Muutaman kerran niin blogiin kuin kasvotustenkin jotkut, vielä lapsettomat ovat sanoneet haluavansa olla joskus samanlaisia äitejä kuin minä. Se on toki imartelevaa, mutta myös hämmentävää. Millainen äiti minä sitten oikein olen? Ja onko sillä paljonkin eroa millainen äiti pohjimmiltani olen kuin minkälaisen kuvan minusta ulkopuolinen saa?

Äitiys on ollut alusta saakka minulle todella luontevaa. Viiden veljen isosiskona oleminen on voinut osaltaan myös helpottaa roolia kahden pojan äitinä. En usko että olen ikinä kovinkaan tarkasti suunnitellut minkälainen äiti minun pitäisi olla, on ollut itsestään selvää että tahdon että lapseni ovat onnellisia, tuntevat olonsa turvalliseksi ja kohtelevat muita ihmisiä hyvin ja suvaitsevasti. Kaikki muu on tainnut tulla sitten oman perimmäisen luonteeni kautta.

Itsensä kuvaileminen, etenkin äitinä on vaikeaa. Sanoisin olevani ainakin rakastava, kaikkensa antava, kannustava ja lapset huomioon ottava äiti. Toisaalta olen myös äkkipikainen ja itsekäskin. Sitten vähän kuin huomaamatta, siinä kaiken arkisen aherruksen lomassa, tulee opetettua niitä omia arvojaan lapsille. Elää jalat maassa ja pää pilvissä, olla kiva kaveri, kohtelias sekä iloita ja olla kiitollinen ihan arkisista asioista. Eihän sitä sen ihmeellisempi äiti tarvitsekkaan olla, vai?

Kaikista äitienpäivistäni tähän saakka on tämä päivä ollut kovin tunteikas ja muutenkin aika erilainen. Tunteet ovat heitelleet haikeudesta täydelliseen onnillisuuteen ja kiittollisuuteen. Äitinä olo on kaiken ihanuuden kesleä myös aika useinkin hyvin rankkaa ja uuvuttavaa. Mutta kun ne hyvät hetket ovat niin hyviä että ne peittoavat kiukut, kakkavaipat ja kaikki muutkin negatiiviset tunemukset 6-0. Mistään hinnasta en vaihtaisi pois.