se tekee tosi hyvää molemmille. Lapsi saa jakamatonta huomiota, samoin vanhempi. Jokapäiväinen arkinen meno unohtuu hetkeksi vaikka uimahallissa. Samaan aikaan toinen vanhempi voi viettää yhtälailla kaksinkeskistä aikaa toisen lapsen kanssa (oletuksena että lapsia on vain kaksi).

Kaapon kanssa olemme käyneet paljon elokuvissa ja syömässä, mutta välillä ihan vain leikkipuistoon tai kauppareissulle kahdestaan meneminen on hauskaa. Kaaposta huomaa että kaksin olo ja yhdessä tekeminen on tärkeää. Ja se että tehdään ns. isojen juttuja, kuten matkustetaan ratikalla ilman rattaita, ostetaan matkaliput, syödään herkkuja tai keksitään jotain yllättävää.

Elvis kun on vielä aika pieni, niin surimmaksi osaksi meidän kaksinkeskiset tekemiset ovat olleet vaunulenkkejä, asioiden hoitamista, kahvilassa piipahtamista ja sen sellaista. Ja ne ovat mielestäni olleet ihan hyviä tekemisiä nekin. Olen tutustunut hyvin molempiin poikiin, tunnen heidät ja osaan sanoa millaisia he luonteeltaan ovat. Kaapoon olen tutustunut yli kolme vuotta, Elvikseen reilun vuoden. Mutta viimeviikolla yllätyin.

Kaapo lähti joulun jälkeen muutamaksi yöksi isomummilleen ja me jäimme Elviksen kanssa kotiin. Vietimme muutaman päivän oikeastaan ihan vain kotona ollen, tekemättä mitään tai menemättä minnekkään. Se teki ainakin minulle hyvää, opin kuopuksestani todella paljon lisää. Opin että hän on kasvanut ja keittynyt todella huimasti. Vasta ihan kahden, ihan kotona arkisissa askareissa, ilman kiirettä sen huomasin.

Toki olen huomannut että Elvis ymmärtää hyvin puhetta ja kommunikoi tavallaan, mutta vasta nuo pari päivää avasivat silmäni kunnolla. Siis sehän ihan oikeasti ymmärtää monimutkaisiakin juttuja ja vastaa niihin, sanoin, ”sanoin”, elein ja viittomin. En vain ollut huomannut puoliakaan kommunikaatioyrityksiä aiemmin. En ennen kuin olin vain ja annoin kaiken aikani ja huomioni hänelle.

Noiden muutaman päivän jälkeen taas taas kuopustani paremmin. Hän kasvaa ja kehittyy huimaa vaihtua, välillä täytyy siis ihan pysähtyä nähdäkseen mitä uutta hän on taas oivaltanut. Tuntuu hienolta osata tulkita hänen elkeitään ja sanojaan ja tietää tasan tarkkaa mitä hän sillä tarkoitta, se yhdistää.

Suklaa loppui, arki alkoi.
Tuntuupa hyvältä asustaa taas puhtaassa kodissa. Viikontakainen vatsatauti ja joulureissut näkyivät kotona tavararöykkiöinä, likaisina astioina ja pölypalleroina. Täällä oli ihan kauhea sekamelska. Eilen vielä pystyin sulkemaan silmäni kaaokselta ja hengailla suklaarasian äärellä yöpaidassa. Tänään kuitenkin oli aika ottaa itseä niskasta kiinni ja ruveta hommiin. Ihana auringonpaiste ja kotiin tulviva valo antoivat lisäpotkua siivousurakkaan. Sain myös vanhemman lapseni takaisin mummolareissulta ja kohta lähden ystävien kanssa elokuviin. Hyvä päivä, vaikka suklaa olisi vielä maistunutkin.

Ymmärrän täysin miksi kolmen nuoren miehen krapula-aamuna kehitelty vaatekappale sai nopeasti suuren suosion ympäri maailman. Kaikki kävi nopeasti, ensin ommeltiin yhteen verkkarit ja huppari. Huomattiin että asu vaati vetoketjun. Ommeltiin prototyyppi. Kaikki kaveritkin tahtoivat sellaisen. Yhden kaverin kaveri oli suosittu bloggari joka sai yhden kappaleen käsiinsä ja pian puoli Norjaa oli tilaamassa haalareita. OnePiecen perustajat Thomas, Henrik ja Knut pistivät tuotannon nopeasti pyörimään ja haalarit levisivät maailmalle.

Ehkä muistatte, kun kerroin jokin aika sitten tavanneeni yhden Onepiecen perustajista, Thomaksen. Oli tosi mielenkiintoista kuulla suoraan perustajalta ja suunnittelijalta OnePiecen tarina ja mitä kaikkea perustamisesta on tapahtunut tähän päivään ja mitä mahdollisesti on tulossa ja haaveissa. Onepiece on muutamassa vuodessa saavuttanut hurjasti, he ovat hyödyntäneet hyvin sosiaalista mediaa ja saaneet myös sitä kautta paljon näkyvyyttä. Kuten nyt tässäkin. On hienoa että naapurimaan nuoret suunnittelijat ja yrittäjät ovat menestyneet niin hienosti. OnePiece on aito ja alkuperäinen ja nopean suosion jälkeen vastaavia aikuisten potkupukuja on saanut ostaa monesta muustakin paikasta. Tämäkin todistaa osaltaan sen että haalari vaatekappaleena, siis aikuistenkin kaapissa, on vain jotain sellaista mitä sieltä on aiemmin puuttunut.

Me saimme Kaapon kanssa myös omat haalarimme. Olin aiemmin luvannut, ettei minua nähdä kodin ulkopuolella haalari päällä. Ja joo ei, meillä ei ole kotona lunta. Kävin minä muutama viikko sitten myös hakemassa K:n kerhosta Lassen onepiece päälläni. Eihän tuo ole nykyisin sen kummempi kuin verkkaritkaan. No, verkkareissa en menisi kaupungille, joten en tuossakaan. Mutta sen verran höllään, että jos näette joskus Alppilan Alepassa lilan hahmon, se saatan olla minä. Lapsillehan taas noi haalarit ovat aivan ihania myös kodin ulkopuolella. Ainakin poikalapsilla toimivat hyvin käytännössäkin.

Meidän haalarit ovat tosi mukavat ja pehmoiset. Materiaali näissä on näissä sellaista aika normaalin paksuista collegekangasta (puuvillaa). Haalari on ihana vetää päälle olo-asuksi, saunan jälkeen tai viluisena vaikka yöpuvuksi. Meidän haalarimme eivät siis oikeasti sovellu lumessa leikkimiseen, mutta OnePieceltä löytyy siihenkin sopiva, superlämpöinen teddyfleece haalari. Sellainen voisi olla tosi hauska vaikka pulkkamäessä.

Aiempaan Onepiece postaukseeni tulikin joitain kommentteja, että voisiko pukeutua itse haalariin vai ei. Ilman mainostamista haluan vaan sanoa niille ehdottomille Ei haalarille -ihmisille että antakaa sille mahdollisuus. Käykää vaikka sovittamassa ja sanokaa sitten uudestaan. Eihän se välttämättä ole täydellisen imarteleva, mutta kuuluuko oloasun nyt ollakaan? Itse taidan pukeutua omaan haalariini (melkein) koko joulun.